VIII

Toukok. 9:nä 1893.

Yksin, yksin!

Irene ja minä elelemme, kuljemme vierekkäin kuin kaksi rauhatonta sielua. Minun katseeni ikävöi häntä. Hän on kalpea, hänen kasvoilleen on ilmestynyt eräänlainen marttyyrinilme. Mistä lähtien? Eilisestäkö? Siitä päivästäkö, kun Albert lähti pois?

Ja kuinka kaunis hän on! Voi, miten rakastankaan häntä!

Marttyyrinilme hänen kasvoillaan kiusaa minua. Sieluni vääntelee tuskissaan hänen edessään. Voi, eikö hän näe, että minä kuljen kohti tuhoani? Jos hän rakastaa minua, niin miksi hän ei tule, miks'ei hän nöyrry säälimään minua, miks'ei kutsu minua luokseen?…

Ja taas säteilisi aurinko meidän kodissamme, kuten silloin kun ei yksikään katse, ei yksikään ajatus murtautunut pois pienestä, onnellisesta ryhmästämme.

Mladen leikki puutarhassa. Tunsin tarvetta etsiä apua lapselta. Lähdin sinne tapaamaan häntä. Poika kuuli askeleeni. Äkkiä hän kääntyi ympäri ja juoksi kaaressa ohitseni sisälle.

Katselin tuskallisen hämmästyksen valtaamana hänen menoaan.

Johtui mieleeni koira, pieni koira, jonka isäni kerran lahjoitti minulle. Olin rajattoman onnellinen kun isä uskoi sen minun suojelukseeni, ja eläin alkoi kaivata hemmotteluani. Olin ylpeä, sillä olihan se ensimmäinen olento, joka kuului kokonaan minulle. Suojelin, ruokin ja hoidin sitä; pentu valloitti koko viisitoistavuotiaan sydämeni, ja melkein suutuin, kun joku toinen sitä silitteli, tai se itse lähestyi vierasta. Oli sunnuntai, tahdoin kävellä sen kanssa, näyttääkseni sitä kaikille tovereilleni. Sidottuani sen nuoraan, lähdin sen kanssa metsään, missä meillä pojilla oli tapana kokoontua; mutta sinne oli jotensakin pitkä matka, päivä oli helteinen, ja pentu heittäytyi pitkälleen tavantakaa. En ymmärtänyt, ettei se jaksa; olin varma, ettei se tahdo käydä. Vedin sitä nuorasta, se nousi, mutta kaatui taas. Ja kun tämä oli uudistunut muutaman kerran, vimmastuin niin, että otin raipan ja pieksin koiraa…

Vielä tänään näen sen silloisen katseen… Otin sen syliini, se painautui valittaen rintaani vasten, ja surullisena kannoin sen kotiin; kaduin tekoani ja hoidin sitä hellästi, hyväilin enemmän kuin ennen — eikä se kuitenkaan antanut minulle koskaan anteeksi. Omasta tahdostaan se ei tullut koskaan luokseni; jos kutsuin, tuli se häntä koipien välissä, peläten, pahaa aavistaen, ja kun se luuli, etten näe sitä, silloin se juoksi suuressa kaaressa pois… aivan kuin Mladen nyt.

Olenko menettänyt lapseni? Heidät molemmat samalla kertaa?

Oi niin, kumpikin ovat hienoja sieluja, ja minä olen varjellut heitä kaikesta pahasta, suojellut pienintäkin varjoa vastaan. He eivät nähneet milloinkaan minua äreänä, ei koskaan röyhkeänä.

Mutta olenko minä yksin syypää? Eikö Irene tiedä, mikä minussa on? Ja jos olisinkin syyllinen, niin eikö hänen pitäisi antaa se anteeksi? Eikö rakkaus anna kaikkea anteeksi?

Se antaa anteeksi. Miksi en siis minäkin anna? Oh, rakastanhan minä häntä niin, että antaisin hänelle vaikka mitä anteeksi. Jos vain tietäisin — ellei olisi tätä epäilystä, joka minut myrkyttää. — En tiedä mitään, uskon kaikki.