ALEKSIS KIVI.

(Stenvall.)

Syntyi Nurmijärvellä 10/10 1834, suoritti ylioppilastutkinnon vasta 1857, eikä sitten edemmäs mennyt opin uralla. V. 1859 sai hän kirjallisuuden seuralta palkinnon Kullervo nimisestä näytelmästään; sittemmin ilmestyivät mestarillinen komedia Nummisuutarit, Kihlaus, murhenäytelmä Karkurit, Lea ja Margareta. V. 1866 julkaisi hän runokokoelman Kanervala ja 1870 romaanin Seitsemän veljestä. Kuoli mielisairaana 31/12 1872 Tuusulassa. Aleksis Kivi on epäilemättä rikkain ja ominaisin runoilialuonne, minkä Suomenmaa on synnyttänyt; tämän huomaa hänen runoelmistaankin, joissa, samoinkuin ruotsalainen Almqvist, hylkää loppusoinnun, ainoastaan runohenkeensa luottaen.

KAUKAMETSÄ.

Alas kunnahalta lapsi riensi Luoksi armaan äitinsä; Lausui poika ilosilmin: »Nähnyt olen taivaan maan!»

»Mitä haastelet, mun pienoiseni, Kaukamaasta taivahan? Missä näit sä autuaitten mailman? Sano, kultaomenani!»

»Kotopellon kunnahalla seisoin, Koillisehen katselin; Näinpä siellä sinertävän nummen, Ihanaisen hongiston.

Nousi kumpu ylös hongistosta, Paistoi päivä kummulla, Ylös kummun kiirehelle juoksi Kultasantahinen tie.

Tämän näin mä, sydäntäni poltti, Kyynel juoksi poskelleni, Enkä ymmärtänyt, miksi itkin — Mutta näinhän taivaan maan!»

»Ei mun lapsein! Tuolla ylähällä Onpi rauhan kaupunki; Siellä elon aurinko ei laske, Siell' on istuin Jumalan».

»Ei! vaan tuolla, missä kaukarannall' Sinimetsä haamottaa, Siellä onpi koto onnellisten, Siellä autuaitten maa!»

KEINU.

Nyt kanssani keinuhun käy, Mun impeni valkealiina! Kuin morsian kauniina seisovi luonto Iltana helluntain. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon!

On allamme viherjä maa Ja päällämme sininen taivas, Ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa Laulaissa lintujen. Heilahda korkealle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon!

Kun väikyn mä ylhäällä tääll', Tääll; tuulien viileäss' helmass', Niin kaukana näen mä kaunoisen kunnaan Paistehess' iltasen. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon!

Kuin Onnelan kaukainen maa Niin kimmeltää ihana kunnas, Ja sinneppä lentäisin impeni kanssa Siivillä läntisen. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon.

Siell' lehtinen kauhtana ain' On hartioill' unisen koivun, Ja ainian lempeillä kunnailla läikkyy Vaimot helluntain. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon.

Siell' laaksossa vainion all' On keväinen, viherjä niittu, Mi herttaisess' hämäräss' ainian siintää Keltaisin kukkineen. Heilahda korkeelle, keinu, Ja lempeäll' illalla liina Impeni liehukoon.

Siell' suutelee ehtoo ja koi Ja siell' iankaikkinen aika Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran Himmeään Unholaan. Seisahda, heiluva keinu, Jo lempeäll' illalla poski Impeni kelmenee.

POHJATUULI.

Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli Vuorten harjanteilta huminalla kiitää, Pilvivuorii harmait' alas kiiritellen Summan Pimentolan maasta. Hurja leikki Onpi taivaan kannen alla: sumutornit Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat Sotasankarit ja hirveet louhikäärmeet. Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu; Lempeen koivun seppele, tuo kellastunut, Alas riistotaan ja lehdet sinkoilevat Ympär' avaruutta, koska myrskyt riehuu, Kosket kuohuvina jyskyy, paimensavu Niitun kantoisella kummull' levotonna Tuonne tänne kiertelee, ja kurkiliuta, Niinkuin lumiaura, sineyttä kyntää, Kiirehtien päivän maihin helteisihin. — Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä Urheasti sykkyy, ylös rinta kohoo, Hengittäen ilman viileätä virtaa, Veden väljän aaltoa kuin hauki nielee, Koska paahtehesta pataman hän pääsee. Uljaasti hän astuu, kultanummen povi Alla kumahtelee; ylös kunnahalle Käypi vastavirrassa hän pohjatuulen. Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä, Josta katse kauvas Pohjolahan ehtii; Näkeväsi luulet tarinojen mailman, Siintävät siell' Lapin sammaleiset vuoret. Jalon kartanon myös näät ja halaviston Juhlallisen, tuulessa mi kumartelee; Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu, Väikkyilevi halaviston hämärässä, Ruusu kauniin kartanon tän kukastossa. Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin Onni häntä kiinnittämään povehensa? Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo Pohjatuulessa, hän neidon lemmen voitti. Heidän sieluns' yhdessä käy lakkaamatta Sekä laaksoiss' että vuotehella pilvein Iankaikkisuuden sinitanterelle. Kaunis ruusu halavien hyminässä Päänsä uneksien alas kallistavi, Unissansa hymyilee, ja nuorukainen Pohjatuuless' kultanummen kunnahalla Ylös päänsä nostaa; kirkkaast' otsa loistaa; Lemmen hourauksessa hän lausuilevi: »Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli, Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta, Puhaltaen kultain kotokartanosta. Hänen nä'in, hämärässä yrttitarhan Korkeen halaviston suojass' astelee hän Ylkää muistellen, ja kultakiharansa Loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla. Riehu vapaast' ympär' poskieni tulta, Puhaltaen kultain kotokartanosta».