ALEKSANTERI RAHKONEN.

Syntyi myllärin poikana Viipurin pitäjässä 26/6 1841, pääsi 1862 ylioppilaaksi, oli jonkun aikaa kansakoulun-opettajana, ja kuoli 1/6 1877. Rahkonen julkaisi runoelmansa koottuina kahdessa vihossa nimellä Sääskiä 1865 ja 1867.

IMATRALLA.

Hongat nuokkuu Imatralla, Luonto näyttää huokaavan, Pohjantähti taivahalla On kuin silmä Jumalan; Kun se loistaa, Surut poistaa, Viittaa: tuoss' on kallis maa, Sykkimään mi syömmet saa.

Vesi kiehuu, koski pauhaa, Päilyilevät pisarat, Aalto aalloss' etsii rauhaa, Jylhät vuoret notkuvat. Vuoksi jyskää, Riehuu, ryskää: On kuin jumalattaren Kutsu taistoon vapauden.

Miksi makaat Suomalainen? Herää, nouse unestais! Taivas aukee loistavainen, Sua kutsuu Jumalais. Hän jo sulle Valitulle Valmistanut kruunun on. Nouse valon voittohon!

LEIVO.

Miks leivo lennät Suomehen Sä varhain kevähällä, Et viihdy, lintu riemuinen, Sä maalla lämpimällä?

Miks äänes soreasti soi Vaan Suomen taivaan alla, Ja vaikka puut ne vihannoi, Sä lennät korkealla?

»Sen tähden Suomeen kiiruhdan Ja lennän korkealla, Kun tahdon nähdä kauneimman Mä rannan taivaan alla.

Ja senpä vuoksi laulan ma, Kun kannel täällä soipi; Ei missään voi niin riemuita, Kuin Suomessa vaan voipi.»

KÄEN KUKUNTA.

Käki kukkuilee, Riemahuttelee Oman kultans' mieltä; Vanhus, neitonen Istuu, kuunnellen Käen riemukieltä.

»Kuku kauvemmin Lintu ihanin, Ikäin aikaa soita», Näinpä vanhus vaan Lausuu lukeissaan Käen kukunnoita.

Neito lempens' kanss', Ollen toivoissans', Kuiskaa vanhan luona: »Kuku kerta vaan, Niin mä kultain saan Omaks tänä vuonna».

Kun se monesti Kukkuu sulosti, Vanhus riemuu sille; Mutta neitonen Lausuu huoaten: »Terve kyöpelille!»

Kerran kukahtaa, Silloin neito saa Riemun rintahansa; Mutta harmaapää Polvens' nöyristää, Oottaa hautoansa.

KEVÄTLAULU.

(Mukaelma).

Niitty jälleen vihannoipi, Nurmi kukkii tuoksuen, Peipon riemusävel soipi, Leivo lentää laulellen, Metsä muuttuu ihanaksi, Lemmen ääni kaikuvi, Paimen yltyy rohkeemmaksi, Neitonen on hellempi.

Kevät kukkaa verhoileepi Lehtisillä hienoilla, Vuokon terän valkaiseepi Hopealla kirkkaalla, Lehdistänsä kohouupi Kielokainen tuoksuen, Koristeeksi valmistuupi Viattoman rinnallen.

Nuokkuileepi varrellansa Esikoinen kultainen, Kuusain kiertää oksiansa Suojaa suoden rakkaallen. Lämmin ilma kuiskuttaapi Meille lemmen äänellä, Kevään sulo vaikuttaapi Tuntehia syömmessä!