VII

Toukok. 15:nä 1910.

Sain sinun kirjeesi, Mladen, otin sen mukaani sinne alas kukkivien ruusujen joukkoon, samoinkuin kannoin kirjeesi sille, joka ei enää elä.

Ja kuitenkin näytti minusta siltä kuin hän istuisi nytkin vielä sillä penkillä, nousisi seisomaan, tulisi vastaani, ojentaen kätensä sinun kirjettäsi kohti.

Se uudistui sata kertaa, enemmän kuin sata kertaa. Hänen jokainen eleensä on kuin kaiverrettu muistiini, näen hänen värisevät kätensä, katselen hänen hiukan punastuneita kasvojansa, kun hän avaa nopeasti kirjeen, lukee… ja sanoo: Mladen on hieman surullinen, eli — hänellä on huolia, tahi — jokin painaa häntä…

Enkä minä voinut ymmärtää mistä hän niin päätteli. En käsittänyt, että te olitte kaksi yhteen sointuun viritettyä jännettä, ja että vain äiti tuntee hennoimman värähdyksen lapsensa sielussa, ja että se puhuu hänelle silloinkin kun se on vaiti.

Istahdin — penkinpäähän, ikäänkuin hän istuisi vieressäni ja minä koettaisin tehdä hänelle enemmän tilaa. Ympärilläni kukkii ja tuoksuaa ruusuja, aamun hiljaisuudessa olen kuulevinani hänen hameensa kahisevan, ja koko hänen rauhallinen, äänetön hyvyytensä leviää ylitseni. Ja tietämättäni pidän kirjettäsi niinkuin hän lukisi sitä.

Mitä hän nyt sanoisi minulle? Mitä johtopäätöksiä hän tekisi sinun lyhyestä kirjeestäsi, noista melkein virallisista, kuin kauppakirjeistä, joissa tiedoitat, että olet suorittanut tutkintosi, että sinut vihitään kesäkuussa, päivän ilmoitat heti kun saat tietää — eikä mitään enempää!

Köyhä Julia kuihtuu kuin nuori, liian aikaisin pesästään lentänyt lintu. Tahtoisin puristaa hänen käsiänsä, tahtoisin puhua hänelle sinusta, tahtoisin lohduttaa häntä, mutta kuullessaan sinun nimesi, laajenevat hänen silmänsä kuin pelosta.

Pikku-Julia pelkää, että minä arvaan hänen tuskansa.

Yksi käsi voisi koskettaa hänen sieluansa. Mutta sitä kättä ei enää ole…