KALLIO.

(Samuli Kustavi Bergh.)

Oulussa syntynyt 2/12 1803, tuli Kallio v. 1822 Turkuun ylioppilaaksi ja suoritti Helsingissä 1830 tuomaritutkinnon. Hänen toiveikas uransa katkaistiin silmätaudin kautta, joka pian teki hänet aivan sokeaksi; kuoli vasta 1853. Kallion harvat runoelmat (painetut Otavan toisessa osassa v. 1832 ja Oulun Viikkosanomissa) ovat helmiä Suomen runottaren otsanauhassa.

SOIDIN.

Vaeltaissa vainiolla Kuulin Annin laulavan, Kuulin kuusten takalolla, Kallioinkin kaikuvan: Tuulan, tuulan, tee.

Suositellen mehumiellä Annin kumppaniks ma jäin, Sanoen: »kah, laula vielä!» Ja se armas lauloi näin: Tuulan, tuulan, tee.

Niin hän lauloi hymyhuulin, Sulosilmin, simasuin, Hiljaa hengiten ma kuulin, Mutt' en muista muuta kuin: Tuulan, tuulan, tee.

Taivas leimahti ja loisti, Kun hän istui vieressäin; »Suudellaanko?» — »Toisti, toisti!» Lausui hän ja lauloi näin: Tuulan, tuulan, tee.

Solui päivä; iltatorven Liekö kuullut kutsuneen, Kun nyt lähti poikki korven — Totta muille lauleleen: Tuulan, tuulan, tee.

Vapaus on rinnastani, Riemu, rauha rientänyt; Yöt ja päivät korvissani Sama soipi ääni nyt: Tuulan, tuulan, tee.

HUOLISSAAN RUNOILEVA.

Pois meni merehen Poies kultaisna keränä Läntisille lainehille; Meni kevät, meni kesä Kukkinensa, kultinensa, Lähti linnutkin minulta Muille maille laulamahan; Jo menivät — — — — — — — — Jo tulivat, Kaikki tulivat takaisin; Tulipa ko'ilta ilman Päivä kahta kaunihimpi, Tuli kevät, tuli kesä, Tulivat iloiset linnut, Tuli kultaiset kukatki, Ei tule syän-alani, Ei ikänä, eläissäni Tule mieli miekkoiseni, Toivottavani takaisin.

Veli kulta, veikko kulta, Älä nuhtele minua, Jos ma sentähen murehin Tahi ryhtynen runoille.

OMA MAA.

Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois. Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla Lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi; Siell' eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhot, Poiat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä, Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi. Oi, te kesäiset pohjolan yöt, joina aurinko loistaa Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin, Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks, Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa!

MILLOIN MUISTELET MINUA.

Sua muistan ensimäisen Leivon lystin laulellessa Hattaroissa häilyvissä; Muistan myöski kukkahaisen Päätöstänsä pilkistäissä Lähtehessä läikkyvässä. — Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan, kaunokaista, Suven armahan ajalla, Kun ei öillä sammu päivä; Muistan käen kukkuessa, Pikku linnun livertäissä Laaksoloissa lehtevissä. — Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan syksysäällä Rajutuulten raivotessa, Lehtein puista lentäessä; Muistan koska kuutamolla Kuvauupi taivo kirkas Jäisen järven iljanteissa. — Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan, koska korvet Vaipan valkeaisen saavat Talven tuiman joutuessa; Muistan tähtein tuikkiessa, Revontulten tuprutessa Kuin jos taivas ois tulessa. — Milloin muistelet minua, milloin?

Sua muistan ajoin kaikin, Päivän puoleen pyrkiessä, Sekä maillen laskiessa; Muistan hengiteltyäni, Muistan täällä, muistan tuolla Tähtitarhan tuolla puolla. — Milloin muistelet minua, milloin?

KIILTOMATO.

(Mukaelma.)

Kiiltomato kukkasissa Loisti hiljaisuudessaan, Yli kedon tienohissa Tietämätön loistostaan.

Suloisesti tätä tähti Katsoi korkeudestaan; Kätköstänsä käärme lähti Myrkkyänsä valamaan.

Sääli madon surkeutta! Miksi syyttä surmattiin? — »Syyttä», sanoi käärme, »mutta Miksikä se loisti niin!»

KULTAPERHOSET.

Tuli tuolta maista mesisistä Korja parvi kultaperhosia. Lennossansa päivän paistellessa Tuonne tänne mesisissä maissa, Havahitpa ahon vieruksella Mehumättähällä kasvavaisen Kevään lapsen, kukan kaunehimman.

Ihmetellen tämän ihanuutta Laskeusi yksi lennostansa Alas aamukasteen kyyneleihin; Mielistyen kauniin kukan muotoon Ystäväksi antausi hällen, Lupasipa ikirakkautta.

Niinpä meni päivät parahimmat, Niinpä armas aika helleyden. Mutta mehun maun maistettua, Nautittua hetket hellehimmät, Lähti tämä korja herkkulintu Taasen tuonne maihin mesisihin, Toisten kultatovereinsa kanssa. Siellä loisti monta muuta kukkaa, Sinne houkuttelit kaunehimmat Huolta hänen huikentelevaista. Siellä lennossansa ympärinsä Unhotti hän lemmen ensimäisen, Oman onnettoman kukkasensa. Tämä, lakastunut murehesta, Käänti päänsä maahan päin ja kuoli.