XVII
Lauri Laiho translation
Kesäk. 6:na 1893.
Irene jäi vuoteeseen. Kävin jonkun kerran hänen luonaan. Hän näyttää nukkuvan. Hän makaa oikealla poskellaan, en voi nähdä onko se pahentunut. Kutsun häntä, hän ei vastaa. Poistun kiihtyneenä ja palaan takaisin.
Vihdoin vein lapsen hänen luokseen. Tapansa mukaan se painautuu lähelle häntä, hän hyväilee sitä, avaamatta silmiään, liikahduttamatta itseään.
Ja taas minä poistun pelokkaana, hänen mykän äänettömyytensä kiusaamana.
Jos ei hänessä sittenkään ole syytä? Mutta eikö hän voinut, eikö hänen pitänyt ymmärtää minun vimmastuvan? Ja voiko tulla kysymykseen lievennys, rauhallisuus ja kohteliaisuus, kun on hävitetty minun maailmani, myrkytetty elämäni?