V

Huhtik. 10:nä 1910.

Ah! — kuinka ihanaa ja kaunista olikaan siinä talossa, joka oli täynnä valoa, rakkautta ja laulua!

Se talo tuntui minusta niin pieneltä ja miellyttävältä säleaitoineen, joiden raoista vihreät pensaat ojentelivat oksiaan ja rauhaisine puutarhoineen, jonne kaksi olentoa usein kätkeytyi nauttimaan onnestansa. Ympärillä hyörivät ihmiset intohimoineen ja suruineen, mutta ei mikään näistä soraäänistä päässyt rikkomaan suojaisen tummennon lumoavaa hiljaisuutta. Kuului vain huokauksia, valituksia ja avunpyyntöjä — silloin minä velvollisuuteni tuntien jätin majani, lähtien viemään sitä apua, jota minä kykenin antamaan. Mutta, elämäni ja onneni hurmaamana seisoin kylmänä sairasvuoteen ääressä, käyttäen vain järkeäni ja tiedettä. Niin, vain ne luovutin taisteluun tautia ja kuolemaa vastaan — kylmä kaksintaistelu, ei mitään enempää; ja yhtä vähän kuin puhuin sairasvuoteen ääressä mitään ulkopuolella tiedettäni olevaa, yhtä vähän kerroin kotona töistäni ja parannusmenettelyistäni. Minulla ei ollut mitään kerrottavaa vaimolleni ja pojalleni. Mutta ehkä juuri tästä johtui maineeni pikainen leveneminen ja se, että minua ruvettiin kutsumaan sairaiden luo hyvinkin kauas. Kylmä, rauhallinen esiintymiseni, joka saattoi minut heti arvaamaan sairauden laadun ja eri vivahdukset, säilytti myöskin käteni aina varmana.

Olisin ehkä voinut innostuakin ammattiini, ellei Irene olisi ollut niin terve ja verevä, ellei hän olisi tuntenut niin suurta vastenmielisyyttä kaikenlaista tautia ja etenkin sairaita kohtaan. Senvuoksi en koskaan puhunut hänelle sairaistani, en silloinkaan, kun joku tapaus herätti erikoisesti mielenkiintoani, tai kun taistelin paraillaan kuoleman kanssa jostakin potilaasta. Aina pakotin ajatukseni kotiportin edessä kääntymään toisaalle, ja peseydyttyäni ja vaihdettuani pukua astuin hänen luokseen kokonaan hänen omanansa, kokonaan sinun, valmiina kieltäytymään kaikesta teidän, minulle niin sanomattoman rakkaiden olentojen edessä.

Sinun äitisi…

Kuinka monta vuotta onkaan kulunut siitä ajasta, kuinka onkaan sieluni heittelehtinyt tuskissaan siitä lähtien kun erosimme; ja kuitenkin, muistellessani niitä päiviä, jolloin me olimme niin läheiset toisillemme — jolloin me olimme yksi: minä, äitisi ja sinä, — painaa sydäntäni jonkinlainen suloisen huumaava tuska, ääretön kaipaus laajentaa, sitä, ja itkemättömät kyyneleet polttavat silmiäni. Suuret, kuumat kyyneleet.

Enkä minä ymmärrä, kuinka kaikki tämä on haihtunut; tykkänään kadonnut, ikäänkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Kuinka olen voinut elää ilman noita tunteita; ilman niitä jokapäiväisiä hyvästelysanoja lähtiessäni ja tervehdyksiä palatessani, kahden ikuisen rakkauden, kahden loppumattoman kaipauksen yhtäjaksoista vaihtelua!

Kaunis, kaunis Irene! Koko maailma nimitti häntä niin, kaikkien katseet pysähtyivät häneen. Sinäkin kutsuit häntä kauniiksi äidiksesi, sinä, yhtä kaunis kuin hän. Ja te olitte minun, samoin tuo rakas, erikoisesti ja miellyttävästi kalustettu koti, joka sisälsi kaikki, mitä hienostunut maku saattaa vaatia. Äitisi oli todellinen taidesielu, hän tarvitsi kauniita vaatteita, kirjoja, nuotteja, tauluja ja kaikkea, mitä taide kykeni antamaan elämän sulostuttamiseksi. Ja minä voin täyttää hänen jokaisen toiveensa. Vanhemmiltani olin perinyt riittävän, omaisuuden, tietoni lisääntyivät joka päivä, työskentelin paljon ja olin onnellinen voidessani tyydyttää äitisi mieliteot. Ei mikään, mikä voi häntä ilahduttaa, ollut liian kallis, ja vasta silloin olin tyytyväinen, kun hän mielissään jostakin uudesta esineestä, riemuitsi kuin lapsi, kuin sinä, joka rakastit äitiäsi rajattomasti, tulisesti. Minun edessäni sinä vielä kiihdyit hyväilyssäsi voidaksesi vain osoittaa kuinka paljon hän sinusta piti, ja suutuit minulle, kun minä häntä syleilin, josta minä vuorostani sinua välistä nuhtelin.

Ja kun sinä harmistuneena vetäydyit syrjään, nauroimme me mustasukkaisuudellesi. Se näytti miellyttävän äitiäsi, sillä hän kertoili minulle sinun pahantuulen purkauksistasi silloin kun hän mielestäsi ei välittänyt tarpeeksi sinusta, ja ilostasi silloin kun minä lähdin muualle, sillä silloin kaunis äiti oli yksin sinun…

Niin elimme äitisi ja minä, ja sinä meidän keskellämme, me kolmisin onnemme kanssa. Emme seurustelleet kenenkään kanssa hiljaisella paikkakunnallamme, koska me ensinnäkin olimme kylliksi toinen toisillemme ja toiseksi, koska naapurimme eivät voineet meille mitään antaa. Heidän elämänsä oli taisteluja, joita me emme ymmärtäneet; heidän ajatuksensa erosivat tykkänään meidän ajatuksistamme; menimme heidän luokseen silloin, kun meidän täytyi, mutta palasimme takaisin heti kun voimme. Ja kun potilaiden vierailut lisääntyivät, rakennutin puutarhan toiselle puolelle uuden rakennuksen eri sisäänkäytävineen kadulta, yksinomaan suojellakseni taloani vierailta aineksilta.

Ja tämä tapahtui avioliittomme seitsemäntenä vuonna.

Sinä olit silloin kuusivuotias.