ALPO NOPONEN.

Työmiehen poikana syntyi 10/12 1862 Rantasalmella. Kävi Sortavalan seminaarin läpi, josta pääsi 1887, ja on nykyään kansakoulun-opettajana Helsingissä. Julkaisi v. 1894 runokokoelman nimellä Urpuja, ja 1899 murhenäytelmän Ahab, Israelin kuningas.

SUOKOON TAIVAS NOUSUVUODEN!

Ei unhottaa voi synnyinmaata Mies vakaa vuotta alkaissa, Ei rukouksistansa saata Pois sulkea sen onnea; Siis nouskoot puhtaat suitsutukset Nyt alttareilta sydänten, Ja kuulkoon Suomen huokaukset Hän, kansain Isä ylhäinen!

Vaan liikaa älkää toivotelko, Sen verran vain kuin kohtuus on: Kun mielistämme poistuis pelko Ja epäröintä ponneton; Kun vainiolt' ei koura kadon, Ei rae, halla viljaa veis, Vaan, kantain kaunihimman sadon, Se päivän alla aaltoileis;

Ei pettäis pelto kyntömiestä, Vaan mitan kukkuralleen lois, Ei hartioille pantais iestä Sen raskaampaa kuin kantaa vois; Kun valtikkaa vain hoitais armo, Ja totuus ohjat pitää sais, Ja miehiemme vankka tarmo Sumusta meidät johdattais;

Sais kansa ruhtinaalta hoivan, Ois turva luja luottamus, Ja epäluulon katkeroivan Hajoittais raitis tuulahdus, Ja palatsit ja linnat kuulla Vois ääntä kansan pienoisen, Vaikk' emme liehu sydän suulla Tai pöyhistele kerskuen;

Ja että kuva kalliin maamme Vain eheämmäks kirkastuu, Ja, vaikka vaiheet mitkä saamme, Me seisomme kuin vankka puu, Mi, taivuttuaan myrskyn tullen, Taas latvan uljaan nostaltaa — Niin, taivas nousuvuoden sullen Nyt suokoon, armas kansa, maa!

EI OLE TAIVAS KAUKANA.

Kun kuljin katua kerran, Pari pientä lasta mä näin; Ja toinen kättähän nostaa Yläkertahan kauniisen päin.

»Ei tuo ole taivas, Kaarlo,» Hän virkkavi toimessaan. — »Sano, mikä se muu sitten oisi?» — »Yläkertahan onkin vaan.»

— »No, missä se sitten on taivas.» — »On kaukana, kaukana niin…» — »Ei, eipähän kaukana ookkaan!» Niin siinä nyt väitettiin.

Miten lienee päättynyt kiista, En kuullut ma loitompaa. Vaan kaukaa taivasta lasten Ei tarvitse tavoittaa.

Tie lyhkäinen se on heillä Luo Luojan ja enkelten; Vaan etsein lapsien lailla Tien mekin löydämme sen.