IX
Lauri Laiho translation
Huhtik. 20:nä 1910.
Minä ryöstin nuo kaksi päivää yksitoikkoiselta arkielämältäni, kaikki työni suomat vapaahetket omistin äitisi puutarhalle. Ja minä olin niin lähellä häntä, vapauttaessani rautatammesta ja muusta tuhosta sen, mitä hän oli luottamuksella ja rakkaudella istuttanut. Minä huoahdin ja näin ja ymmärsin sen tyyneyden, millä hän käyskenteli maakaistaleella, joka antoi hänelle kukkia ja hedelmiä korvatakseen hänen ruumiinsa, joka kerran tulee siinä lepäämään.
Käteni kurottautuu etäisyyteen etsien sinun kättäsi, Irene, kuten kerran entisinä päivinä. Minusta tuntuu kuin olisit lähelläni, täällä nojatuolissa. Sinä istut ja luet, minä puhelen pojallemme, ja silloin tällöin sinä katseellasi tai sanallasi hyväksyt puheeni.
Niin, niin — elämää ymmärretään niin myöhään. Vasta silloin, kun se on menetetty.
Minä jatkan, Mladen:
Me miltei muutimme asuntomme paviljonkiin, kotona vain nukuimme. Albert voi jo hiukan seisoskella, ja jottei tarvitsisi kantaa ruokia erikseen Albertille, äitisi määräsi pöydän katettavaksi toiseen huoneeseen, missä olivat minun kirjani, työkaluni ja koti-apteekki.
Albert voimistui päivä päivältä yhä enemmän, joka päivä saimme yhä selvemmin tuntea hänen sympaattista luonnettaan, sivistyneisyyttään ja lapsellista hyvyyttään, josta johtui hänen rajaton kiitollisuutensa äitiäsi kohtaan ja rakkautensa sinuun, Mladen. Hän oli kuin sinun orjasi, vastatessaan väsymättä sinun tuhansiin kysymyksiisi. Hän luki sinulle, piirteli, leikki kanssasi, niin että minä aloin kutsua häntä sinun hoitajaksesi, ja äitisi sanoi itsellään olevan kaksi lasta.
Ja sinä sanoit hänelle usein ylpeästi, mutta vakavasti: Kaunis äiti meillä!
Niin siirtyi meidän pieneen, onnelliseen ja rauhalliseen perheeseemme tämä nuorukainen, upseeri, jonka äkillinen onnettomuus teki meille rakkaaksi ja läheiseksi, ikäänkuin hän olisi syntynyt meidän joukossamme.
Melkein joka toinen tai kolmas päivä tuli hänen isänsä häntä katsomaan, ja joka kerta tämä vierailu päättyi siihen, että hän vaati minulta laskua poikansa parantamisesta ja hoitamisesta. Irenen kanssa neuvoteltuani päätin kieltäytyä vastaanottamasta mitään maksua; Albert oli ystävämme, jonka olimme saaneet sillä huolehtimisella, säälillä ja hoidolla, jolla pelastimme hänet, ellei juuri kuolemasta, niin ainakin pitkäaikaisesta sairaudesta.
Ei mikään tee ihmisiä tai esineitä meille niin rakkaiksi kuin se, että saavutamme ne säälillämme, ja huolenpidollamme.
Kunpa emme milloinkaan pitäisi sentään niitä kokonaan ominamme. Niin ihmisiä kuin esineitäkään!
Silloin — yht'äkkiä…
Liitän tähän, poikani, silloin kirjoittamani lehdet.