JUHANA HEINRIKKI ERKKO.

Orimattilassa syntynyt 16/1 1849, kävi Erkko Jyväskylän kansakoulu-seminaarin läpi, ja on ollut ensin kouluopettajana sitten eri toimissa. Hän on julaissut suuren joukon runoteoksia, m.m. kolme vihkoa Runoelmia (vv. 1870-76), Uusia runoelmia (1885), Tietäjä, viisinäytöksinen runoelma (1887), Kalevalan aiheiset runonäytelmät Aino (1893) ja Kullervo (1895) sekä runokokoelman Ajan varrelta (1896) ja Runoelmia ja ajatelmia (1899).

LAULU VUOKSELLA.

Mahtavasti, Voimakkaasti, Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa. Vuori nostaa poikiaan Veden voimaa kiusaamaan, Synnytellen salakaria. Leikitenpä hypähtää Niistä aalto kuohupää. Mahtavasti, Voimakkaasti, Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Virran raisun Mahti paisuu, Vuoren vastuksista vimmastuu. Jäykkäpäisen kallion Kylki vastassa nyt on — Ahdistettu aalto rajustuu! Kuohut uppiniskoissaan Eespäin työntää toisiaan. Mahtavasti, Voimakkaasti, Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Aaltoin vimman Kiukkuisimman Tieltä särkyy voimat kallion: Kas, kuin ähkymähän jää Vuori jyrkkä, härkäpää, Syrjin katsoo virran voittohon. Metsä, äänetön kuin yö, Näkee aaltoin ihmetyön. Mahtavasti, Voimakkaasti, Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Maani! sullen Kiusatullen Voitonvirttä laulaa Imatra. Saimaan aallot uneljaat Vuoksessa on voimakkaat, Kalliot niit' ei voi kahlita. Niinp' on kansa Suomenmaan, Herättyään, noustuaan, Mahtavasti, Voimakkaasti, Ilkivaltain muurit murtava.

HÄMÄLÄISTEN LAULU.

On mulle Suomi suloisin, Vaan Häme siitäi kallihin. Sen tuskin tiedän vertaista, Niin kaunista, niin herttaista, Kuin kulta Hämeen maa.

Lempeitä laaksoin lehtoja, ja lintuin laulupuistoja, Ja marjaisia kankaitaan En unhoittaa voi milloinkaan, Oi Hämeen kallis maa!

Oi Hämeen pellot viljavat, Ja kasket kullan loistavat, Ja tuhannet sen tuomistot, Sen niityt, norot, varjostot, Ei maata vertaistaan!

Kuin taivas tääll' on loistoisa Ja iltatähti kultaisa, Ja ruskot yhtä runsahat, Syys-öiden sähköt leimuvat Ja talvet suojaisat!

Ei impee missään rakkaampaa, Ei siveämpää, jalompaa, Kuin Hämeen valkotukkainen, Tuo sinisilmä neitonen On ruskoposkineen.

Ja kansaa kussa löytänen Niin jäykkää, kuin on Hämehen, Niin vakavaa, jok' auraltaan Ei suotta siirry milloinkaan, Halveksi säätyään.

Kun miestä missä tarvitaan, Maan eestä vaikka kaatumaan, Niin uljaita on uroita, On järkeä, on kuntoa, Kun toimeen tarvitaan.

On mulle Suomi suloisin, Vaan Häme siitäi kallihin! Sen tuskin tiedän vertaista, Niin kaunista, niin herttaista, Kuin kulta Hämeen maa.

LEMMINKÄISEN LAULU.

Ei lampea välkkynyt rauhaisaa Mun kotini ikkunan alla, Vaan koskipa vaahtosi vallaton, Siit' aina on mieleni rauhaton, Kuin aallolla taistelevalla.

Ei vakainen huounta hongikon, Vaan lietopa lehtojen helke Mun heijaili lapsuen kehtohon — Siit' aina mun mieleni lieto on Kuin tuulessa lehtien välke.

Ja en lepovuonna mä syntynyt, Vaan sota oli ankara silloin; Sen pauhussa viettelin vuosia — Siit' ain' ilotyöni on taistella, Kun on sota myrskyisä milloin.

Näin kuohun mä aikani koskena Ja lemminpä lietona hetken, Mä taistelen — toivonpa voittoa, Kun armahan äitini helmassa Olen päättänyt melskeisen retken.

LAPSEN OSA.

Naapurihin Tuomo aamull' astui Iloissahan, hyppyhynkin valmis; Vuorotellen vihellys ja laulu Tuomon suusta hilpeästi raikkui.

»Miksi, Tuomo», emäntä näin kysyi, »Läikkyvi nyt ilos yli laitain? Joko onni lapsilles soi leivän, Puuttehessa ennen itkeville, Vaiko otti osan heistä Tuoni Majoillensa riistarikkahille?»

»Eipä Tuoni ottanut, mut leipä Taivahasta putosi, kun kuuteen Lapsehen loi Luoja seitsemännen. Hälle hengen antaja suo leivän, Leivän, jot' ei nauti vielä lapsi; Toisillenpa osansa siis jääpi. Työtä anon, emäntä, nyt sulta Iloissani Luojan antimista.»

NEITI IISA ASPIN HAUDALLA.

(1874.)

Tuoll' aina, missä pohjantulten palo Yön synkeydeltä rauhan valloittaa, Siell' yleni se ihmishenki jalo, jon ruumista tuo hauta tallentaa.

Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto Sieluunsa pohjan taivaspalosta, Ja isänmaalle kunnia ja voitto Säteili vienosti sen valosta.

Ja siellä hälle sielun hartautta Herätti salon syvä huokaus, Siell' antoi rauhaa, riemun runsautta Kotoisen lammen tyyni kirkkaus.

Mut pohjan tuli, kerta syttyneenä, Ei rauhaa suo, se tahtoo valaista, Kun päiväks yön se näkis muuttuneena, Silloinpa vasta löytäis lepoa.

Se pohjan neidin rauhatonna syöksi Valoa isänmaalle kantamaan, Se rinnastansa levonlaulut ryösti, Kamppaavan kosken nosti pauhaamaan.

Vaan taivaan tult' on kauvan mahdotonta Maan lapsen kestää, tomuasunnon: Tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta Taivaisten tulten asuinpaikka on.

Kas sinne pohjan leimuna myös lenti Kukintoajallansa neitonen; Tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki, Kotoisen lammen tyyntä nauttien.

Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne Jäi ystävät ja siskot suremaan. Vaan hautakumpu kuiskaa: elämänne Valoksi loistakohon synnyinmaan.

VELDESLAAKSO.

Komeat on Karavankivuoret, Juliset on alpit uljahat. Ne ne Veldesjärven laaksomaalta Myrskyn tuhotöitä torjuvat.

Paljon aurinko suo paistettansa Soman Veldeslaakson lapsillen, Kansaa pulskeata kasvatellen, Hedelmiä maasta kansallen.

Vapaudenhedelmää ei vielä Kasva toki Veldeslaaksossa, Vaikka siellä vuorituuli huokuu, Ilma puhdast' on ja raitista.

Vaikka raikkahasti iltasilla Kansa joskus juo ja kirkuaa, Hengenkielet sen on soinnutonna, Luonto ääniään vaan irroittaa.

Vaikka laakson kymmenkunnat kirkot Soittelevat kilvan kellojaan, Soittavat öin, päivin, illoin, aamuin, Kansaa eivät nosta kuitenkaan.

Soittakaatte, kirkot, kellojanne! Pois ne työstä kansan nukuttaa: Velttona vaan taivas-armoon luottaa, Mutta taistelunsa unhoittaa.

»Toivonkirkko» tuolla sinivehreen Veldesjärven saaress' uskottaa: Kuka vaan sen kellonnuoraan tarttuu, Hän sen voittaa, minkä toivottaa.

Petosta ja kansan peijausta! Toivonkello kunkin rinnass' on. Sit' on helppo joka hengen soittaa, Mut ei muu kuin työ vie voittohon.

Veldeslaakson kansa nukkuu vielä, Omia ei tunne kellojaan: Maa on herrain, kansa kirkon orja, Kumpikin on jäykkä vallassaan.

Terveyttä vuorituulet huokuu, Vapahina virrat kohajaa, Mukananne, vapaudenvirrat, Veldeslaakson kansa temmatkaa!

HÄN.

Kuin hoikka Pohjan neiti Hän ompi varreltaan, Pelloilla kasvatettu Viljaisen Pohjanmaan. Ja kasvot Hämeen immen On hällä kainommat Kuin laaksot, metsälammet Hämeessä hohtavat. Silmäinsä sulo, säihky Kuin Savon tyttären, Saimaalla päivän nousu Ei niin lie herttainen. Ja mainitsenko tukkaa Niin tumman ruskeaa, Kuin salohon syys-ilta Sulattais purppuraa. Vaan armain aartehista On sydän kultani, Kuin Suomen naisen sydän: Sulouden temppeli.

NYT JA SITTEN.

Astele, armas pienoinen, Äitisi ohjaa lastaan; Et voi langeta, lintunen, Äitisi ottaa vastaan. Lankeatko, no, nostetaan, Luonas on auttajoita. Mutta, kun joudut maailmaan, Turhaan huutelet noita: Siellä ne töykkii toisiaan, Harva on valmis nostamaan.

VANHA MUMMO.

Kasteli kukkaa vanha mummo, Kukkaa ikkunalla. »Missä on tyttösi, vanha mummo?» — »Kaukana maailmalla».

»Tiedätkö, millä hän kulkee tiellä, Vaivainen mummo kulta?» — »Tiedä en, — maailma taisi niellä, Taikka jo peittää multa.

Kastelen kukkaa, armastani, Muistelen tyttölasta, Tuskinpa jälleen puhdastani Löytänen maailmasta.»

PAIMENELTA.

4.

Lauloipa' mullekin laakson lintu Taivahan kaunihill' äänellänsä; Päiv' oli silloin lämmin ja leuto, Kukkaset suuteli toisiansa, Kukkaset suuteli, lehtoset lempi, Kuusia syleili hempeä henki, Minäkin lintua lempiä sain.

Autuas aika ja kultainen kehto! Laakson lintua lempiä sain! Kukkaset lempivät, lempivät lehdot, Luonto kaikk' oli lempeä vain. Iäks taivas ei maillahan mahdu. Onni tääll' on kuin tuulessa rahtu. — Kulkeva kotka mun lintuni vei!

6.

Mikä olenki utala? Olen höyhen tuulosessa, Rae raju-ilmasessa, Vene vieno vaahtopäissä, Lastu aaltojen ajolla. Kuhun kulkenen katala, Kuhun oksahan osannen, Kuhun jäähän jäätynenki, Missä löytänen leponi, Rannan tyynen, rauhallisen?

15.

Puhjetessa kukka puhtahin, Lehti tuorein hiirenkorvallisna. Kevähästä kesä kaunihin, Lintuin laulu silloin suloisinta. Aamusella päivä armahin, Kastehelmen kukkaa suudellessa. Lemmen kukan ensin puhjetessa Sydän sulin onpi neitosella.

31.

Silloinpa syntyi minun kultani, Kun kirkas päivä nousi taivahalle: — Siitä sielun kirkkaus. Ja kuu kun riensi lempeänä länteen: — Siitä sydämmen lempeys. Koi kaunihisti silloin vilkutteli: — Siitä silmäin ihanuus. Ja ruusut juuri puhkeilivat silloin: — Siitä kasvoin kauneus. Ja lemmenkukkaa kevät kasvatteli: — Siitä lempi rinnassaan. Sen Luoja käski mulle kasvamaan.