JOOSEPPI MUSTAKALLIO.

Syntyi 19/7 1857 Säräisniemellä, tuli ylioppilaaksi 1878, filosofian kandidaatiksi 1883, kouluopettajaksi Poriin seur. vuonna, Suomen lähetysseuran lähetysjohtajaksi 1898. Julkaisi 1886 kokoelman runosepitelmiään nimellä Pulmusparvi.

KARJALASSA.

Ryysyisenä kulki miesi Kumartaen ohitsein; Silloin silmihinsä katsoin Ja mä kysymyksen tein:

Turvemökki, olkikatto, Kansa myöskin ryysyissään! Näinköhän mä uskon tuota, Näinköhän mä totta näen?

Tyynehesti miesi työnsi Kätens' laihan kätehein — Totta siis! Ja sillä kertaa Kuohahti mun sydämmein.

Mutta mies sen huomasi ja Huoahti ja lausui nyt: »Tiedon puute, pulskat herrat Meitä näin on nylkenyt.

Maatonna me oltihin jo, Tuskin oli taivastai — Pamppu heilui, ryysyt siitä Selkähänsä kansa sai.

Majojamme maata vasten Alas aivan painettiin, Huoneemmekin vihdoin vietiin, Siitä tultiin turpeisiin.

'Turpeen alta tulematta Mies on!' sananparsi soi — Mutta turpehenkin alta Tämä kansa nousta voi.

Ja se nousee, uus on aika, Kaikki vielä paranee: Herrain huoneiden ja meidän Harjat näät jo lähenee.

Ryysyistämme paikka paikan Perästä jo putoaa. Kansa varttuu, vilja karttuu. Kohoaapi koko maa!»

PAIMENEN PYHÄ.

Kaukaa kuuluu kumahellen Ääni kirkon kellojen. Tuota tarkkaa säikähdellen Mäellä paimentyttönen.

Tuota tarkkaa. — Kyyneleitä Vierii vienoposkilleen, — Silloin sana tuulen teitä Syöksee immen sydämmeen:

»Älä itke paimen pieno! Herra kuulee tässäkin!» Silloin vaipuu tyttö vieno Maahan, Herran jalkoihin. —

Pyhävirttä huminoipi Sitte maa ja taivaskin, — Mäeltä mäelle sana soipi: Herra kuulee tässäkin!

PÄÄSKYLLE.

Et silloin, pieni pääsky, Sä laula riemuiten, Kun meill' on kylmä talvi Ja maa on valkoinen. —

— — Vaan silloin Niilin luona Sä, surren oksalla, Siipeesi peität pääsi — — Näät unta Suomesta.