VI

Toukok. 4:nä 1893.

Albert on lähtenyt pois, olemme kahden.

Miksi en iloitse? Pidän silmällä Ireneä. Hän näyttää rauhalliselta ja eloisalta, mutta huomasin hänen kuitenkin silloin tällöin vaipuvan ajatuksiinsa. Kysyin häneltä äkkiä, mitä hän ajattelee. Hän joutui hämilleen.

Ajatteleeko hän häntä?

Mladen kysyy yhtämittaa, milloin Albert palaa. Irene lohduttaa, että hän tulee pian.

Eikö hänen äänessään ole jotakin outoa? Hän tulee pian luoksesi, sanoo hän. Eikö niissä sanoissa piile peitetty ilo?

Haa, taas kahden. — Enkä kuitenkaan voi iloita vilpittömästi, täydellisesti. En voi estää itseäni kuulemasta jonkun kerran päivässä hänen nimeään, tai tuskissani kysymästä itseltäni: onko Irene minun, kokonaan, kaikkine ajatuksineen, tunteineen?

Minusta tuntui kuin olisin soutanut ränstyneessä veneessä tulvivan joen uhkaavissa pyörteissä, joihin vene näytti joka hetki sortuvan. Nyt joki asettui, tulva laski. Katselen, voimatta uskoa, että toisin on ollut.

Elämämme jatkui samoinkuin se oli ennen sitä päivää, kun Albert äkkiä, ilmestyi taloomme. Vaimoni ja lapseni ovat taas yksin minun… Mutta yhtä ajatusta en voi vaientaa, yhtä ääntä, — joka hokee korvaani: Sinunko on todella se, mikä voi olla sinun vain niinkauankuin ei sitä joku toinen hekumassaan ota?

Rakastatko minua, Irene? kyselen yhtämiseen. — Voisitko elää ilman minua?

Alussa hän vastaili minulle tulisesti, kuten aina, kun johtui ajattelemaan, että hänen pitäisi elää ilman minua. Eikö hän ymmärtänyt, että minä kysyin jäisellä äänellä, kuten tuomari, joka värisee innosta saada syytetty tunnustamaan, tai asettaan lataava metsästäjä?

Ja tänään hän vastasi kärsimättömästi:

— Et ole koskaan kysynyt minulta noin, ja vaipui ajatuksiinsa. Sitten hän seisoi pitkän aikaa ikkunan edessä, katsellen lehtikujaa.

Ehkä hän muisteli sitä päivää, jolloin Albert kannettiin sieltä tänne!?