IV
Lauri Laiho translation
— Toukok. 11:nä 1910.
— Albert tuli vielä jonkun, kerran, aina täynnä jonkinlaista hienoa huomaavaisuutta Ireneä ja sinua kohtaan, mutta tuo silminnähtävä huomaavaisuus ei herättänyt minussa mitään erikoisia tunteita. Tuntui kuin olisin seisonut ventovieraiden ihmisten edessä. Kuin lääkäri, tottuneena tutkimaan syitä ja seurauksia, minä etsin ja tutkin, kuinka Albertin läsnäolo vaikuttaa Ireneen, kuinka sinuun; mutta huomattuani, että te kolme sulkeudutte kuoreenne minun edessäni, että puhutte vain puoliääneen, tai olette kokonaan vaiti, koetin pysyä poissa kotoa kun Albert tuli. Ja taas minulle tuli tavaksi istua metsäisellä kunnaalla, jonne talomme ja sen pääkäytävät näkyivät, odottaen hänen poistuvan. Istua ja vahtia kuten kerran ennen, ja ihmetellä, että teen sen nyt ilman ajatuksia, tunteita, ja kysyä: olenko minä se, joka kerran värisi täällä, joka villissä tuskassaan kaivoi sormillaan maata, joka kiristi hampaitaan ja leimuavin silmin tuijotti ovea, odottaen sieltä ilmestyvän sen, jonka vuoksi olin muuttunut Randizia huonommaksi.
Ja sitten sekin vaihtelu katosi. Albertin loma oli kulunut loppuun ja hän palasi omaan maailmaansa, ja me olimme kuten ennen hänen tuloaan. Jotain oli kuitenkin muuttunut, yksi kuorma oli otettu pois harteiltamme, ja nyt sielu ikäänkuin valmistautui katsomaan eteenpäin.
Kuin tulivuoresta purkautunut laava, joka vyöryessään hävitti kaiken elämän, mutta sitten peittyi ohuella maakuorella, josta nousi hentoja ituja; kuin uuden elämän, uuden voiman ja uuden yhteiskunnan profeetat, jotka ikuisella uskollaan elämään unohtavat hävityksen kauhistukset ja alkavat uudestaan rakentaa ja uudestaan toivoa.
Sinä opiskelit kansakoulussa, ja minä ajattelin sitä päivää, kun sinä lähdet ensimmäisen kerran pois kotoa, kuinka erkanette te kaksi, jotka olette kuin yksi olento. Tunsin, että minun täytyy omistaa enemmän ajastani Irenelle, että minua häiritsee ja kiusaa tämä velvollisuus, joka on olemassa menneisyyden vuoksi, mutta joka nyt on pohjaton, tarkoitukseton. Ja tietämättä itse miksi, minussa ilmeni halu, ikävä päästä kauas pois, vieraaseen, tuntemattomaan maahan, missä tahtoisin…
Niin, mitä tahtoisinkaan siellä? En vaivannut aivojani sillä. Vasta tänään ymmärrän, että siitä ohuesta maakerrostumasta, joka peitti kuuman laavan, alkoi nousta ensimmäisiä ituja, että minä olen vielä nuori, että sydän vielä eli… ja että minä pelkäsin kaikkea, mikä voisi häiritä asunnossani kotirauhaa ja sitä yksitoikkoisuutta, mikä siellä nyt vallitsee.
Maailmankaipuuni suureni yhä, veti ja karkoitti minua. Aloin tutkia matkakertomuksia ja karttoja, kunnes päätin matkustaa mediciini-kongressiin Dresdeniin. Se tuntui minusta hyvältä tuumalta, jonka ympärillä alkoi pyöriä kaikkea muuta: luonnon kauneus ja kulttuuri, vapaus ilman harkintaa, kuolleet velvollisuudet ja jonkinlainen »ehkä», oih!
Odotin suotuisaa tilaisuutta ilmoittaakseni Irenelle aikomuksestani. Myönsin itsekseni, että hänelle yksin jäätyään tulee ero sinusta sitä vaikeammaksi; ettei minun pitäisi jättää häntä juuri sillä hetkellä; että hän katsahtaa minuun moittivasti, ja minä tulen neuvottomaksi. Vihdoin sanoin sen hänelle nopeasti ja kylmäkiskoisesti, — odottaen hänen osoittavan paheksumistaan.
— Ja järjestätkö sitä ennen Mladenin asiat? kysyi hän hetken kuluttua.
— Hän menee Zagrebin lukioon.
— Niin, mutta missä hän asuu? Pyytäisin sinua ennen lähtöäsi huolehtimaan siitä. Sillä minä en voi, lisäsi hän hiljaa.
Rupesin miettimään. — Se olisi minulle hankalaa vastasin, sillä minun pitäisi palata kesken matkaltani viemään häntä Zagrebiin… mutta hän kiiruhti vastaamaan, että hän sittenkin järjestää itse kaiken, niin että minä saan huoletta matkustaa.
Tein kuumeisena matkavalmistuksia. Etsin sijaista kaikkialta, ja vihdoin löydettyäni sellaisen rupesin todenteolla valmistautumaan — s. o. hän alkoi täyttää matka-arkkujani, ja eräänä aamuna päivän koittaessa kiiruhdin pois talostani kärsimättömänä, ikäänkuin olisin jättänyt vankilan, ikäänkuin olisi ollut olemassa joku toinen, joka avaa onnea uhkuvan sylinsä, joka odottaa jossakin, ja joka minun pitää löytää ja saavuttaa!