XVI
Lauri Laiho translation
Kesäk. 10:nä 1910.
Olen palannut. Tunnen välinpitämättömyyttä. Minusta näytti, että olen kaukana elämästä ja kaikesta, että olen yksin ja hyljättynä. Ja ihmettelin, että olin voinut toivoa noita nuoria käsiä edes hetkeksikään. Minua ellottaa oma itseni ja minä häpeän.
En tuntenut olevani välttämätön ja rakas sinulle. Tuskin katsoit minuun, kun keskustelit kanssani.
Oi Mladen, etkö voi vähääkään siitä rakkaudesta, jota tunsit äitiäsi kohtaan, luovuttaa minulle?
Juhlapäivällisen jälkeen ilmoitin sinulle, että Julia on sairaana. Sinä olit vaiti. Lähdetkö nyt kotiin? kysyin minä.
Miksi loit minuun niin hämmästyneen, vihaisen silmäyksen? Vihaatko isääsi ja kotiasi?
Oi Irene, minä pelkään elämää senjälkeen kun sinun kätesi, jotka sitä tasoittivat, ovat muuttuneet kylmiksi.
Julia katsoi minun sisään astuttuani oveen, ikäänkuin odottaen sen vielä kerran aukenevan. Sinulle.
Kerroin hänelle miten Zagrebissa kävi. Ilmoitin sinun jääneen vielä muutamien välttämättömien seikkaili vuoksi — hän ei puhunut mitään.
Jonkinlainen tuskaisa huumori saa minut naurahtamaan ja houkuttelee hymyn huulilleni, kun ajattelen, kuinka järjettömästi ja aiheettomasti ihminen piinaa itseänsä.
Mutta kaikista elämän tuskista useimmat ovat naurettavia ja vähäpätöisiä. Tiedän sen, vaan sittenkin…
Olen sittenkin levoton, haaveilen kuitenkin niin naurettavasti. Niin tyhmästi.
Jos tämä elämä voisi olla vielä elämättä, jos minun ei pitäisi olla täällä yksin ja hyljättynä.
Jos sinä olisit Julian kanssa täällä ja jos te yhdessä sovittaisitte ja uudestaanrakentaisitte minun ja elämän välit!