PAAVO CAJANDER.

Syntyi Hämeenlinnassa 24/12 1846, tuli yliopistoon 1863, filosofian maisteriksi 1873, Suomen kielen lehtoriksi yliopistoon 1890. Paavo Cajander on suomeksi kääntänyt useita Shakspearen draamoja ja sepittänyt runoelmia, joita löytyy painettuna albumiin Kaikuja Hämeestä ynnä muualla.

VAPAUTETTU KUNINGATAR.

On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: Lukoss' on rautaportit, valo ikkunoist' ei näy, Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy.

Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois, On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois; Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan, Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.

Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen, Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten; Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt… Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.

Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö, Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö, Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan, Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. — —

Näin matkamies tuli kerran, ja saapui linnan luo, Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo, Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmeen, Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.

Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis yli maan: Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan, Ja soitto, ei ennen kuultu, sen kielistä nyt salamoi: Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.

Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis? Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis? Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan: Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan!

Oi saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii, Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii: »Pelastettava maan on äiti!» hän huutavi kansallen, Ja se soi lumi ukkosen ääni: »ken nyt mua seuraa, ken?»

»Oi turhaa, pois on poissa!» — Hän vinhemmin vaan käy — »Oi surmasi helmaan kiidät!» — Hän koht' ei enää näy. Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo, Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.

Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu, Sen vartiajoukko jo häilyy niinkuin raju-ilmassa puu, Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin… Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.

»Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses hetki nyt lyö! Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa, Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!»

Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen, Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen, Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois, Mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois.

Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan, Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. — Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää, Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.

KUVA.

Mun huonehessani seinäll' on Yks kuva halpa ja koruton, Se siinä ollut on monta vuotta, Ja aina ihaelen ma tuota.

En tiedä mi siinä viehättää, — Lumenko peittämä harmaa pää? Vai surun uurtamat vaot nuoko? Vai silmäin lempeä tuike tuoko?

En tiedä; mutta niin lämmin on Sen läheisyys kuni auringon, Ja onpa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.

Ma tuntikausia ihaillen Kuvoa tuot' yhä katselen, Ei sulho kultoaan punastuvaa Niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.

Ja kun ma katson, niin vähittäin Herääpi muistoja mielessäin Niin armahaita, niin ihanoita Ja kaivatessani katkeroita.

Ma poies mennehen polvekseen Nään lapsuusmaailman riemuineen, Nään kynttilöitä ja joulupuita Ja ystävyksiä hymysuita.

Ja onpa kuin kuva elon sais Ja mua hellästi katsahtais, Ja onpa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.

Ja senhän vuoksi niin lämmin on Sen läheisyys kuni auringon. Mut ken se onpi se armahainen? Mun oma äitini on se vainen.

A. OKSASELLE.

(60-vuotis-juhlassa 1886.)

Yleiseen iloon yhtyy etäinen vieraskin, Ei niinkään vieras sentään, vaan tuttu läheisin, Runotar kaino Suomen, Sun ensilempesi, Nyt riemupäivänäsi Sinua tervehtii.

Se muistaa armast' aikaa, jon' ensin yhdyitten, Se halpa maan ol' impi, ja silmä itkuinen, Sit' ilkuttihin, mutta sen näkö hurmas Sun: Sydämmeen sinä katsoit, muut katsoi pukuhun.

Lemmestä silloin poves se »säkeniä» loi, Ja vanha runokannel koht' uusin kielin soi, Ja helmilöitä meren sikisi pohjahan, Ne kaunisteeksi kannoit Sun impes kaulahan.

Ja näin Sa hänet sitten ylhäisten seuraan veit, Ja vait ol' ilkkujatkin ja kunniata teit, Ja oppisaliin suureen Sa hänet talutit, Ja joukot tietä annoit ja Teille kumarsit.

Ja sydän Suomalaisten se tulta leimusi, Ja nuorten povi paisui ja innost' uhkuili, Kun uusin kielin helkkyin nyt Suomen kannel soi, Käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.

Tät' armast' aikaa muistain, Sua impes tervehtää, Sin' olit silloin nuori, nyt olet harmaapää, Mut kallein hälle vielä Sun ensi lempes on, Ja runohelmes hälle koristus verraton.

Ja nyt, kun illan suussa näet työsi vainion Ja tähkät täydet nuokkuin laskeissa auringon, Ja kansasi kun kilvan Sinua kunnioi, Runotar Suomen silloin ei äänet' olla voi.

HÄMEENLINNAN LYSEEKARTANON VIHKIÄISISSÄ.

Linnoitusko se tässä Kummullaan kohoaa Ja maan ja vetten yli Ylpeesti katsahtaa?

Mut miekat tääll' ei välky, Ei sotatorvet soi, Ja tääll' ei vinhaa tultaan Tykitkään salamoi.

Eik' ole täällä miehet Puetut teräksin, — Mut linna tää on sentään, Ja linna vahvakin.

Ja salamoikin täällä, Mut tiedon tulta vaan; Ja miekkakin se välkkyy, Mut hengen miekka vaan.

Ja linnan puoltajoina Ja miehistönä ken? Ei rautakourat urhot, Vaan parvi hentoinen.

Nuo aamun kastehelmet, Nuo heinät helvepäät, Nuo korret, jotka kaataa Vois syksyn myrskysäät!

Mut niissä sentään suoja On koko Suomenmaan; Ja niitä linnan Herra Hän käyttää nuolinaan.

Kun tulee häätää sorto Tai veltto penseys, Ja raikast' ilmaa saada, Valaista pimeys.

Niin, linna tää on sentään, ja linna vahvakin, Vaikk' ei sen ole urhot Puetut teräksin.

Ja linnoja kun näitä On maassa sankka vyö, Pimeyden poistuu valta Ja poistuu kansan yö,

OI, JOS OISI.

Oi, jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta, Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.

Mieli ois kuin päivänpaiste, aatos huolta vailla Korkealle liiteleisi ilman kotkan lailla.

Soitellen ma kulkisin ja laulain päivätöillä, Kullan kuva mielessäni nukahtaisin öillä.

Metsät tieltä siirtyis pois ja rymähtäisi kuusi, Tuolla kankaan kainalossa pirtti nousis uusi.

Sinne kullan saattaisin ma kurkihirren alle, Liedestä kun ensi sauhu nousis taivahalle.

Ja kun sieltä oman kullan kirkkohon ma veisin, Kadehtien lintusetkin meitä katseleisi.

Nurmen heinä helkkyisi ja kukat kumartaisi, Kumartaisi kukkaset ja tuomet tuoksuaisi.

Oi, jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta, Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.