UNO VON SCHROWE.

Syntyi Hartolassa 25/1 1853, tuli ylioppilaaksi 1872, opettajakandidaatiksi 1881. Kuoli 1/10 1886 Görbersdorfissa Schlesiassa, jonne oli lähtenyt parannusta etsimään hivuttavaa rintatautia vastaan. Hänen runojansa löytyy albumissa Kaikuja Hämeestä y.m.

MORSIAN.

Hän kangasta helskytellen Nyt kutovi uutteraan, Ja kultainen kihlasormus Hänen kiiltävi sormessaan, Ja niidet ne nousee, laskee Ja sukkula suihkailee, Jalat tanssivi polkusilla Ja loimet ne lyhenee.

Vaan kalpeus poskipäillä On kutoissa morsion, Ja silmässä luonti, tuike Niin outo ja kumma on. Mut sukkula kiirein lentää Ja neitonen myhäjää, Ja kutrien kultalaineet Ne harteilla läikkyää.

»Jo herkeä lapsi parka! Mi kankaalla kiire on? Jo toisehen kuuloitettiin Sun kultasi uskoton.» Vaan sanoja näitä äidin Ei kuulevan neito näy, Sen sormissa vinhemmästi Vaan sukkula suihkain käy.

Niin kutovat viikon, kaksi Ja kolmekin kohta on. »Jo herkeä tyttö raukka, Käy lapseni lepohon! Sun uskoton kulta petti, Ja huomenna häät on sen Ja alttarin luona pappi Hänet vihkivi toisehen.»

Jo lankevi illan varjot Ja himmeä ehtii yö. Kaikk' käyvät jo leposalle, Vaan neitoa estää työ. Hän loppuhun kankaan saapi, Sen puista jo irroittaa; Läp' yön puvun neuloo siitä, Sen aamuhun valmiiks saa.

On aamu ja käy hääsaatto Nyt kirkkohon verkalleen Ja vieressä sulhon uljaan Käy morsian kruunuineen. Ja uhkea Herran huone Luo tuntehet hartahat; He saattoa johdatellen Luo alttarin astuvat.

Vaan alttarin luona nainen On kalvea, verho sen On palttinakaapu, sormus Sen sormessa kultainen. Ja keltaiset kutrit liehuin Luo sulhasen rientää hän: »Et uskoton ollut sentään, Oi armahin ystävän'!

Nää morsiusvaatteet vasta Tän' aamuna valmiiks sain — Sun pettävän äiti luuli — Mä luotin ja toivoin vain, Sun valasi kalliit muistin — Voi kuinka sä rikkoisit ne! Ja tänne mä riensin — Kulta, Nyt käymmehän vihille!»

Näin lausuen autuaasti Miel-puoli nyt myhäjää, Käs'vartehen sulhon tarttuu, Luo alttarin lähentää. Taas morsiussaatto kohta Käy kirkosta palaten — Kaks keskessä mielipuolta Ja morsian murheinen.

OI TERVE, MAGYAR!

Oi terve, Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää.

Kun soi sotatorvesi, ratsus kun Sotakentällä hirnahti, Jo ympäri mait' urotöitäs sun Huhu kaukainen kanteli.

Vaan pois sotasoihdun sä sammutit, Elämää opit rauhaisaa: Sä auralla pelloksi perkailit Heti maatasi viljavaa.

Ja kunnahan rinteellä helle saa Rypäleesi jo hehkumaan; Sen nestettä maistaen, kaiuttaa Runoniekkasi kanneltaan.

Ja pustalta pustalle hurmaavat Säveleet tulistuttain saa — Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnat Ihastuttaen maailmaa.

Mut tuntematonnapa Suomenmaan Minä korpia raivailen Ja kontion kanssa mä painin — vaan Kuka muualla huomaa sen?

Maat kaukaiset kerranpa peljätti Sotaratsuni temmellys: ui meren poikki — jo valtasi Koko maailman hämmästys.

Vaan kunnian kentällä synnyinmaan Unohuttanut hänkö ois? Ei, taas ikävöi se jo Pohjolaan Tyveneen pian sieltä pois.

Tään maan tosin vierahat hylkäjää: Perin halpa se heistä on, Vaan mulle on herttaisin, armain tää — Koti kultainen, verraton!

Tääll' lehtojen siime ja kunnasten Sinisyys mua riemastaa, Oi, tääll' ikihonkapa huokaillen Minun huoleni ilmi saa!

Oi, miss' sini taivahan kuulaamp' on, Suvi-yö valoinen on näin? Miss' yhtyvi tähtien loistohon Palo hulmuva talvissäin?

Soi sorjana kuohussa koskien Sävel kantelon kaikuvan — Vaan sen sulosoittoa kuullellen Minä mainehen unhoitan.

Oi terve, Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää.

PIENI MIEROLAINEN.

Armas päivä paistaa, kohta Lämpimäks jo muuttuu sää, Hanki loisteessansa hohtaa, Sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan Saloss' yksin kuljeksii. Hongat, kuuset huminallaan Häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina Yhä rientää eteenpäin, Eipä murhe mieltä paina, Rallatellen laulaa näin:

»Hopsis, jalat! Väsymystä Tunnetteko? Talohon Kohta päästään, siellä kystä Minulleki kyllin on.

Hongat, kuuset, vaiheitani Tahdotteko tietää te? Kuulkaa, tässä kulkeissani Nyt mä teille kerron ne!

Aina muistan riemuin vielä Isän armaan mökkiä, Viisi meit' ol' lasta siellä, Vanhin niistä olin mä.

Muistan, kuinka kotikaski Tähkäpäin jo kellerti; Noro hallan irti laski, Julma viljan runteli.

Talvi tuli, loppui leipä, Petäjäistä syötihin — Äitiin tarttui tauti, veipä Hänet kohta hautaankin.

Häntä multaan saatoin, itkin Haudallaan ma hetkisen, Kyynel poskipäätä pitkin Vieri, jääksi hyytyen.

Siitä asti tepastellut Olen mieron tietä ain'… Jopa sulle kertoellut Olen, metsä, muistelmain.

Hopsis, jalat, joutukaa jo Muuten yövyn korpehen. Varjot synkät lankeaa jo, Tuolla päivä laskeiksen.» —

Yhä kiitää, vaan ei vielä Ihmis-asuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä Uhkaa, mustaks yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo Syttyy taivahalle jo, Leimuelee pohjanpalo, Huokaa jynkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa Öinen jylhyys häviää — Vaan, ken tuolla kinoksessa Kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä Lepoon vaipui viimeiseen, Jäätyneenä kiiltää vielä Kyynel silmän murtuneen.