SUONIO.

(Julius Leopold Freedrikki Krohn.)

Saksalaisista vanhemmista syntynyt Viipurissa 19/5 1835, tuli Julius Krohn yliopistoon 1853, seppelöitiin filosofian maisteriksi 1860, nimitettiin 1863 Suomen kielen dosentiksi, 1875 Gottlundin jälkeen lehtoriksi sekä 1865 ylimääräiseksi Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi. Purjehdusretkellä hukkui hän tapaturmaisesti 28/8 1885. Salanimellä Suonio on hän julaissut kertomussikermän Kuun tarinoita ja pari vihkoa Runoelmia; vuosina 1864-66 hän toimitti kuvalehteä Maiden ja merien takaa ja sitten monta vuotta (1873-80) Suomen Kuvalehteä. Suomenkielisten runoiliain hajanaisia tuotteita kokoili hän v. 1866 Helmivyöhön suomalaista runoutta.

SUKSIMIEHEN LAULU.

Ylös, Suomen pojat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luisuttaa. Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan.

Heräs tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään, — Sukkelat on sukset meillä, Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa, Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttais?

Koti kontion on tuossa, Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Vanhus nukkuu röhöttää. Kuules ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. — Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas! Hammasluske, Keihäsruske Kaikuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna, Keihäs sattui rintahan; Ukko nukkuu uupununna Sike'intä untahan. Riemuellen, Soitatellen, Viekää saalis kotihin! —

Vaan kun verivainolainen Suomehemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen raudan Teräväisen tempoaa,

Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senkin suksi saavuttaa. Pelastettu Rakastettu Kohta onpi kotimaa!

VARPUNEN.

Jos ruikutella voisin Ma kielin sataisin, Tai kiurusena öisin Kohoova pilvihin,

Ma aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa.

Hän silmäns' ehkä loisi Myös meihin raukkoihin, Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin.

Vaan mull' ei ääni suotu Oo satakielisen, Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuiten En huoli vaieta, Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.

Parempii laulajoita Keväällä ehtinee, Niin kuulellessaan noita Jo varpu vaikenee.

HYLJÄTTY ÄITI.

Köyh' asuu akkanen töllissään, Leipäänsä kyynelin kastaa; Hän istuu siin' ypö-yksinään; Häll' eikö heimoa, lasta?

Näin istuiss' aikahan menneeseen Pois kauvas miettehet lentää, Pois kauvas aikahan kultaiseen — Ja vedet poskille entää.

Ain' ollut näin ei hän yksinään; Häll' oli poikansa silloin; Nyt missä lie, mihin viipyikään? Taas hänet nähnehe milloin?

Se häll' oli kallehin kalleus, Pimeässä silmien valo, Se kurjuudessakin lohdutus, Se päivän koittavan salo.

Raskaimmat raatoi äit' orjan työt Vaivoistaan nurkahtamatta; Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt Lepoa muistelematta.

Pojasta, toivoi hän, tulee mies Jalompi vanhempiansa, Ja maineens' rinnalla jää kenties Myös muistonen kantajastansa.

Ja poika varttui kuin honka vaan, Ei vertaa häll' ole toista; Ja missä parhaita mainitaan, Nimensä kirkkainna loistaa.

Mut' onness' uudessa halvaksi Hänestä käynyt on äiti; Hän saadun lemmen jo unhoitti, Ja yksin kantajan heitti.

Se äiti köyhä ja kurja on, Oi Suomen laps', isänmaasi. Kuink' olla hälle, sä armoton, Voit kylmä kuin talvinen paasi?

Jo palaa jälleen sun äitis luo, Hänt' ota hellähän hoimaas! Taas hälle lempesi täysi suo! Hän itkien kaipaavi voimaas.

Ja jos vaan mökkiinsä astahdat, Kohoova katto on kohta, Ja laajaks seinät käy ahtahat; Kuin keisarin linna se hohtaa.

Ja äitis vanhan ja vaivaisen Näet nuoreks nuortuvan taasen, Ja kruunun painavi kultaisen Hän otsaansa kirkkahasen.

Ja kummastellen kaikk' kansat on. Näin lausuvat keskenänsä: »Mik' ihme outo ja verraton! — Sen lapsi loi lemmellänsä.»

VIERAS LIPPU.

Sadathan kentät näki, kuin tää kansa Yks' kymmentäkin vastaan kestää voi, Ne sadat kentät, jotka hiekkahansa Ahneesti Suomen miesten veret joi: Kun suuren Kustaa Aadolfinsa kanssa He Saksaan uskonvapauden toi, Tai jalo Eevert Horn kun heitä johti Tuhannenkirkko Moskovata kohti.

Tai kun he seuras Pultavaankin asti Kahdettatoista hurjaa Kaarleaan, Tai kun he äsken piti urhoisasti Yksinkin jätettynä puoliaan. Ja viimein vielä verillänsä kasti Levolla makailevan Ruotsinmaan. Vaan ken ne tietää, kuka muistaa meitä? Työt sankartemme vieras lippu peittää.

Nyt rauha ruostua kun miekan antaa, Ja kansat huolett' askaroida saa, Laivamme kyntää joka merta, rantaa Jokaista lähenevät, maailmaa Ylt' ympär' avaraa, ja kantaa Kalleinta maasta maahan tavaraa. — Vaan kuka tietää sen, ken muistaa meitä? Toimemme kaikki vieras lippu peittää!

Ja Suomen miesten kautta tieteen valo On monta pimeätä poistanut, Ja moni sävel ikisoiva, jalo Rinnast' on Suomen miesten kaikunut, Lauluiksi liittäin, min soi Suomen salo Ja mink' on Suomen kansa tuntenut. — Vaan Suomalaisiksi ken tietää heitä? — Kaikk' kielen vieraan vieras lippu peittää!

Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme Matalan, halvan sijan tänne loi; Et kaikkea voi muuttaa, osaksemme Min Kaikkivallan viisas neuvo soi. Suureksi hengen töissä tok', jos emme Me petä, Suomi vielä päästä voi. Sä vieraan kielen vieras lippu poista, Ja kirkkaana sen nimi kerran loistaa!

FEENILÄISET.

Oi kansa raukka, onneton, Jok' kuoll' et voi, et elää saa, Vaan niinkuin haahmo rauhaton Viel' astut paikkaas kotoisaa!

Sun poikas parhaat, uljaimmat Armotta Saksilainen löi, Ja nurmikkosi vihannat Hän saaliiksensa kaikki vei.

Maat, joita kynnät orjana, Ol' esi-isäis vanhat maat; Sä vierahana astua Perintöäsi omaa saat.

Vaan parhaan aartees, ainoan, Mi ryöstäjältä jäänyt ois, Sun kieles armaan, ihanan, Sä, houkka, itse vaihdoit pois.

Ja avu jaloin maallinen — Omahan maahan rakkaus — Nyt sulle, Eerin kurjainen, On kova, julma kirous.

Sen liekk' ei voi sua lämmittää, Ei valoa se sulle suo; Se polttaa vaan ja hävittää, Ja mustaksi sun nimes luo.

Oi kansa raukka, onneton, Jok' kuoll' et voi, et elää saa, Vaan niinkuin haahmo rauhaton Viel' astut paikkaas kotoisaa.