VIII

Huhtik. 16:nä 1910.

Äkkipikainen sinä olet, Mladen, kylmä ja hellittämätön oikeudenmukaisuudessasi.

Keskustelimme äsken päättyneestä opiskelustasi lakitieteen alalla; tahdot innokkaasti jatkaa opinnoitasi käytännöllisesti saadaksesi kokemusta ja tyydytystä työssä.

Kuinka tuomitset isäsi?

Riennän kirjoittamaan sinulle tunnustukseni, ja kuitenkin, kuinka mielelläni laskisin kynän kädestäni, olisin vaiti ja polttaisin kaikki jäljet. Sillä kuinka sinä katsotkaan minua saatuasi tietää kaiken?…

Sinulla on äitisi silmät, ne voivat katsoa niin lämpimästi ja uskollisesti, ja taas niin päättäväisesti ja kylmästi. Suusikin on hänen, niin pehmeä, mutta samalla myös niin kirvelevä. Minä pelkään sinun katsettasi ja sanojasi.

Murrosikä, jota parhaillaan elät, tekee sinut tavallista itsekkäämmäksi. Muistit Vuscic'in, kerroit hänen elämästään Zagrebissa, asiasta, joka ei juuri kaunistanut häntä, mutta joka ei myöskään voi se enempää vaikuttaa hänen elämäänsä, kuten sinä niin luottavaisesti vakuutit. Tämän virheen tähden sinä tuomitsit hänet, hylkäsit. Eilen illalla ja vielä tänään päivällä minä jatkoin tuota keskustelua, pidin vaarin, odotin edes yhtä lohduttavaa lausetta, yhtä säälivää sanaa — turhaan.

Kuitenkin tiedät ja tiesit jo eilen, ettei Vuscic etsi Juliaa, että hän rakastaa toista.

Astut elämään, lain palvelukseen; et kurota käsiäsi onnettomalle, et rakenna siltaa, jota myöten hän voisi palata säädyllisiin piireihin, kuten sinä niitä kutsut; et hellitä lain ankarasta pykälästä. Tinkimättä, kylmäverisesti. Niin sinä sanot, ja minä uskon sinua.

Mahtanetko tietää aina mikä on oikein?…

Äitisi erkaantui tyynesti elämästä. Kuolemani ei ole vaikea, hän sanoi, Mladen on päättänyt opintonsa, nyt hän voi elää ilman minua.

Ei, Irene, Mladen tarvitsee sinun äidin käsiäsi, sinun naisellista sydäntäsi, kaikkea sitä, mitä juuri sinä voisit nyt hänelle antaa. Nyt, kun päiviesi aurinko tekisi laskua, kun seisoisit tyynenä ja voimakkaana itsesi ja elämäsi yläpuolella, noine kauaskantavine katseinesi, jotka ilmaisevat lepoa ja rauhan heijastusta. Nyt sinä hellävaroen tasoittaisit Mladenin sielussa löytyvät särmät ja kohopaikat, ettei niitä saisi tasoittaa elämä, jolla ei ole äidin käsiä.

Minä en voi olla hänelle sitä, mitä olisit sinä, eikä hän sitä vaadikaan minulta. Sinun luoksesi hän tuli — sydämineen, sinulle hän uskoi tunteensa. Hänen sielunsa kärsi, kun sinä kadotit kauneutesi, ja hän ikäänkuin kääriytyi tuskalliseen alistuvaisuuteen. Hänen ajatuksensa ja tunteensa muuttuivat sinun ajatustesi ja tunteittesi kaltaisiksi — ja kuka tietää, vaikka lapsi jo silloin olisi vaistomaisesti ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Eikö hän ponnistellut, tai eikö hän ponnistele vieläkin löytääkseen syyt ja syyllisen?

Ja jos hän saa tietää? Jos hän katsoo minua noilla sinun silmilläsi, Irene?

Tuleeko hän vaatimaan ruumiinavausta? Minun pitäisi hymyillä pilkallisesti, Irene! Ikäänkuin se riittäisi herättämään ihmisen kuolleista!