SEVERI NYMAN

Syntyi Pälkäneellä 16/10 1865. Tuli ylioppilaaksi 1888, maisteriksi 1894. Julkaisi 1895 runokokoelman Kotoisilla rannoilla.

OKSASELLE.

(Aug. Ahlqvistin haudalla 20/11 1889.)

Jo hautansa aukes, Jo peittävi seppoa santa; Käs' raution raukes, Ja surren huokuvi ranta, Kun kuusien alla hän uinuu.

Vaan »säkenet» sentään, Mitk' ilmahan nousivat yössä, Ne vieläkin lentää, Vaikk' ei ole seppoa työssä, Vaikk' kuusien alla hän uinuu.

Ja loistaen kauvan Ne kertovat rakkaudesta, Mi lämmitti rau'an, Ja raution raatamisesta, Mi kuusien alla nyt uinuu.

Ja matkallansa Yhä, luoden tulta, ne liitää, Ja Suomen kansa Se siunaten seppoa kiittää, Mi kuusien alla nyt uinuu.

REVONTULET.

On päivä poissa, ei hohda hanki, Ja yöhyt uhkavi Pohjolaa, Ja vait on järvi, ja virta vanki, Ja yllä pakkanen paukkuaa. Mut kohta öisessä sankeassa Jo taasen taivolla salamoi, Ja päivä uusi on alkamassa, Ja koittamassa on uusi koi.

Kas kuin jo loistavat pohjan pielet, Ja taivas kaarena kirkastuu! Ja tuolla, katsohan, valokielet Jo halki taivahan viskauu! On niinkuin taistoa tulten julmaa Tai valomerten tää myrsky ois, Kun liekin leiskuvin pohja huimaa, Ja päiv' on kirkas ja yö on poiss'. —

Kuin Noan aikoina taivahalle Sai Luoja kaarensa korkean, Ett'ei hän vast'edes vetten alle Hukuta kansoja kuolemaan, Niin meill' on merkkinä pohjan puolla, Kun valot yölliset välkkyää, Tääll' ett'ei aiota yöhön kuolla, Ett' tahto Luojan ei ole tää.

HÄTÄAPULISTA.

(Talvella 1892).

Kai herrakin antaa apuaan, Siell' uhkavi nälkähätä. — Niin, niinhän tuota nyt kerrotaan, Se kovin on ikävätä.

Kakskymmentä antoi herra von — Tuo summa nyt kenties riitti! — Kakssataa tuhatta itsell' on. Ja keräysmies se kiitti.

Ja rahoja karttuu paperiin, Ja monta on armollista. Ja Peltosen, muonarenginkin, Jo tupahan tuodaan lista.

Ja Peltonen hieman aprikoi: Yks vain oli pantavaksi —, Mut naapuri toisen lainaks soi, Ja listahan pantiin kaksi.

Kakskymmentä antoi herra von — Ja kaks pani muonarenki. Mut puolet Suomea puutteess' on, Ja lienevät Peltosenki…

ITÄTUULESSA.

Runo Kansalaisjuhlassa Tampereella 10/4 1890. Valtiopäiväjärjestyksen vahvistamisen muistopäivänä.

Täm' on isojen vihojen vaikea maa, Tämä Suomen ranta rukka, Täm' on tuhanten surujen tuttu maa, Täm' on syksyn surkea kukka. Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Kait kohta sen hyytävi halla? Kait pian se jo kylmänä kimmeltää Sen tulevan talven alla.

Vain Luojani tiesi ne viljavat veet, Ne, joilla sen kostuan juuret, Ne hurmevirrat, ne kyyneleet, Ja ne hikihelmeni suuret; Sadat kerrat jo sentään sen kylmäsi jää, Ja sen turmeli valkeat vainon, Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Suon kuolla jo kukkani ainon.

Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa, Ei jouda se koskaan hukkaan! Niin kallis on kansalle syntymämaa, Se on suostunut surujen kukkaan. Minä valvatan vieläkin vienoistain, Siks kun mulla sykkivi rinta, Ja mä varjelen maatani mairettain, Jos henkeni ois sen hinta.

Mit' on kylvänyt runsas rakkauten', Se vihanko viimoja horjuis? Se horjuisko valtoja vääryyden, Sit' eiköpä totuus torjuis? Käy tänne vain vihan, valheen mies, On turhat sun tahratut kalpas, On tuttuja meillä sun tummat ties Ja portill' on vartio valpas!

Sä päällemme peikot nostaos vain, Joka polvulle pankosi ansa, Ja hylkiöt kullalla ostaos vain, — Jää jäljelle Suomen kansa, Kysy, mit' on sen laki ja oikeus, Ja mihin se hintahan myödään, Jok' ainoa mies on Vibelius, Käs' jäykkänä kirjahan lyödään.

Se on ollut se yksi ja ainoa, Joka tuonut on tuskissa hoivon, Se on ollut se yksi ja ainoa, Johon onnettuudessa toivon. Se on ollut aarteeni arvokkain, Sit' ei saa tallata jaloin! Se on annettu armona Jumalain, Se on vannottu keisarivaloin!

Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas, Ja jos hetkeks sen herpoisi valta, Kuin Feeniks lintu se nousisi taas Ihan turmankin tuhkien alta. Se on Vestani kallis, mi valvonut on Mun kansani hengen tulta, Se on koskematon, se on kuolematon, Voi, ken sitä ryöstäis multa.

Kevättoivon ken Suomesta sammuttais Ja kansalta onnen uskon? Ken päivyen taivolta riistää tais Ja pilven rannalta ruskon? Mun kansani kevät se kajastaa, Se on uskoni varma ja vakaa, Ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa, Se on tuleva talven takaa.

Ma jo auteret armaat siinnossa nään, Ja virtojen vuolahat välkyt; Kotirantojen koivut on vihreissään, Ja mä kuulen jo lintujen helkyt! Ja se kansani kevät se kaunis on, Sen on siivillä siunaus Herran. Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, — Ja se kevät on koittava kerran.