KAARLO KRAMSU.

Merimiehen poika, syntyi 23/12 1855 Oulussa, tuli 1874 ylioppilaaksi: toimi sitten sanomalehtimiehenä ja kuoli mielisairaana 26/8 1895. Julkaisi 1878 ja 1887 Runoelmiensa kokoelmia.

SANTAVUOREN TAPPELU.

Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo! Santavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo. Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen Taru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.

Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen, Illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen. Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan, Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipui länteen sammumaan.

Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain: Sorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain; Huudot kuullen, kuoleva nous' talonpoika istumaan, Kuolon kalme kasvoissansa, pilkan hymy huulillaan.

»Riemuitkaatte,» niin hän huusi, »rikoksista riemuitkaa: Murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa! Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö. Riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö.»

»Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on, Urohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon; Mut'ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään: Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään.»

»Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn Kova onni kukistaapi, tulless' yhden hallayön; Mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa: Kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa.»

»Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauvan viipyiskin, Kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin. Sortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie; Mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie.»

»Riemuitkaatte rikoksista nyt te, kansan sortajat, Nythän valta teidän ompi, nyt te ootte voittajat. Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän onpi hallayö, Mutta seuraukset senkin poistava on kansan työ.»

Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu, Kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu. Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö, Yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.

ILKKA.

Viel' elää Ilkan työt, kenties Kauvanki, kansan suussa, Hän eli niinkuin Suomen mies ja kuoli — hirsipuussa.

Ol' Ilkka talonpoika vaan, Siis suur' ei suvultansa; Mut jaloin poika Suomenmaan Hän oli aikanansa.

Hänt' ajan hurjan myrskyihin Vei oikku onnetarten; Hän sopi niihin kuitenkin Kuin tehty niitä varten.

Se aik' ol' ajoist' ankarin Ja itkun aika varmaan, Kun käsissä Klaus Flemingin Ol' ohjat maamme armaan.

Kyll' itki moni huokaillen, Ett' oikeus on pilkka; Mut itkiessä toisien Niin itkenyt ei Ilkka.

Vaan koska kansa valittaa, Hän neuvon sille antaa: »Niin kauvan huolta nähdä saa, Kun tahtoo sitä kantaa.

Ken vaivojansa vaikertaa, On vaivojensa vanki, Ei oikeutta maassa saa Ken itse sit' ei hanki.

Siis vapauteen taistellen Ken miehen mieltä kantaa: Tie suorin kulkee onnehen Lähellä kuolon rantaa!»

Ja vasamata nopsempaan, Jonk' ilmaan viskas jousi, Nää sanat lensi halki maan, Ja Suomen kansa nousi.

Nyt liekki sodan verisen Levisi pitkin maata. Ei Suomi sotaa Ilkkaisen Unohtaa koskaan saata.

Jo kohtas kosto sortajat Kädellä ankaralla, Siks kunnes juonet kavalat Löi Ilkan Nokialla.

Tuo teot suuret kunniaa; Tok' viedä voivat muuhun, Ja Ilkan tietä suorimpaa Ne veivät hirsipuuhun.

Mut varmaan Ilkan neuvo tää Viel' elää kansan suussa: Kauniimpi orjan elämää On kuolo hirsipuussa.

JUHANI VILHELMI SNELLMAN.

I.

Ja Suomen kansa nousi, havahtui unestaan Kun uuden ajan henki puhalti yli maan Nyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän: Ol' outoa min kaikki silmissä heräävän.

Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat Nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat, Nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan, Niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan.

Nyt muisti kuinka vieras jo aikaan hämärään Maan ryösti hältä, kalpa ja risti kädessään. Hän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin, Ja Suomen ohjat otti niin käsin verisin.

Ja sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen, Ja yhä Suomi sortui poluilta isien, Ja hurmevuohon hukkui jo joukko jumalain, Ei maassa sorretussa soi ääni laulajain.

Ja yhä Suomen peittää verinen vainon-yö, Ja vihamiehen kalpa sen lapset yhä lyö, Sen lapset nälkä tappaa, ne perii vieras maa: Heit' unissansa Suomi se surren vaikertaa.

Näin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo, Ei rauhaa Suomen saada nuo öiset peikot suo. Mut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin, Ja Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin.

Ja äänet hälle kuiskaa: »jo kuole, kurja, pois, Mit' tehtävätä täällä sinulla enää ois? Oot mykkä muukalainen sun maillas omillas, Oot myönyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas».

Ja surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan, Mut turhaan elon voimaa hän etsii unistaan. Vaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa hajahtaa, Ja hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa.

Mut silloin sana kaikui terävä, voimakas; Tuon elon sanan lausui mies uljas, tarmokas. Sen, minkä hämärästi tuns' Suomi rinnassaan, Sen selvästi hän lausui, hän, lapsi Suomenmaan.

»Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on, Ei kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon. Nuo öiset sumut vieraat, ne poista mielestäs, Ja tulevainen onnes vaan etsi itsestäs.

Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo: Nyt itse pirstaleistas taas Suomen kansa luo. Sun kieles vieras sorti: se voimaan nosta taas, Ja itse uljain mielin käy ohjiin oman maas».

Ja pilvet unelmitten jo halkas sana tuo, Ja toivon päivyt Suomeen taas valoansa luo. Ja rohkeutta vuoti se kansaan murrettuun: Sen haudan partahalta vei elon taisteluun.

Näin Snellman kansans' nosti, sen taisteluhun vei: Jos horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei; Ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi, Hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi.

Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen, Kuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten: Ei Väinön kansa kuollut, eik' ota kuollakseen, Mut uuden ajan itse nyt luopi itselleen.

MUSTALAINEN.

Yksin kulku kolkoks käy. Terve matkamiesi! Mustalaisen seura suo hupaa kukatiesi. Kulkenut oon iloiten Halki maitten useitten. Koti kaikkialla Mull' on taivasalla.

Kysyt, enkö kaivannut koskaan kotimaata? Mitä sillä tekisin, arvata en saata. Luona kansain kaikkien Ilon löytää iloinen. Näin jo maata monta, Mut en riemutonta.

»Mik' on minun uskontoin?» Tahdotko sen kuulla? Tuta riemu rinnassain, laulaa sitä suulla. Elämämme meille on Suotu vuoksi nautinnon. Sen, ken sit' ei nauti, Tappakohon tauti.

Sanot, että maailma oma onpi Tuonen, Että elo loppuupi. Kernaasti sen suonen. Kuka täällä viitsiskään Elää, elää yhtenään? Uupuu vihdoin henki Keskell' pitojenki.

»Mutta jälkeen kuoleman?» Kukapa sen tietää? Tuskin tutkimustakaan asia tuo sietää. Kuihtuu kukka, kaatuu puu, Linnun laulu lakastuu. Niin käy elävitten, Mitä tulee sitten?

»Oonko tuskaa tuntenut?» Turhanpäiväisillä Älä mua rasita enää kyselmillä. Sulaa suru suurinkin, Kuivaa kyynel kuuminkin, Omat huoles kanna, Iloita mun anna.

KOSKEN PARTAALLA.

Illalla kerran mielin murheisin Ma kosken partahalla katselin, Kuink' aallot, yhä uudet, voimakkaina Toistensa kanssa kilpailivat aina.

Niin voimakkaasti huminansa soi, Kuin vapahitten ääni yksin voi. Riemuiten riensivät he polkuansa, Ja sanat nää ma kuulin pauhussansa:

»Eteenpäin käyvät lapset Vellamon, Eik' estä heitä käsi kohtalon: Ei kadota se koskaan onneansa, Ken vangita ei anna sieluansa.

Kuin me, te ihmislapset riemuiten Eteenpäin kulkisitte onnehen, Jos voimanne te kerran tuntisitte Ja kahlehitta käydä tohtisitte!»

ENSIMMÄINEN LEIVO.

Jo soi sun äänesi, leivonen, Vaikk' kylmä ilma on vallan. Sä laulat kevättä toivoen Taas jälkeen yöllisen hallan. Vaikk' yöt on kylmät ja synkeät, Ja lumen peitossa maamme, Iloiten ilmassa viserrät: »Kevähän kohta me saamme!»

On uskos suuri, sä pienoinen! Oi, jospa keskellä jäiden Vois tuloa toivoa riemuiten Keväisten lämpöisten säiden; Unohtain kauhua tyhjyyden Ja hallojen turmioita, Haaveilla paistetta päivyen Ja niittyjä vihannoita!