ANTTI RÄTY.

Antti Rätyllä oli synnynnäinen taipumus runoiluun, joka valitettavasti ei päässyt kypsymään. Syntynyt Sortavalan pitäjässä 22/8 1825, kävi koulua Pietarissa, antautui jo 20-vuotiaana kirjallisiin toimiin, oli jonkun aikaa kansakoulun opettajana Viipurissa, vaan taipumus väkeviin juomiin vei hänet varhaiseen hautaan 15/11 1852. Häneltä on ilmestynyt kaksi runokokoelmaa: Lauluja Suomen neitosille v. 1850 ja Pieni Kanteletar 1853.

NUORELLE RUNOTTARELLE.

Laula, laula lintuseni, Pienoiseni, pääskyseni! Kultasuu, hopeakieli, Visertele virsiäsi, Illoilla ikävissäsi, Aamulla ajan kuluksi, Päivillä huviksi muillen; Laskettele laulujasi, Soittojas suloisimpia, Runojas ruikuttamia.

Laula, laula kultaseni, Sirkuttele, sirkkuseni, Vuosia vajenevia, Päiviä pyörähtäviä, Somasti soluilevia!

Pian pääset pääskyseni Vuorostasi, vaivoistasi, Täällä vähän oltuasi; Pian laulusi lopetat, Ilovirtesi ihanat, Koska vaivut, varpuseni, Turpeesehen tuutumahan, Nurmellen nukuttamahan. Pian suusi sammaloittuu, Kieles kuivettuu kokohon, Kun sa kauniist' kannetahan, Iäksi asetetahan, Kankaasehen kaivetahan, Multahan mutistetahan.

Syän kylmä kyyhkysellä, Puuttuu ääni pulmusella — Kun lepäjät, leivoseni, Kahen lautasen välissä, Kolmen kirveen hakkoaman, Neljän veitsen veistelemän, Tuonen neitosen tuvassa, Maassa Manalan majassa.

USKOTOIN YSTÄVÄ.

Tuolla kuulen ruikuttavan Pienen linnun oksalla, Surkeasti valittavan. Ikävä on raukalla!

Kumppani on kulkenunna Pojes meren äärihin, Ystävä on eronnunna, Mennyt toisen parihin.

Kamala on kurjan olla Yksin murheen laaksossa, Kolkko yksinäisnä huolla, Yksin kuolla surussa.

EHTOOLLA.

Ah, aurinkoinen kultainen, Jo vainen vaivut taas! Miks joka ilta, herttainen, Sä peität kasvojas?

Vai onko elo maailman Kamala katsella? Olo parempi Tuonelan On varmaan sinusta.

Ah, jospa siivet lintusen Nyt mulla olisi, Minäkin luokses lentäisin, En maasta huolisi!

LAULAJAN KOTI.

Eipä maata manterella, Eikä kultaista kotia Ole Luoja laulajalle, Virsien virittäjälle Tänne suonut, tänne luonut, Armiaasti antaellut!

Hän on outo omillensa, Turkka tuttavillensakin, Ventolainen veljillensä, Maailmassa matkalainen.

Ymmärrä ei ystävätkään, Eikä viisahat välitä, Hänen kieltään, hänen mieltään, Hänen tuntons' tunteina, Polttoja hänen povensa.

Ei oo maata maailmassa, Ei oo kultaista kotia Virsien virittäjällä, Laulujen latelialla! Turve on tupa hänellä, Hauta laulajan hovina, Tuoni toivonsa totinen!