HILJA HAHNSSON.

On syntynyt 11/9 1874 Hämeenlinnassa. Suoritti vv. 1892-95 oppijakson Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa ja 1898 ylioppilastutkinnon. Julkaisi 1898 runokokoelman Oraita ja 1899 Tuomenterttuja.

ERKON »AINOA» KATSELLESSA.

Kaikki paikat on täytetyt: Tässä vuottaen istun nyt. Himmeäksi jo liekit saapi, Verho poimuille kohoaapi. Näen Ainon ja immet muut, Urhot uhkeat, partasuut; Mutta muutakin paljon vielä Haavehissani näen siellä. — —

Kuulen lainehen loiskivan, Kuulen kuusien huminan. Käki kukkuvi kuusistossa, Alli soutavi aallokossa. Näen kalliot, korpimaat, Näen lehdikot varjokkaat, Tunnen tuoksua tuhansista Kevättuomista kukkivista.

Kevät tenhovi… Kokonaan Joudun uutehen maailmaan: Näen haltiat kukkasissa, Puiden oksissa huojuvissa Sinipiikaset salolla, Veessä Vellamon neitoja, Päivän impyet hohtavilla Rusopilvien reunamilla.

Näen, kansani kallehin, Kevätpäivinäs sinutkin; Lapsi-aikasi lauleloita Kuulen vienoja, ihanoita. Nautin soidessa kantelon… Vaan se lyhkäinen hetki on. Aatos lentävi, haave haihtuu, Toisenlaisiksi kuvat vaihtuu.

Suomen kohtalot muinaiset Mulle kertovi sävelet… Nyt ne kuuluvat sekavilta, Tuskaisilta ja vierahilta; Sitte syttyvät toivomaan Tahi tyyntyvät uudestaan Tahi vaihtuvat uljahiksi Taiston pauhinasäveliksi.

Sitte kauvan on rauhaisaa, Tyyntä, kirkasta, ihanaa. Vaan nyt — vierasta ääntä kuulen, Kuten irjua itätuulen. Kuten lehtinen värähtää Kun on raivossa myrskysää, Niinpä laulutkin värjyvissä Soivat huolien sävelissä.

Herra, suojele Suomeain, Poista huolet mun kansaltain! Suo sen laulella riemumielin, Soida kantelon sointukielin! Ja sen tiedän, se soida saa, Päivä taivahan kirkastaa. Viel' ei ruostua kielet saata, Suomen kantelon soitto laata! — —

ET KONSANAAN!

Sä sätehenä mulle? Et konsanaan! Mä kukkasena sulle? En milloinkaan! Mä taistelin ja emmin, Nyt tiedän sen: Jos heräjän ja lemmin, En sua, en!

Tuo säihky silmäs tumman On tulta vain, Se tuskan tuotti kumman Mun rintahain. Oi, säde keväimellä Se toista lie, Niin vieno, armas, hellä, Mi onneen vie.

Kai lieden hehkuvaksi Sun lämpös sais, Työahjon kirkkahaksi Se kuumottais, Vaan umpun unet vienot Se riistää vois, Ja kukan helvyt hienot Se polttais pois.

Jo tuomet kaikki lehtii, Mä kukka en; Kevääni, jos se ehtii, On myöhäinen. Vaan säteheks sä mulle? Et konsanaan! Ma kukkaseksi sulle? En milloinkaan!