I

Maalisk. 30:nä 1893.

Mitä tapahtuu ympärilläni?

— Ilma on raskasta, sakeata. Ikäänkuin joka puolelta hiipisi haamuja.

Haamuja… harmaita ja raskaita. Ne istuutuvat minun rinnalleni, panevat aivot hehkumaan, tylsistyttävät ajatuksia.

Pitäisi sytyttää valot ja valaista kaikki nurkat. Pitäisi vetää ne aurinkoon. Ehkä ne katoaisivat.

Ne katoaisivat varmasti.

Mutta mitä sitten on tapahtunut? Kuinka se tapahtui?

Eilen, niin eilen illalla — istuimme minun huoneessani. Vähän aikaa jo olemme sitä nimittäneet Albertin huoneeksi. Irene ja minä istuimme nojasohvalla, lapsi välissämme. Vastapäätä meitä istui Albert nojatuolissa. Hän kertoi, lapsuudestaan, äidistään. Hän oli varmaankin kunnioittanut ja rakastanut äitiänsä kovin, sen voi päättää hänen jokaisesta sanastaan. Irene veti Mladenin luokseen ja puristi lämpimästi minun kättäni. Minä ymmärsin häntä, luulen ymmärtäneeni; hän toivoi, että hänen poikansakin kerran puhuisi hänestä siten. Ja Mladen kasvoi mielikuvituksessani vartevaksi, kauniiksi, viisaaksi ja kuuluisaksi. Sellaiseksi kuvittelin hänet sieluni silmillä, paljoakaan kuuntelematta Albertin kertomusta… Kellonlyönti muistutti minua sairaasta naapuristani. Nousin hieman vastenmielisesti. Tovin seisoin ja katselin Ireneä ja poikaa pöytälampun varjostetussa valossa. Kaikki muu oli kokonaan varjossa, näkyvissä olivat vain hän ja lapsi, kaksi olentoa, minun kaksi valoani.

Irene siristi silmiään paremmin nähdäkseen minut, joka seisoin varjossa, ja poika heilutti pientä kätöstään: Riennä, isä!

»Riennä, isä», sopersi lapsi väsyneesti, kun käännähdin kynnyksellä. Irene hymyili tervehtiessään minua.

Minä riensin todellakin. Kadun päässä pysähtyivät nopeasti kiitävät kärryt viereeni. Joku sieltä kutsui minua. Maanviljelijä Jalsevac kiiruhti luokseni ja pyysi värisevällä äänellä minua tulemaan heti vaimonsa luokse. Hän on kuolemaisillaan — änkytti mies puristaen käsiäni. Tulen, vastasin minä, mutta ensin minun täytyy juosta kotiin ottamaan laukkuni. Minä juoksin takaisin ja mies nousi kärryille.

Tempasin nopeasti oven auki. Sohvalla istui Irene, pidellen Mladenia vieressään, ja hänen sivullaan — siinä, missä minä hetkinen sitten istuin — minun paikallani oli Albert… Molemmat liikahtivat pelästyneesti.

Sillä hetkellä en tosiaankaan ajatellut sitä sen enempää. Minun täytyy kiiruhtaa Jalsevacin maatilalle, huusin ja hyökkäsin toiseen huoneeseen, kahmasin työkalulaukun käteeni ja heitin viitan hartioilleni. Kun palasin, Albert istui ikkunan luona.

Lähestyin Ireneä. — Hän nukkuu, virkkoi tämä osoittaen poikaa. Onko sinulla kaikki? Laukku ja viitta?

Niin hän kysyi aina kun minun täytyi yöllä lähteä sairaskäynnille. Ja aina hän saattoi minua. Nytkin hän tahtoi nousta. Minä en sallinut. Suutelin häntä ja sanoin, ettei hän odottaisi minua illalliselle, ja hyvästeltyäni Albertia riensin kadulle.

En ajatellut mitään. Olin aivan rauhallinen itseni, Irenen ja lapsen puolesta, pelkäsin vain, etten joudu kyllin ajoissa sairaan luokse. Tilanomistaja piteli itse ohjaksia, pantuaan hevoset kuin hulluina laukkaamaan. Hän istui hiljaa, silloin tällöin päästellen tukahtuneita huokauksia.

En ajatellut muuta kuin sairasta tilanomistajanvaimoa. Tunsin hänet. Hän oli nuori, hoikka, rikaskin — edellisenä vuonna he olivat menneet naimisiin, ollen toistensa täydelliset vastakohdat. Tämä velkaantunut aviomies oli huonossa huudossa ennen naimisiinmenoansa, ja vihjaistiin, ettei hän ollut siitämisin juuri muuttunut. Siinäkin esimerkki, kuinka erehdyttävä yleinen mielipide voi olla, ajattelin, katsellessani vieressäni suonenvetoisesti vapisevaa miestä.

Vihdoin saavuimme perille, astuimme kivitaloon, josta kaikui sydäntäsärkevä huuto. Tilanomistaja juoksi edellä, minä seurasin häntä.

Muutaman tunnin kamppailu… Päivän valjetessa nuori äiti ja vastasyntyneet lapsi taistelivat elämästään.

Isä veti minut syrjään. Elääkö lapsi äitinsä jälkeen? kysyi hän väräjävällä äänellä.

Pudistin päätäni. Vain muutamaksi minuutiksi, pelastakaa se vain yhdeksi minuutiksi, tohtori! kädet ristissä hän pyysi.

Ymmärsin! Tein voitavani. Pakotin tuon vielä muodottoman olion näyttämään elonmerkit itsessään. Isä seisoi vieressäni, kalpeana, vapisevana, itkun punaamin silmin, tähystellen jokaista liikettäni. Hän näytti tuntevan helpotusta, kun lapsi äännähti heikon, kuin kaukaa kuuluvan itkun.

Tuntui kuin äitikin olisi odottanut vain tätä ääntä, sillä sen kuultuaan, hän käännähti kerran ja kuoli.

Se eli hänen jälkeensä, eikö niin, se eli kauemmin kuin äitinsä, huohotti tilanomistaja katsellen ympärilleen. Ja hänen äitinsä toisti sen, katsahtaen vuoroin minuun, vuoroin kätilöön, ikäänkuin kutsuen meidät todistajiksi: Se elää, elää, ja hän alkoi kastaa lasta.

Silloin mies kääntyi vaimonsa puoleen. Polvillaan sängyn vieressä hän voihki, hyväili kuolleen käsiä ja kasvoja, ja itki rajusti.

Noin puolentunnin kuluttua olin valmis. Lapsi seurasi äitiänsä. Siirryin toiseen huoneeseen pesemään itseäni, ja kas, isäntä tuli perässäni. Eikö niin, tohtori, kysyi hän useamman kerran, te olette todistaja, että hänen elämänsä päättyi ennenkuin lapsen… tietäkää, se on perinnön vuoksi, selitti hän touhuissaan; jos lapsi olisi kuollut aikaisemmin kuin äiti, saisivat äidin sukulaiset periä, mutta tässä tapauksessa pidetään lasta perijänä, ja lain mukaan perii isä lapsensa, siis minä. Ja taas, saatuaan minun sanani, että lapsi eli melkein puolituntia kauemmin, hän muisti vaimoansa ja alkoi voihkia.

Niin se tapahtui — aprikoin sitä ajaessani kylmänä, sumuisena aamu-yönä kotiin. Liitin tähän tapahtumaan useita muita, joissa kärsivä rakkaus ja kylmä, säälimätön itsekkyys esiintyivät rinnan kuolevan vuoteen ääressä. Siksi en tahtonut seurustella vieraiden ihmisten kanssa, paitsi silloin kun minua kutsuttiin. Onnellisin tuntein käänsin ajatukseni vaimooni, Ireneen, sanoin melkein ääneen: Toisin on meillä, me olemme erilaisia…

Kuvittelin näkeväni rakkaani siten kuin heidät jätin lähtiessäni. Vaimoni ja lapseni istumassa sohvalla, katseillaan hyväillen minua.

Mutta äkkiä sysäsi toinen kuva tämän syrjään. — Irenen vieressä, minun paikallani, istui Albert, ja molemmat hätkähtivät odottamattomasta tulostani.

Miksi hän istuutui Irenen viereen? Kuinka hän salli sen? Kutsuiko hän Albertin siihen? Ehkä hän odotti vain minun lähtevän. Miksi he hämmästyivät kun minä astuin sisään?

Minusta tuntui ikäänkuin jonkinlaiset kuumat aallot olisivat vyöryneet ylitseni, ja henkeni melkein salpautui.

Niin aprikoin ajaessani sinä valjuna, kylmänä aamuna, toivoen samalla, että hevoset olisivat juosseet nopeammin, ja että ne olisivat laiskasti laahustaneet.

Lähestyin jo kotiani, voin jo erottaa kirkontornin ja talorykelmän — ja tietämättä miksi, käskin kuskin pysähdyttää. Astuin alas kärryiltä käskien miehen palata kotiin, ja läksin jalkaisin.

Kuljin nopeasti, nopeasti, ja taas hitaasti, hitaasti kuin varas yöllä, epämääräisen, ellottavan tunteen painaessa ajatuksiani.

Albertin huoneessa aukasin äkkiä sähkötaskulamppuni. Albert heräsi, nousi istualleen… Miksi kaikki tuntui jo luonnollisemmalta, miksi minä häpesin? Mitä olin ajatellut, odottanut?

Minä se olen, mutisin, olen palannut. Menin viereiseen huoneeseen riisumaan viittani ja tyhjentämään laukkuni. Ja palasin taas Albertin luokse. Hän oli sytyttänyt kynttilän ja kysyi, kuinka sairas voi; vastattuani hänelle, katselin ympärilleni huoneessa.

Mitä minä etsin?

Pöydällä, sohvan edessä oli avattu kirja levällään. Se oli romaani, jonka annoin eilen Irenelle. Hän oli siis lukenut täällä?

Mika kirja se on? kysyin kuin sivumennen, ja hän vastasi unisesti:

Rouva luki minulle katkelman…

Ja taas tunsin tuon kuuman aallon…

Sammutin kynttilän, poistuin huoneesta, kuljin puutarhan läpi asuinrakennukseemme, makuuhuoneeseeni valaisten ympärilleni, etsien jotakin.

Astuin sisään. Hän heräsi äkkiä, kuten aina kun minä tulin myöhään kotiin, suoristausi, ojensi kätensä ja syleili minua hyväillen.

Minusta tuntui, että hän pelasti minut poisti minulta jonkin ellottavan, likaisen. Olin ikäänkuin taudista parannettu.

Ja kuitenkin, aina kun senjälkeen heräsin aamuisin, heräsi minussa myös jokin muu. Se kulkee mukanani, leijailee ja näykkii ympärilläni, sekoittaa ajatukseni, ja vuoroin hunnuttaa silmäni, vuoroin tekee ne näkevämmiksi.

Irene — Irene!…