BERNHARD FREEDRIKKI GODENHJELM.

Syntyi Pietarissa 7/3 1840, tuli 1858 ylioppilaaksi ja 1864 maisteriksi; v. 1866 hän nimitettiin Saksan kielen lehtoriksi yliopistoon. On ollut Helsingin suomalaisen jatko-opiston johtajana sen perustamisesta asti. Godenhjelm on sepittänyt useita kalentereissa y.m. ilmestyneitä runoelmia.

GEZELIUS.

»Maan mainiona eikö Ruotsin valta Nyt kansain kesken loista avaralta, Ja eikö Itämerta aaltoisaa Se äidin lailla sylihinsä sulje Ja ylpeänä voiton teitä kulje, Rohkeesti vastustaen maailmaa?

Kuningas yksi sitä hallitseepi Ja yksi kansa siinä vallitseepi, Se kansa uljas Ruotsin kansa on; Siis kaikkialla missä voittoisana Sen lippu liehuu, siellä mahtavana Sen kieli yksin arvon saakohon.

Mut mitä täällä teidän seuduillanne Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne Soi kieli outo, halpa Suomenmaan. Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä? Se ylevämmän siirtyköhön tieltä, Tuon Ruotsin kielen jalon, arvokkaan.»

Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti; Sen kuuli vakavana loppuun asti Gezelius piispa. Sanan pontevan Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin: »Näin sanoo Pyhä Kirja: kaikin kielin Jumala pitää tunnustettaman.

Te tahdotteko Hänen kunniaansa Vähentää, joka suureen maailmaansa Loi kansat, määräs kielet kansoillen Ja heille kullekin soi tehtävänsä, Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä Hänt' ylistäisi kansa jokainen?»

Vait oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen Sen kuuli. Siitä säen pienokainen Lennähti nuorukaisen sydämmeen. Se liekiks yltyi, joka leimahdellen, Jusleniuksen mieltä lämmitellen, Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.

Välkähti aatos hänen hengessänsä: On Suomen kansallakin tehtävänsä, Johonka sitä kutsuu sallimus; Ei mua houkuttele loisto, maine, Mun kyllin on, ett' olen Suomalainen: Meillekin koittaa päivän valkeus!

SUOMEN HERÄÄMINEN.

Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassani Sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi armahain? Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton, Saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon?

Jospa rakkauden tuli sydämmissä hehkuis vaan, Sydämmehen suljettuna ei se sietäis kahleitaan, Ulos pyrkis kätköstänsä, valaisisi, lämmittäis, Palo sammumaton kohta ympärillä välkähtäis.

Missä vastuksia kohtais, vastukset se voittaisi Epäjumalien kuvat poroksi se polttaisi, Kuvat polttais muukalaiset, joita kansa kumartaa — Tuolle puolen merta saisi tuhan tuuli hajoittaa.

Mutta talven kylmyys vielä tätä kansaa vaivuttaa, Pyhää tulta pyytää pohjan rajutuulet sammuttaa; Vieras kieli, vieras mieli kansan ohjaajana on, Päivän koite peitettynä viel' on yöhön kolkkohon.

Eikö sula talven hanki, valkene jo musta yö, Valtaa vierasta jo murra kansalaisten into, työ? Eikö toivon kirkas aamu koita sulle, armas maa, Jolloin rakkauden liekki sydämmihin leimahtaa?

Vaan jo pimeyden valta sortuu, kevät tullut on; — Talven kahleet katkeavat heltehestä auringon, Tulee lämmin, pian loistaa korvet kauneudessaan, Vapaasti jo pian kaikuu kieli kaunis kotomaan!