I
Lauri Laiho translation
Huhtik. 5:nä 1910.
Eilen me kannoimme hänet pois siitä talosta» jossa hän oli elänyt rauhallista elämäänsä. Me kannoimme hänet hedelmäpuiden muodostaman lehtikujan läpi, puiden, jotka hän itse oli istuttanut ja hoitanut, ja joita me ihailimme. Eivätkö juuri samat kukat koristaneet hänen arkkuansa? Ja kun me hautasimme hänet, laskimme hänen hautaansa samoja kukkia.
Ja sinä, poikani, itkit tietämättäsi ääneen. »Kaunis äiti», kuultiin sinun huokailevan, kuten ennen pikkupoikana.
Silloin minä huomasin tuttaviemme hämmästyneitten katseiden ikäänkuin nuhtelevan sinua valheesta. Takanamme kuulin jonkun puoliksi hämillään selittävän, että vain rakkaudesta sinä nimitit häntä kauniiksi. Ja että pyhä lapsen rakkaus aina kutsuu äitiä, olkoon hän minkälainen tahansa, kauniiksi.
Ja illalla kun istuimme kahden minun huoneessani, eikä minulla ollut helliä, sydämellisiä sanoja, eikä hyväileviä syleilyjä, joilla äiti poistaa lapsensa surut, otit sinä seinältä äitisi kuvan. Ääneti, värisevin käsin hyväilit sitä, kunnes kohotit kuivat, hehkuvat silmäsi minun puoleeni…
»Kaunis äiti», äänsit hiljaa ja ripustit tyynesti kuvan paikoilleen, ja aloit rauhattomana, kärsimättömänä kävellä huoneessa.
Ja silloin tuli se, mitä odotin.
Äkkiä sinä suoristausit edessäni ja iskit terävän, säihkyvän katseesi minuun. — Kuinka se tapahtui? kysyit hiljaa.
Ja minä vastasin koneellisesti, kuten aina kun minulta sitä kysyttiin, että se johtui verenmyrkytyksestä — onnettomasta tapahtumasta.
Minä hapuilin, kurkkuani ahdisti. Olin näkevinäni hänet itsensä kuvan vieressä sellaisena kuin hän oli viimeisinä vuosinaan; onnettoman näköiset, raadellut kasvot… minusta näytti kuin hän olisi kohottanut sidettä ja osoittanut minulle tyhjää silmäkuoppaa.
Ja sinä näytit nuoressa kauneudessasi vihastuneelta enkeliltä, joka polttaa säihkyvillä silmillään sielun.
Minä tunsin olevani sinulle velkaa totuuden. Ja minä annan sen sinulle, vaikka onkin vaikeaa muun yhteydessä puhua päivistä, jolloin vanhempaisi onni särkyi.
Sinä poistuit. Näin sinut puutarhassa. Kävelit teitä, joita myöten hän oli astellut; pysähdyit siinä, missä hän tapasi istua, ja hyväilit pelokkaasti ja hellästi tyhjää penkkiä. Hedelmäpuista, jotka hän kerran istutti, varisee kukkia, ja aurinko laskeutuu.
Sinun ovat kukat, sinulle ne antavat hedelmänsä. Minun on yö.