A. TUOKKO.

(Antti. Törneroos.)

Syntyi 3/3 1835 Iitissä talonpoikaisista vanhemmista, tuli ylioppilaaksi 1858, maisteriksi 1864, kuoli 6/2 1893. Tuokko on painattanut Saul nimisen draaman v. 1868, runoelmia eri paikoissa ja suuren joukon suomennoksia.

BIRGER JAARLIN LINNA.

Jo luonto, kuljettua kesä-illan, Yövaipan ylleen oli heittänyt, Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan Himmeesen varjohon jo peittänyt. Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen, Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

Kun katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin vaivuin ajatuksihin, Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta Sydämmin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta, Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Vaan mikä tuolla luonnon suloutta Jylhällä muodollansa varjostaa? Se kohoutuen kohden korkeutta Ylpeesti ympärilleen katsastaa. Syvälle järveen kuvaupi sen muuri, Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille Se peljättävä, paha kummitus? Inhoittavalta tuntuneeko sille Yörauhassansa seudun kauneus, Kun uhaten näin katsoo kaikkialle, Järvelle, maalle sekä taivahalle?

Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa, Olento on se tosi itsestään. Se muistuttaapi miestä rautakouraa, Jok' ennen voimakkaalla kädellään Sen rakensi ja nimess' uskon uuden Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

Ei ihme, että tätä miettiessä Povessan' tunsin tunteen katkeran: Myös syntynyt mä olen Hämehessä Ja synnyinmaana sitä rakastan. Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis, Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?

Näin miettien en huomannut ma aamun Taas taivaan kannelle jo astuneen, Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun Ja synkeyden kaiken kadonneen. Se kirkastunna seisoi aamukoissa Ja peljästys kaikk' oli siitä poissa.

En peljästystä luonnossakaan muussa Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan. Pelotta lintu likimmässä puussa Ilolla lauloi aamulauluaan. Ja itse julman linnan räystähässä Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

Mielestän' haihtui haikeus; nyt vasta Ma muistin, — aamukoissahan sen näin, — Ett' uskon sätehet se taivahasta Johdatti kerta Hämeesenkin päin, Ja poistaessaan meiltä pakanuuden, Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä Kulkeissaan työhön riemull' laulavan, Yömatkan päästä matkamiehen vielä Kun terveenä näin tietään kulkevan, Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden, Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.