XIV

Kesäk. 8:na 1910.

Matkustin kotiin kummallisessa mielentilassa. Kuin pitkien, unettomien, hurjien öiden jälkeen, tai kuin vaikeasta sairaudesta parannuttua, kun aivot vielä ovat lamassa, eikä tiedetä mikä on todella tapahtunut ja mikä on vain kuvittelua.

Vain yksi väikkyi yli kaiken mielessäni. »Kotiin!» Se ikäänkuin humisi korvissani, »kotiin» pauhasi sisälläni ja minä kiiruhdin kuin käskyä noudattaen. Silloin valtasi minut eräänlainen pelko, josta turhaan koetin vapautua. Astuin ulos junasta, harhailin ympäristöllä ja palasin uudelleen junaan.

Kaikkialla vallitsi suuri, äänetön rauha. Autiot tiet, suljetut hotellit, tyhjät majatalot, jotka vähän aikaa sitten olivat täynnä iloisia, vilkkaita ihmisiä, laulua ja naurua. Sumu laskeutui vuorilta laaksoon ja painosti sydäntä. Silloin näyttäytyi odottamatta, yht'äkkiä aurinko, vuorten puhtaanhohtoiset huiput sukelsivat ylös harmaasta usvamerestä kiipien taivasta kohti. Myöskin kaukaiset metsät saivat osansa tästä kuninkaallisesta purppurasta ja kullasta, tehden ne tuhat kertaa kauniimmiksi kuin mitä ne ovat yksitoikkoisessa vihreydessään.

Puhtaat, tasaiset vuorijonot ja häipyvät metsät vetivät minua puoleensa. Semeringillä astuin uudelleen pois junasta, kuljeskelin yksinäisillä vuoripoluilla, katselin kuinka usva hiljaa liiteli ja odotin jonkinlaisella taikauskolla, pääsevätkö kukkulat ja metsät sumusta auringonvaloon. Ja kun se oli tapahtunut, vilkastuin, astelin melankoolisen iloisena hiljaisessa, lehtiään varistelevassa metsässä, joka oli keltainen kuin auringonkulta, ja punainen kuin punaisin veri.

Jotain tyynnyttävää tunkeutui sieluuni, poisti usvan aivoistani. Parannuin entiselleni noilla äänettömillä kunnailla, lähellä suurta kuolemaa, joka liitelee metsien yläpuolella.

Kunnes kylmä tuulenviima alkoi puhallella, repien sadetta ja lunta. Silloin minä saavuin kotitanhuville, vieden muassani kuolevan luonnon kauneuden — — —

* * * * *

Oli sumuinen, epämiellyttävä yö kun pysähdyin taloni eteen. Ensimäisen kerroksen ikkunoista loisti miellyttävä, kiehtova valo, — luodessani katseeni sinne tuntui kuin olisin löytänyt jonkin kauan etsimäni. Tunsin hyväilevää väristystä otsallani ja tunnetta ruumiissani; otin avaimen taskustani ja aukasin nopeasti oven.

Astuessani kenenkään huomaamatta eteiseen, kuulin hiljaista, katkonaista pianonsoittoa ikäänkuin sormet olisivat hapuilleet koskettimilla turhaan etsien sielussa sointuvaa säveltä. Menin ensimmäiseen pimeään huoneeseen. Toisessa huoneessa istui Irene pianon edessä kynttiläkruunun valossa, mutta minusta se valo näytti tulevan hänestä itsestään. Huolimatta vasenta silmää peittävästä siteestä, kalpeista kasvoista ja marttyyrinilmeestä suun ympärillä. Sävelet saivat yhä määrätymmän soinnun, kunnes hänen huuliltaan kohousi haikean tuskaisa laulu. Kyyneleet värisivät Irenen kauniissa äänessä — — ne monet itkemättömät kyyneleet, jotka ikäänkuin kiehuvina karpaloina tippuivat sieluuni:

»Und mein Stamm sind jene Asra, welche sterben, wenn sie lieben…» (Ja minä olen suvusta Asran, joka kuolee, jos lempii…)

lopetti Irene tietämättä laulaneensa taiteellisen ihanasti, ylevän melankoolisesti.

— Irene — kuiskasin tuskin kuuluvasti. Mutta hän kuuli. Hän nosti päätänsä, nojautui eteenpäin kuin kuunnellakseen.

Nähtyään minut kynnyksellä, siirtyi hän ikäänkuin häpeissään kirkkaasta valosta varjoon.

Sanomatonta sääliä tuntien riensin hänen luokseen, levitin käteni — mutta hän pudisti päätään, ja käteni painuivat alas.

Seisoin mykkänä, avuttomana — ja jotakin kovaa, uhmaavaa alkoi liikkua mielessäni. Hänen silmänsä saivat taas kostean välkkeen — jälleen kyyneleitä — kyyneleitä — helmeileviä, suuria.

Ne taivuttivat minut polvilleni. Itku herahti silmiini, lämpimiä sanoja tulvi huulille, ja olisin halusta viiltänyt itseäni samoin veitsellä ja tunnustanut hänelle kaakki.

Mutta hän ei sallinut. Äidillisen hellästi hän tarttui käteeni, talutti minut divaanille, istahtaen itse viereeni ja silittäen kasvojani.

— Sinun pitää kuunnella, Irene!

— Ei, Stank, ei, epäröi hän. — Jätä se!

— Älä puhu!

— Sinun täytyy saada tietää — vavisten kosketin sidettä hänen silmällään.

Hän käänsi vavahtaen päänsä toisaalle.

— En tahdo tietää, lausahti hän melkein jyrkästi.

Hän tiesi, Mladen, hän tiesi. Tunsin sen sillä hetkellä ja niin useasti jälkeenpäin. Vaan hän ei tahtonut koskaan tietää.

Eikä hän milloinkaan tahtonut suudella minua niinkuin ennen. Hän ei voinut koskaan antaa anteeksi minulle sitä, että olin hyljännyt hänet silloin kun hän kadotti kauneutensa, ja kuitenkin hän rakasti minua niin, ettei tahtonut eikä sallinut minun syyttävän itseäni hänen edessään. Hän kulki kanssani läpi elämän pitäen minua kädestä kuin sisar tai äiti, huolehtivana ja avuliaana. Ja tätä huolenpitoa ja hyvyyttä hän osoitti kaikille, joiden kanssa tuli kosketuksiin: palvelusväelle, sairaille, ovellemme koputtavalle almunpyytäjälle, jokaiselle kukalle ja ruoholle puutarhassamme. Kaikki voimistui ja lämpeni hänen hyvyytensä hohteessa, kaikki etsivät saivat neuvoa ja lohdutusta häneltä.

Ja löysivät. Ja kuitenkin hän silloin jo valmistautui lausumaan jäähyväiset tälle maailmalle, täällä häntä pidätti vain pelko jättää sinut ennenkuin olet tarpeeksi kehittynyt.

Kuinka monesti luinkaan sen hänen kasvoiltaan yllättäessäni hänet iltaisin puutarhapenkillä katselemassa laskeutuvaa aurinkoa. Hänen katseensa oli niin etäinen ja outo, täynnä mittaamatonta kaipuuta, ja koko hänen ruumiinsa osoitti väsymystä ja elämäänkyllästymistä.

Tuskaista ja halveksuvaa välinpitämättömyyttä elämään.

Otin silloin useasti hänen kätensä omiini, ja hän osoittausi kuin olisi tullut väkisin temmatuksi sieltä kaukaisista maistaan velvollisuuksien elävään todellisuuteen. Kunnes viittasin sinuun. Silloin hänen silmänsä loistivat. Ne eivät olleet milloinkaan sädehtineet siten minun vuokseni.

Ja kuinka mielistelinkään häntä! Aivan kuin silloin, kun en tietänyt rakastaako hän minua todella, ja olisin antanut koko elämäni hänen rakkaudestaan. Hän täytti uudelleen sieluni, mutta toisin kuin ennen. Nyt hän avarsi ja kohotti sitä, ikäänkuin levittäen silmäini eteen jotain hienoa, sinertävää usvaa, joka tasoittaa ihmisissä ja esineissä piilevät kulmat ja kohopaikat. Inhimillinen vähäpätöisyys ja arvottomuus ei inhoittanut minua enää, eikä herättänyt minussa ylenkatsetta; sairaiden kiittämättömyys ei enää minua loukannut, ja jos joskus harmistuin, riitti kun Irene katsoi minuun ja virkkoi lauhkealla äänellään: ei niin, onhan hänkin vain heikko ihminen — ja minä muutuin heti hyväntahtoiseksi ja kärsivälliseksi, valmiina antamaan anteeksi ja auttamaan.

Sillä hänkin oli hyväntahtoinen ja kärsivällinen ja valmis auttamaan jokaista olentoa ja kasvia.

— Irene, sanoin hänelle kerran puoliksi leikkisästi, mitä tämä elämä oikeastaan on? Me annamme ja annamme sille kaikkea, emmekä mitään saa.

— Voisiko elämää sietääkään, jos ei se olisi sellaista? kysyi hän syvällisesti. — Hätkähdin noita sanoja, ja vanha epäilys ja mustasukkaisuus ryntäsivät kimppuuni, katkeroittaen ääntäni.

— Onko sinun, Irene, vaikea elää? Etkö näe, että annan kaikkeni sinulle — — —

— Näen, Stank, ja kiitän sinua, vastasi hän rauhallisesti. Tekisin mielelläni elämäsi onnelliseksi.

— Ja minkätähden?

Hän ei vastannut, katsoi vain minua tuolla etäisellä ja yksinäisellä katseellaan, joka oli kuin toisesta maailmasta lähtöisin, ja joka ei voi leimuta intohimoa eikä vihaa.

Tapasin hänet kerran huoneessani asettelemassa ruusuja pöydälleni. Hän ei huomannut minun tulevan. Astuin ääneti hänen luokseen ja puristin häntä rintaani vasten.

— Irene, sinä annat ruusuja, vaan et anna rakkautta!

Hän vetäytyi pois syleilystäni. Hänen kasvoilleen ilmestyi taas sama surun ja tuskan ilme, jonka olin huomannut kotiin palatessani. Silmänräpäyksen ajan hän varmaankin taisteli ajatuksissaan itsensä kanssa siitä, että vastaisiko.

— Irene!… Kiersin käteni uudelleen hänen vartalonsa ympäri.

Luoden minuun tuollaisen raskaan silmäyksen hän nosti kätensä otsalleen.

Ja seisoi edessäni ilman mustaa sidettä. Minä näin tyhjän silmäkuopan, arpeutuneen otsan ja sitä ympäröivät kasvot, — ja myös toisen silmän, joka laajeni luonnottomasti leimuen — ikäänkuin tahtoen saattaa kasvotkin säikkymään… ja kauhu puistatti minua.

Ja hän, joka näki ja arvasi kaikki, näki myös minun pelkoni.

Tuskallisesti ja halveksivasti hymyillen hän sitaisi siteen silmälleen ja poistui.

Tulin entiselleni, juoksin hänen jälkeensä, valmiina irroittamaan siteen ja suutelemaan tyhjää silmäkuoppaa. Mutta hän lukitsi itsensä huoneeseensa, eikä näyttäytynyt enää sinä päivänä. Minä seisoin — ah, kuinka usein olinkaan seisonut ja kuunnellut hänen ovensa takana.

Kuulin hiljaista, tuskallista nyyhkytystä, joka pani kylmän väreen kulkemaan selkäpiitäni myöten, ja minä kysyin itseltäni: minkä vuoksi me elämme?

Toisena päivänä hän jatkoi tasaista, tyyntä elämäänsä, kuten päivää aikaisemmin.

Ja päivät kuluivat. Ei tullut kuitenkaan sitä päivää, joka olisi kuljettanut meidät sen yli, mikä meidät eroitti. Jokainen päivä nosti meidät hyvyydessä yläpuolelle ihmisten, mutta ei yksikään yläpuolelle sen, mikä on yleistä, inhimillistä.

Vasta silloin kun hänen kaipuunsa täyttyi, kun hänen sielunsa sanoi hyvästit maailmalle — silloin, Mladen, minä suutelin täynnä mittaamatonta tuskaa hänen tyhjää, arpeutunutta silmäkuoppaansa, ja hän hymyili silloin ensimmäisen kerran pitkien vuosien päästä sitä onnellista, riemuitsevaa hymyilyä.

Ja samalla hetkellä hän jätti minut…