XV
Lauri Laiho translation
Kesäk. 9:nä 1910.
Viime yönä minua kutsuttiin — Julian luokse. Menneisyyttäni muistellen olin unohtanut hänet.
Kun soitettiin, tiesin, että minua etsitään hänen luoksensa. Tuli se, mitä odotin ja pelkäsin; mitä en voinut estää.
Tuli vielä pahempaakin.
Jotain, minkä vuoksi en levännyt koko yönä. Kävelin huoneessani aamunkoittoon saakka.
Mutta sinulle, poikani, olen velkaa totuuden, ja minä annan sen sinulle, jotta näkisit, mitä on elämä, mitä on ihminen, ja että sinulla olisi sääliä molemmille.
Julia, niin kertoi hänen äitinsä minulle, oli päivällä palannut viinitarhasta heikkona ja väsyneenä ja liikkunut koko päivän edestakaisin huoneissa levottomana kuin varjo. Illalla hänen silmänsä ja kasvonsa saivat kostean hehkun. He näkivät hänen olevan kuumeessa ja olivat tahtoneet lähettää noutamaan minua, mutta hän oli kieltänyt ehdottomasti. — Sairas oli laskettu vuoteelle ja oli hän nukahtanut pian. Äiti oli valvonut hänen vieressään, mutta nähtyään hänen rauhoittuneen, laskeutunut itsekin levolle. Hän oli yhtäkkiä herännyt tyttärensä rajuun yskänpuuskaan, hypähtänyt ylös sängystä, ja nähnyt hänen sylkevän verta.
Sairas oli rauhallinen, vain väsynyt kuumeesta, kun menin häntä katsomaan.
Kumarruin hänen puoleensa aikoen paljastaa hänen rintansa… mutta hänen hennot käsivartensa kiertyivät kaulaani ja nuori, kaunis pää painautui kasvojani vasten. — »Olen odottanut sinua», kuiski hän korvaani. »Miksi et tullut aikaisemmin? Aukealla on lämmintä. Emme mene sinne. Vie minut metsän varjoon — rakas, armas!»
Ja minun lävitseni virtasi jotakin sanomattoman suloista ja tuskallista, se pysähdytti vereni ja ajatusteni juoksun, se ikäänkuin viilsi lihaksiani niin, etten voinut liikahtaa.
Ja minä toivoin, etteivät ne kädet hellittäisi koskaan otettaan, vaan syleilisivät ikuisesti minua.
Yhden silmänräpäyksen, vain yhden silmänräpäyksen. Silloin olin taas lääkäri.
Julia voi huonosti, Mladen. Hän menehtyi ikävästä nähdä sinua, piinasi itseään, ajatellessaan, minkä vuoksi lähdit niin äkkiä. Hän lohduttausi sillä, että sinä kutsut hänet promotioosi, mutta kun et sitä tehnyt, voitti tuska tuon hennon, sairaalloisen olennon, tehden hänet todella sairaaksi.
Pelastanko hänet? Meneekö tämä hyökkäys ohi ilman pahempia seurauksia?
Minä voisin, jos hän tahtoisi. Jos sinä tahtoisit. Jos ottaisit hänet syliisi hellästi, kärsivällisesti, valmiina suojelemaan häntä. Niinkuin äitisi suojeli kaikkea, mikä oli heikkoa ja tarvitsi hänen apuansa.
Niin, sinua Julia tarkoitti sanoillaan. Sinua hän kosketti minussa.
Mutta että olin yhden hetken, vaikkapa vain yhden silmänräpäyksen toivonut hänen puhuvan siten minulle — se se minut tekee levottomaksi, pelokkaaksi.
Ja kun sitten olin vaihtanut hänen vanhempainsa kanssa jonkun sanan toisessa huoneessa; kun olin heitä rauhoittanut antaen toiveita Julian parantumisesta, virkkoi hänen äitinsä:
— Tiesin kyllä, että häntä jokin painaa, mutta arvasin väärin.
Se täytti minut inholla.
Julia-parka! Kun lakkaat hourailemasta, lepertelee äitisi vuoteesi ääressä, että olet ilmaissut salaisuutesi, ja ehdottaa sinulle avioliittoa minun kanssani…
Kuinka kummalliselta se ajatus tuntuu minusta.
Julia, pikku Julia!
Ja minä? —
* * * * *
Olin hänen luonansa. Verensyöksy on loppunut. Julia on levollinen. Hän katselee minua kuin tahtoisi jotain kysyä. Ja minä olen hämilläni kuin koulupoika.
Mikä minua vaivaa? Miksi olen hämilläni? Sitä kysyessäni tahtoisin huutaa.
Ja huomenna on sinun promotiosi. Ehkä odotat minua, ehkä et.
Uskon voivani jättää Julian; lähteä aamulla ja palata takaisin illalla — mutta sitten ajattelen taas, etten uskalla poistua hänen läheisyydestään.
Kuinka tukahduttava ja levoton yö. »Aukealla on lämmin. Vie minut metsän varjoon, rakas, armas…»
Hyvästellessäni häntä sanoin palaavani vasta seuraavana iltana. Hän nyökkäsi päällään ikäänkuin olisi muistanut, että matkustan sinun luoksesi. Sitten hän kysyi:
— Onko se varmaa?
— Ehdottomasti. — Vienkö terveiset Mladenille? — Hän vaikeni ja sulki silmänsä.