PAAVO KORHONEN.

Syntyi huhtikuussa 1775 Ukkolan talossa Rautalammilla, missä isänsä oli talonpoikana. Jo nuorena tuli hän liki tienoilla kuuluisaksi runotaidostaan ja oli aina tervetullut vieras kaikissa juhlissa. Kansa pitää Korhosta kaikkein uudempain runolaulajain mestarina. Syksyllä 1840 löydettiin hän eräänä päivänä kuolleena venheestään paluumatkalta erään naapurin tyköä. Lönnrot on 1848 julaissut kokoelman Paavo Korhosen runoja.

RUNO SUOMEN KIELESTÄ.

Suvaitseeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät. Että Suomesta suloinen Runo tässä lauletahan, Koska mieli kättä käski, Käsi kätteli kyneä, Kynä piirsi puustavia?

Mitäs puustavit puhuivat? Sitä ne sanoivat silloin, Kuinka suotta Suomen kieli Kapaloss' on kauvan ollut Lapsen tautisen tavalla! Niinkuin tuo on nytkin vielä Sitehissä sitke'issä, Vaikka on jo vanha kyllä, Eipä taia tullakkana Siitä miestä milloinkana, Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä Aikamiehen askelia, Päästä päähän pitkän pöyän Isommille istuimille, Rinnalle rikasten kielten, Valtakielten kumppaliksi; Että vielä virkamiehet, Oikeu'en omat jäsenet Suomen kieltä kirjoittaisi; Että tuomiot tulisi, Esivallan valtakirjat Kansan kielellä omalla, Talonpoian tuttavalla.

Kyllähän kynä tekisi Suomalaisia sanoja, Kuin on kuultuna puheessa; Oppineemmatkin osaisi Suomen suoria sanoja, Jos sen antaisi asetus, Eikä estettä olisi La'in vanhan laitoksista. Kylläpä me kyntömiehet Tuolla aikahan tulemme Keskenämme kelpolailla, Vaan ei tuta tuomioita, Välikirjoja vähiä, Kuittejamme kuitenkana; Eikä suuta suuremmilta Suomi saattaisi pilata.

Lintuset livertelevät Kukin äänellä omalla, Kielellänsä kerkeästi, Jonka heille äiti neuvoi, Oma vanhempi opetti Pesissänsä pienempinä: Ei ole sitä etua Suomen kansalle suvaittu. Ruotsin kieli on ruvennut, Joutunut jo ensi alusta Suomen suureksi isäksi. Aina sill' on arvo suuri, Joll' on ystävät ylhäiset, Sukulaiset suuret muutkin; Sanotaanpa Saksan kielen Ruotsin heimoa olevan. Missä on sukua Suomen? On vähän Virossa vielä Aivan arvossa samassa, Ett'ei kouluissa kysytä, Akatemioiss' anota.

Mitäs vielä viimeiseksi Suomen puolesta puhumme? Jos ne herrat Helsingissä, Suuren oikeu'en omaiset Antaisi luvan lujimman, Että tuomiot tulisi Kansan kielellä omalla, Talonpoian tuttavalla; Sitte sihteerit tekisi Halaistulla höyhenellä Samallaisia sanoja Kuin on suullakin sanottu, Jopa piispatkin pitäisi Suomen kieltä suurempana, Kaikki tuumahan rupeisi, Kirjoittaisi Suomen kieltä. Se on suomeksi sanottu Suomalaisten suosioksi.

HÄÄLAULU.

(Lyhennetty.)

Noh, miehet, miehet, veikkoset! Näin näitä häitä juodaan: Lopussa viel' ei entiset, Ja yhä toista tuodaan.

Vaan näin ei kauvan eletä, Ei päälle tämän päivän, Jos poikia ei laiteta Kihloja kylään viemään.

Siis laita poi'ille naiminen Niin pian kuin he täyttää Viis vuotta päälle kymmenen, Jos kohta pieniksi näyttää.

Ei sitte puutu pitoja, Jos muutoin onni seuraa; Voi tyhmät poiat, jotk'ei nai, Piiatkin teille nauraa.

Kas nyt mä tahdon tanssia, Jos suinkaan kengät kestää. Nyt mieleni on marssia, Jos ei vaan vanhuus estä.

Myös nuorten halu herääpi, Kun viulun äänen kuulee, Ja naurusuulla näkeepi, Ett' vanhat tanssiin tulee.

Poiat ne polskan hyppelee, Vaan vanhat sinne tänne Nurkasta nurkkaan kiitelee, Yhteenpä tuokin käynee.

Poiat ne ensin pyytävät Sulhasta suosiolla, Väkisten viimein vetävät, Jos ei hän tahdo tulla.

Morsianpiiat puhuvat: Eiköhän me jo mennä! Vaan yritykset viipyvät Likellen illan päivää.

Sitte he temput tekevät, Kun kokit maidon keittää, Ja tanssin koukut kokevat, Pois nutut päältään heittää.

Vaan minä vainen yritän Sulhasen kanssa tanssiin, Oluttakin jos taritaan, Ensin kulahuttaisin.

Nyt mielellä mä lähtisin, Jos aivan yksinäni, Vaan täytyy tulla muidenkin, Kun nousi soiton ääni.