PIETARI HANNIKAINEN.

Syntyi talonpoikaisista vanhemmista 24/8 1813 Säämingissä. Tuli ylioppilaaksi 1833, komissiooni-maamittariksi Viipurin lääniin 1857, ja Uudellemaalle 1866. Hän kuoli 27/9 1899. Hän on tullut tunnetuksi useitten novellien ja lystikkään ilveilyn Silmänkääntäjän kautta; runoelmiakin on hän julaissut toimittamissaan sanomalehdissä Kanava 1845-47 ja Aamurusko 1856-58.

KEVÄTLAULU.

Kas jo metsä viheriöi, Kohisee jo kosket, Ilmassa ja maassa soi Kummallinen kuiske.

Puussa lehti värisee Tuulen suloisuutta, Joet ja norot lirisee Eloansa uutta.

Lämmintä ja valoa Maa poveensa juopi, Kukkasia kauniita Meille taas se tuopi.

YSTÄVÄTÖN.

Lauloi puussa lintunen, Sai se ystävältä vastauksen. Itkin yksin poloinen, Yksin vaipuivat mun huokauksen'.

Kuohui koski vaahtinen, Vastas vuoren mustettunut kylki, Voivottelin vaivainen, Äänen multa musta murhe särki.

Puu se heilui lehväinen Tuolla vasten puuta lehväkästä, Yksin kuljen onneton, Ei oo mulla yhtään ystäväistä.

Tuul' on kylmä pohjaisen, Senkin lounattuuli lämmityttää — Sydäntäni poloisen Ei voi mikään enää lievityttää.

MÄEN LASKU.

Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Kelkat huimasti kiitävät, Lumi tähtinä kiiluu, Varvas kengästä hiiluu, Ruusut poskille lentävät.

Anna ihmisten kiittää Heidän rautaista tietään, Heidän höyryvaunujaan; Siell' on koppelit pimeät, Niiss' on laiskat ja vireät Kaikki nukkumaisillaan.

Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Eipä meill' oo huoltakaan! Lumi tähtinä loistaa; Toinen viskelee toistaan, Ei saa seista laiskakaan.

Katso pohjainen tuulee, Äiti kylmivän luulee, Huutaa: »lapset tulkaa pois!» Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Täällä iltaan olla vois!

TOIVO JA RAKKAUS.

(Suomalaisen runon mukaan).

Toivo, taivon lapsi ihanainen, Minut vietteli kotoa pois, Halki maailmojen juoksulainen Myötähänsä vei minua myös. Milloin loisteli se aaltoloissa, Niinkuin auringon valo meressä, Milloin näin sen kosken kuohuloissa, Milloin taivahan laella pilvilöissä.

Surkeus asui sydämmessäni, Kyyneleitä posket itkivät; Maailmat minulle silmissäni Kaikki vierahalle näyttivät. Tyhjä, autio ja jäinen oli maakin, Äänetön, pelottavainen mer'kin, Kylmyyttä myös auringosta hohti, Valo kuun minua murehdutti.

Löysinpä sinut, mun armahani, Kaikki muuttuivat samassa myös: Itse me tulimme Kalevoiksi, Tähtivälkkeheksi katselumme vuos', Säteet auringon himoja toivat, Hempeyttä kuun valoiset loivat, Maat ja metsät hekkumaa sanoivat, Lempeyttä kukkaset muhoili, Salot siintävät suloa soivat, Ilokyyneliä kosket myös valoivat, Armautta tuuloset tuhoili, Meren karit riemusta kohoili.