IV
Lauri Laiho translation
Huhtik. 20:nä 1893.
Yöt ja päivät ovat vaikeita. Tuskin ehdin käydä kaikkien apua tarvitsevain luona. Lapsista ovat useimmat sairaina. Difteria niittää uhreja. En voi kaikkia pelastaa. Sydämeni lakkaa lyömästä, kun ajattelen, että myöskin Mladen voisi sairastua.
Ehkä sittenkin lähetän hänet Fiume'en. Albert pyytelee sitä hellittämättä. Hän on jo voimistunut siksi paljon, että valmistautuu lähtemään kotiin. Mutta minä itse pidätän häntä. Olen melkein aina sairaiden luona. Irenen olisi ikävämpi varjella Mladenia tartunnalta, jos hän olisi yksin. Itse hän ei sitä tunnusta, päättäväisesti kieltäytyen Albertin pyynnöistä; vielä päättäväisemmin hän kumoaa minun huomautukseni, sanoen, että hänen olisi vaikea olla ilman poikaa.
— Ja jos Mladen sairastuisi siellä? siihen kysymykseen keskustelumme tavallisesti päättyivät. Mitä minä tekisin sinun tuloosi saakka? Ajattele, lisäsi hän, mitä minä tekisin ilman sinua?
Milloin hyvänsä muistelen, kuinka rauhaton olin, minun täytyy ihmetellä itseäni. Mikä onni, etten kavaltanut itseäni! Kuinka olisinkaan loukannut häntä, kuinka saisinkaan hävetä! Ja hän, ylpeä Ireneni — antaisi sitä tuskin koskaan anteeksi.