ABRAHAM POPPIUS.

Syntyi Juvan pitäjässä Savossa 30/10 1793, tuli 1813 Turun yliopistoon ja harjoitti v:sta 1817 opintoja myöskin Upsalassa, V. 1823 papiksi vihittynä, tuli hän 1833 Juvan kappalaiseksi, jossa pysyi kuolemaansa asti 10/4 1866. Poppiusella oli oikea runon henki ja hänen runoelmansa ovat kaikki sujuvia ja kauniita. Niitä on useampia painettu Arvidssonin toimittamaan »Oskyldigt Ingenting» v. 1821 ja Krohnin kokoamina Koitar albumin I vihossa.

PERHOSEN SYNTY.

(Katolilaisen tarinan mukaan.)

Neitsyt Maria emonen Kerran käyskeli kesällä Niitun nurmella ihanan; Kävi tuulta tuntemassa, Ilmoja ihailemassa, Pienen poikansa keralla. Viimein lehdossa levähti, Pimennossa pihlajaisen, Tuomen kukkivan kuvassa.

Poika pienoinen sylihin Kultakukkia kuletti, Sitoi niistä seppeleisen, Kruunun ruusuista rakensi, Sillä solmesi somasti Äitin päätä päärlytöintä, Kulmia kullattomia.

Mutta muistipa Maria, Emo kaunis ennustuksen. Koska siunaten Simeon, Sylin pienoista pidellen, Oli julki julistanut: »Sinun sielusi lävitse Pitää kerran miekan käymän Tämän tähden lapsukaisen».

Silmistä sinertävistä Siitä kyynelet sirahti. Mutta poikanen poloista Maammon maallista sydäntä, Käsin kaulahan karaten, Lohdutteli lempeästi.

Äsken tuosta äiti tunsi Itse taivasten isännän Asuskelevan alaalla, Köyhän syntisen sevässä. Maitten, merten kauhistukset Katosivat kaikkinensa, Taivas täytti yksinänsä Äitin synkeän sydämmen.

Suru suli silmäsistä Kiehuviksi kyyneliksi, Kyynelkarpaleet tipahti Nurmikolle nukkaiselle.

Henki heinihin heräsi, Sydän syttyi kukkasihin; Perhosina pienoisina, Sinervinä, siintävinä, Kirjavina, kiiltävinä Lehahtivat lentämähän, Kiertäin päätä päärlytöin.

KUKKASEN TAIVAS.

Oli se kaipo kukkasella Kaunoisella, Vaippakorvalla valitus: Ett'ei häntä lentäväksi Luoja luonut, Eikä suonut soittajaksi, Ett'ei kieltä kimalaisen Kukka saanut, Jolla maistaisi mesiä, Että itse iloitsisi, Imeksisi Hyvän henkensä himoja. Vaanp' on Luoja lausununna, Luotuansa, Kukan korvahan korean: »Kun sun neitonen näkevi, Ihanainen, Sulhaselleen säilyväinen, Niin sen silkkisiivillänsä, Sinisilmän, Näet lentävän lähelle; Eipä lintu lentäväinen Liukkahampi, Kuin se neito nurmen päällä; Eipä perhonen pikemmin Pakeneva, Kuin se tyttö on tuleva; Eipä lumi varvikossa Valkoisempi, Kuin sen käsi kaunokainen. Niinpä tulet tyvestäsi Taitetuksi, Nouset neitosen nisille, Eipä taivas täydellinen Täytelämpi Nuoren rintoja Rikiinan, Eipä mesi mehiläisen Mehuisempi, Kuin on huulet Hilturilla.»

LAULUNI.

Koska paisuin partasuuksi, Ukko-huonoksi hupenin, Pitäis laata laulamasta, Pitäis hennoa heretä Työstä jonkin joutavasta, Jota inhoovat isännät, Kun ei tuota kukkaroihin Kultia, ei kunniata.

Moni saattavi sanoa: »Olis todella tosia, Olis tarvis tarkempia Kaiken kansamme hyväksi Suomessamme suudatella, Toimen miehen toimitella, Kuin on runoille ruveta, Viipyä virren teossa. Se on työksi tyhmempiä, Miehellen mitättömämpi.

Vaikk' on vaimoista valitus: Heill' on turhuutta tuhannen Työn ja vaivan vaativata, Päässänsä ja päärlyissänsä, Hiuksissansa, hiipoissansa, Helmissänsä, helmoissansa. — Onpa niist' etu enempi, Kuin on laulun laadinnasta».

Mitä mä poloinen poika Siihen virkan silmitönnä, Sokeana sopestani? Ken ei muuksi kelvannunna, Se on Luojansa luvalla Tullut sirkaksi tupahan, Savuisehen saunasehen. Niinpä mielisin minäkin Sirkan lailla lauleskella Pimeästä piilostani, Jos sä, Suomeni, suvaitset, Sirkan tahtoisit tapaista.

PUNNITTU AMOR.

»Miten painat, kunnar, Jonka tuskin voitan? Tules tänne, koitan, Kosk' on tässä puntar», Lausui neito muinen, Lieto, naurusuinen.

Vaakapuulle laittoi Afroditen lapsen; Palmikosta hapsen Vastapainoks taittoi. Hapsi maahan sousi, Amor ylös nousi.

»Raskaspa kuin lammas Onpi hivus mulla! Miss' on paino sulla, Pikku irvihammas? Eikö voima aina Väkevässä paina?»

Tyhjän' olla antoi Toisen vaakalaudan; Joss' ol' Amor, kauvan Sitä ilma kantoi. Hän lens' päälle ilman, Käänsi neidon silmän.

Neito päätä viskoo, Ihmetellen: »kas, kas! Rinnass' aika raskas! Sua, sisalisko, Kuka taiskaan luulta Keveämmäks tuulta?»

Vielä koitti kerran Sinisiiven kanssa; Perhoi painollansa Voitti pienen herjan! Hän liekkui vaakapuulla, Nauroi, sormi suulla.

VALISTUKSEN VAIKUTUS.

»Nyt on taas vaikutus valistuksen Nimiä muuttanut mestaritten, Luoposen ja Reijosen. Oletko sen kuullut?» — »En! Kummanko Luoposen? Sepänkö, vai Sen, joka kanttorin Annikan nai?» — »Niin, sen Niilon.» — »Niilon? ai! Minkä nimen Niilo sai?» — »Koska Annin arvo vaati Sukunimen suuremman, Niin hän Niilollensa laati Nimen: Niklas Luuverman. Hän, näät, oli vannonunna: 'Menen mar' monasteriin, Itken ikäni kuin nunna, Jos et nimees muuta niin.' — Kun nim' oli muutettuna, Piti Anni kihlat kiin'.» — »Luuverman vainen? no viepä nyt hiis! Söikö jo mieheltä mielenkin riis? Opiss' oli vuotta viis Nahkansa jo heittää siis! Reijo on taas jos ma arvata saan, Maltas — mä arvelen pikkuisen vaan, Reijeliin vai Reijolaan?» — »Eipä niistä kumpikaan. Reijo oli ensin Grelsi, Siitä käänsi sitten Slerg; Vaan nyt hälle päähän lensi Ollaksensa Retkunberg. Hän on nyt mestar Retkunberg.» — Ken ei juur kuin ojapajut Paisuisi ja paljon vois, Jos ne maatiaiset hajut Saisi sarastansa pois, Jott'ei perkeleenkään ajut Keksis, kusta suku ois.