ELIAS LÖNNROT.

Syntyi 9/4 1802 Sammatin kappelissa Uudellamaalla, missä isänsä oli kylän räätäli. Tuli Turun yliopistoon 1822, filosofian kandidaatiksi 1827, piirilääkäriksi Kajaaniin 1832, Suomen kielen professoriksi 1853, kuoli 19/3 1884. Kalevalan (1835 ja 1849), Kantelettaren (1840) ja Loitsurunojen (1880) kokoonpaniana on Lönnrot ansainnut Suomen kansan ikuisen kiitollisuuden. Sitä paitsi on hän kirjoittanut Virsikirjan (1872) ja sepittänyt runoelmia, sekä omia että käännöksiä.

SUOMEN SYNTY.

Kulki kuuluisa Kaleva, Poikinensa poikutteli, Etsien elinsijoa, Asuinmaata arvaellen. Kaukoa Kaleva kulki Päivän puolelta iteä, Päässyt päätänsä pakohon Ihmisiltä ilke'iltä, Jotk' olivat joutunehet, Tullehet tulille niille, Kussa lasna laaksoloissa Kuunteli kevätkäkeä.

Paljo maita matkusteli, Paljo maita, paljo soita, Paljo synkkiä saloja, Korpimaita kauhe'ita. Ei löynnyt elinsijoa, Asuinmaata armahinta, Viikon vierevän ohessa, Eikä viikon, eikä toisen, Yhen kuun kuluajalla; Missä maat ylen matalat, Kussa kankahat katalat, Muut paikat pahannäköiset: »Ei siinä sijoa mulle, Ei oloa onnellista».

Niin tuli Nevan joelle, Laatokan lahen perälle, Siirtyi siitäki etemmä, Pääsi vielä päiväyksen; Näki maat, metsät ihanat, Saavutti sataiset järvet, Salot, saarimaat tuhannet.

Loi silmänsä loitommalle, Etäämmälle ennähytti, Keksi vuoret, keksi vaarat, Keksi kukkulat komeat, Lehot, laaksot lempehimmät. Katselevi, kuuntelevi; Niin kuuli kevätkäkösen Laulelevan laksomailla, Kuni muinenki kotona, Elomailla entisillä.

Sanan virkkoi, noin nimesi, Itse lausui ja pakisi: »Tuotapa minäki toivoin, Ikävöin ikäni kaiken, Käen kullan kukkumatä, Hopean helähtämätä».

Meni mielehen ajatus, Tuli tuo ikuinen tuuma: »Lietkö suotu maa suloinen, Maa ihana arvattuna Asunnoksi armahaksi, Onnelliseksi oloksi. Olet suotu onnekseni, Arvattu asuakseni; Niin sun Suomeksi nimitän, Suomen maaksi mainittelen».

Siitä sai nimensä Suomi, Sai nimensä suomisesta, Kalevasta kansan juuren, Suuresta sukuperänsä, Mainiosta maan eläjät.

Vieläki kevätkäköset Laulelevat laksomailla, Yhet laksot, yhet laulut, Yhet armahat asunnot, Ei ole yhet asujat, Yhet korvat kuulemassa — Jo on kauvanki Kaleva Ollut poissa poikinensa.

LAULU ANAKREONIN TAPAAN.

Ei ruusustossa Inka Havainnut mehiläistä; Se piikillänsä pisti Kätehen kaunoisehen.

Kun tunsi tuskan tuiman, Jo juoksi joutumalla Ja itkien emolle Valitti vaivoansa: »Jo taisi, äiti kulta, Minusta mennä henki, Kun Lemmon lentiäinen Mua piikillänsä pisti Pahasti sormen päähän. En vaivainen varannut, Kun lensi liehutellen, Kukissa kuihkuroiden».

Sanoopi siihen äiti: »Ei Lemmon lentiäiset Sinua, tyttö raukka, Kovasti kuolettane, Kun vaan varoa voisit, Ett'eivät haavoittaisi Sydäntäsi sinulta Nuo lemmen lentiäiset».