PÄÄ PYSTYYN!

Pää pystyyn vaan! Sä olet mies, et halpa mato maan! Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa, Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa. Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan! Niin Luoj' on luonut parhaan luomistaan. Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen, Katsahtaa voi tok' ylös taivaan puoleen. Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan! Ei Herra jätä lastaan milloinkaan. Kun kuorman raskahan Hän päälles luopi, Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi — Pää pystyyn vaan!

LUETTUANI »SÄKENIEN» TOISEN PARVEN.

(Montreux'issä Sveitsinmaalla).

Niin mä luulin, niin mä kuulin: Kaikki kuoli jo käköset, Laululintuset katosi Suomen maasta surkeasta, Pohjolan kolkoilta periltä: Mitk' on nälkä näännyttännä, Mitkä kylmä kaatanunna, Mitkä, muuttaen tapansa, Havukoina harmajina Toinen toista raadellunna.

Niin mä luulin, niin mä kuulin Tulipa tänne pohjatuuli, Tuuli tuttava läheni, Se toi laulut tullessansa, Saattoi siivillään runoset, Takaa vuorten viserryksen, Kauniin maastani kukunnan. Siitä syämeni sykähti, Rinta riemahti suruinen. Jopa tunsin, jopa tiesin Aamun alkaneen paremman, Palannehen onnen päivän Suomen synkille saloille, Pohjan raukoille rajoille. Taashan kaikuu, taashan raikkuu Entiset ilokäkemme, Muinahiset lempilinnut. Västäräkkisen viserrys Talvimyrskyn tauvottaapi; Kuultua kevätkäköstä, Jänkät jäykimmät sulavat.

RUNEBERGIN KUVAPATSASTA PALJASTAESSA.

(1885.)

Lähteissään Väinö jätti kansalleen Perinnöks tänne sulo kanteleen; Mut kauvas poveen korven synkeän Seinälle pirtin köyhän, pimeän Hän kätki sen ja lausui: »kaikua et saa, Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!»

Hiipipä sinne hoviherra jo, Lepersi: »se on Korkein suosio!» Keikahti poika hurja, huoleton: »Mä tiedän — huvi, hekkuma se on!» Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.

Taas koitti yks: »se san' on viisaus, Ihmisen järjen ikikaunistus!» Ja toinen käski: »soi jo kannel, soi! Naislempeä mi pyhemp' olla voi?» Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.

Näin tuhannet jo turhaan koetteli — Ijäkskö Väinö, soittos vaikeni? Nyt vielä nuorukainen lähenee, Silmästä kirkkaast' into säihkyilee; Hän lausuu näin: »maan päällä kalliimpaa Ei olla voi kuin sana synnyinmaa!»

Ja kannel ammoin jäänyt ääneti Raikkaasen riemuun kohta helähti; Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen. Jo siihen koittaa päivä valkoinen; Ja sulaneet jo onpi korven kolkon jäät, Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät.

Jo kansa herää pitkäst' unestaan Elohon, toivoon, toimeen uudestaan; Ja pimeess' eriteille eksyneet Taas veljekseen on toisens' tunteneet. Ja mailma kummeksii: »mik' ihme verraton!» — Se Runebergin laulu, Suomen laulu on.

* * * * *

»Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virressäin; Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.» Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää; Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä!

Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen, Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen: »Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia! Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla.»

Pois siis turhuus, pois kaikk' ylpeys, oman voiton pyynti pois! Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell' ois; Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa; Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa.

Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie; Kukin menköön suunnallensa, kunnes rientons' häntä vie; Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu; Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu.

Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet, Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk' on lähteneet; Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa, Mutta yks on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa.

Yhdess' elo meille koitti, yksi hauta levon suo, Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons' luo, Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnassamme leimuaa; — Yhteistä on parhain kaikki, vähemp' erottaa ei saa.

Jalona nyt Suomi seisoo täydess' avaruudessaan; Jakakaa se — joka pala aivan mitätön on vaan. Yhdess' oomme vahva muuri, murtumaton kallio; Hajotkaa — niin lomaan hiivii kohta salaturmio.

Yksi meill' on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi; Kaikille hän lapsillensa lempens' yhteisesti soi! Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus; Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous.

Näin nyt vielä, näin nyt vasta keskellämme seisoen, Muistuttaos näölläsi kasvavillen polvillen: Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia; Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla.

VIRSI KOTIMAAN PUOLESTA.

Oi kuningasten kuningas, Sä maan ja taivaan valtias, Myös tälle maalle silmäs luo Ja armos runsaat lahjat suo!

Vähäinen meidän kansa on, Maailman silmiss' arvoton; Vaan mitä mahtavinkin vois, Jos voimaa sult' ei saanut ois!

Kuin tomu edessäs on maan Suuruudet, voimat, vallat vaan, Kun viittaat, korkein alenee Ja matalaiset ylenee.

Kuin usein juuri valitset Aseikses pienet, alhaiset, Siks' että Sinun voimasi Selvemmin heissä näkyisi.

Kun tahdoit kansan valitun, Otitpa ylenkatsotun Ja halvan Juudan kansan, sen Teit vartiaksi totuuden.

Ja Betlehempä, pienoisin Tuo kaupungeista Juudankin, Sai armon armoist' ylimmän Messiaan nähdä syntyvän.

Oi Herra, kuule meitä myös, Tee meissäkin Sun armotyös! Suuruutta emme rukoile, Me pienuuteemme tyydymme.

Vaan anna, meidän kansa sais Ain' olla palvelianais, Sun töitäs aina toimittaa, Valistua ja valistaa!