XV

Kesäk. 4:nä 1893.

Hän tuli minun luokseni…

Kirjoitan sen muistiin, ikäänkuin se koskisi jotakuta, joka ei koskaan ole ollut luonani.

Hän tuli hiljaa Mladenin kanssa, vakavana, melkein juhlallisesti. Hän toi minulle kukkavihon — ruusuja.

Minä otin ruusut, laskin välinpitämättömästi pöydälle, ja hän huokasi.

Mikä komedia! Mieleni teki sanoa hänelle, että hän lähettäisi ne toiselle; olin vaiti — lapsen vuoksi!

Vedin pojan lähelleni ja hyväilin häntä; Irene seisoi vieressäni silitellen hiljaa minun päätäni.

Vavahdus kulki läpi ruumiini. Ikäänkuin taivas olisi auennut edessäni. Ja helvetti!

Tiedän, sillätavoin toimii pettäjä.

Juuri sillätavoin!

Nousin nopeasti, laskin Mladenin pois sylistäni, ja otin hattuni.

— Menetkö? Minne? kysyi hän hiljaa.

— C:hen — lähelle Fiumea — lausuin sen korostaen, tuntien ilmeen kasvoillani synkkenevän.

Hän varjeli silmiään kuin lyöntiä peläten.

— Hän — Albert, on palannut, sai hän sanotuksi väistäen katsettani.

— Tiedän.

Hän astui perässäni ovelle.

— Stank!

— ?

— Tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Ja minä tunsin kuin raskaiden, hehkuvien aaltojen vyöryvän ylitseni.

Nyt hän sanoo minulle, nyt — sen kauhean, sen, mikä eroittaa meidät ainaiseksi! Se pelotti minua, tuo uhkaava isku.

— Sittenkun olen palannut takaisin, mutisin ja juoksin ulos huoneesta.

Palasin vasta päivänkoitteessa. Harhailin metsissä. Olin kuin eläin, joka kantaa tuskansa metsän pimeään tiheikköön. Kiipesin eräälle kukkulalle, siihen paikkaan, missä niin usein olin istunut hänen kanssaan, mistä olimme katselleet taloamme, nähdäksemme tuleeko joku hakemaan minua. Polttavin silmin tuijotin ovea, katua — ehkä se toinen —!

Kun pimeni, hiivin syrjäteitä Fiumeen.

Mitä minä etsin? Miksi en sallinut hänen sanoa? Enkö ole pakotettu kuuntelemaan huomenna sitä, mitä tänään en tahtonut kuulla? Ja juoksenko aina niinkuin tänäänkin? Harhailla päivät, öisin hiipiä huoneeseeni, laskea ikkunaverhot alas varovasti kuin varas, ja vasta sitten sytyttää valot?

Mutta kauheinta on, että muistan niin kiitollisena hänen hyväilyjään ja ruusuja, joita hän toi minulle kuten ennenkin.

Tiedän, hän tahtoi heikontaa iskun voimaa, sokeroida pillerin.

Jospa sittenkin olisin kuunnellut häntä; silloin kun en ollut niin runneltunut, alentunut. Tänä aamuna tapasi rouva Ivaniz minut. Hän käveli kälynsä kanssa; näin heidät jo kaukaa ja tahdoin välttää heitä siirtyen toiselle puolelle katua. Mutta hän alkoi tervehtiä minua toiselta puolen katua kysyen, kuinka minun kaunis tohtorinnani voi — onko hän matkasta väsynyt?

Vihasin sillä hetkellä Ireneä.

Joku piteli lukkoa. Koettaa avata. Olen lukinnut oven. Hän se oli.

Hän koputti, kutsui — ja meni pois.

Tuleehan hän aamulla. Puhuuko hän silloin? Odotan häntä. Lupaan kuunnella.

Ja sitten?

Ehkä teen samoinkuin Randiz.