XI
Lauri Laiho translation
Toukok. 18:na 1893.
Kuinka kauniita päiviä meillä oli! Kuinka rikas onkaan työn ja onnen elämä! Ja kaikki on niinkuin oli ennen. Minä työskentelen väsymykseen saakka, tulen kotiin, missä minua odottaa Irene — vaimoni, ja lapseni, ja minä muutun aivan toiseksi, tyyneksi ja päättäväiseksi.
Irenessä huomaa tuskin mitään muutosta, vain silloin tällöin on hän vaitelias ja miettiväinen. Ja silloin hän yht'äkkiä syleilee minua tulisesti ja intohimoisesti, ja hänen suutelunsa on hehkuvampaa kuin koskaan ennen — niinkuin rakkautemme ja onnemme aamuna. Ei, se ei ole valhetta, se ei ole petosta; ja hänen hetkellinen mietiskelynsä on myöskin käsitettävää. Minä peloitin häntä niinkuin peloitin Mladeninkin, ja nuo kaunosielut sulkevat niin vähästä porttinsa, ja sisällepääsy niihin on hyvin vaikeata.
Vaikka usein aivan vapisen kärsimättömyydestä kun vaimoni katsahtaa minuun kysyvästi, melkein kuin peläten, kun lapseni epäröiden tulee luokseni, hillitsen kuitenkin samalla itseni, enkä anna hermoilleni ylivaltaa. Randiz ilmestyy silmäini eteen. Koko maailma on häntä vastaan, kaikki vannovat, että hänen vaimonsa oli syytön, uskollinen, ja että kaikki johtuu vain hänen järjettömästä, onnettomasta epäluulostaan.
Irene kertoo minulle usein, mitä Randizista ja hänen vaimostaan puhutaan. Hän tekee sen ikäänkuin tarkoituksella. Ehkä hän tahtoo muistuttaa minua omasta epäluulostani ja sen synnyttämistä vakavista seurauksista…
Tai — vaimentaakseen epäilyksiäni, ja että hänen olisi helpompi…?
Mikä helpompi? Mitä kauheita ja inhoittavia ajatuksia tunkeutuukaan mieleeni? Joka päivä, olkoon se yhtä kaunis ja onnellinen kuin ennen, ovat ne luonani. Silloinkin kun aivan hurmaannun onnesta, silloinkin — on kuin jokin leiskahtaisi edessäni. Jokin keltainen, epämiellyttävä valo, joka muuttaa Irenen kasvot, ja samalla hänen sanansa sointuvat niin vastenmielisiltä. — Irene huomaa sen. Hän on sanonut minulle jo kahdesti tai kolmesti, että minun pitää lääkitä itseäni.
Ja tosiaankin — minä lääkitsen itseäni. Mutta paras lääke on Albertin kortti. Hän kirjottaa Wienistä, että hänen täytyy äkkiä matkustaa, tietämättä milloin palaa takaisin. Hän tervehtii »onnellista taloani» ja meitä kaikkia…
Irene luki sen tyynesti ja kylmästi. Mladen ojensi kätensä ja otti sen. Se kuuluu hänelle, koska se on sedältä. Se koski minuun, se näkyi varmaankin kasvoiltani; Irene silmäili minua vakavasti, ikäänkun tahtoen saattaa minut järkiini, asettua minun ja pojan väliin.
Tai…? sellaisella tyynellä, varmalla katseella kesytetään villejä eläimiä. Kesytetään villieläin ihmisessä.