JAAKKO RÄIKKÖNEN.

Syntyi orjuudessa Valkeasaaren seurakunnassa Inkerinmaalla 3/10 1830 (vanhaa lukua). Kunnollaan ja kelvollisuudellaan saavutti hän yhä kasvavaa arvoa paikkakunnallaan ja tuli v. 1861 staarostaksi (kylänvanhimmaksi). Hartaalla osanotolla seurasi hän kaikkea työtä Suomen kielen ja kansallisuuden eduksi. Hän kuoli 22/2 1882. Räikkösen runoja on hänen eläessään painettu muutamiin sanomalehtiin, ja sittemmin (1881) useampia kokoelmaan »Kahdeksantoista runoniekkaa».

SUOMELLE.[48]

Vasta vanhalla ijällä, Neljänkymmenen kohalla Yksin yöllä maatessani, Unetonna ollessani Muistui mielehen minulle Ruveta runon tekohon. Veli Suomesta sulosta, Ylimmästä ystävästä Ja varsin valaistuneesta, Jolle mielehen jolahti Nuorin veljensä nujompi Etelässä Inkerissä, Isännän asunnon luona, Läsnä Pietarin pihoja: Suloiselle Suomellemme, Vanhimmalle veljellemme Äitin veri vaikuttaapi, Isän into liikuttaapi Oppia omaisiansa, Tuntea lihaisiansa, Antaa neuvot nuoremmalle, Tukistusta tuhmemmalle, Sekä kestihin keretä!

Tuopa tuo tulisen poika, Meiän viljon veljyemme Kesken reissulta repäisi, Jott'ei kestihin kerennyt, Inkerihin ennättänyt Veljellensä nuoremmalle. Pelkäis puuttuvan puheita, Venäläistä vierasteli, Hapan haisahti nenähän, Kaali sieraimet sokaisi. Voi, sä viljon veljyeni, Voi, oma emoni poika, Kuinkas yllyt ylpeäksi: Mistä mielen moisen löysit, Haeskelit harvinaisen, Kun sä oman Inkerisi Aivan halvaksi asetit — Sekä ruokahan rupesit. Älä kaalia kamoksu, Kyll' on kaali kaunis ruoka, Paljon parkkia parempi, Ruumenia runsahampi, Samaten myös sammalia. Ei puutu puhetta meiltä, Kyllä Inkerin isännät Aina aikoihin tulevat Sorretulla suomellansa; Samaten on saarnat meillä, Kirkkoveisut myöskin vielä, Kyläkinkerit samoiten, Sekä paljon monta muuta, Kuin on Suomenkin sisässä. Että sulo Suomalainen Ylenkatsoi ystävänsä Omassansa Inkerissä, Se on kumma kummempia, Onpa outo ouompia!

Virolainen veljyemme, Katkeran kovan kokenut, Alla orjuuen asunut, Niinkuin mekin meikäläiset! Ei tuo suuria sureksi Surkeasta suomestamme, Jonk' ei sanat säntillensä Viron korvissa kajaha: Eikä ruoka runsahasti Tipahtele tien kululle, Vaikka viinoa viruisi. Kukin kielellä omalla Aina aikoihin tuleepi.

Onpa veljiä omia, Sukuamme suomalaista Omassamme Aunuksessa, Äänisen avaran luona, Katalassa Karjalassa, Vienan meren rantehilla, Joille kestihin kykenit Entisinä aikoinasi. Sieltä sait sanoja paljon Kielellesi kankealle, Sieltä rustasit runosi, Kalevalan kaiveskelit, Sielt' on saatuna sanoja, Kanteletar kirjahankin; Sa'ut että sananlaskut, Osaksi myös arvoitukset Ishorien on iloa, Sukkapellien[49] sukua. Nämät kaksi veljeämme Ovat yhtä äitiämme.

Jos et näille joutaville Tahtoisi tutuksi tulla, Niin onpi iso-isämme Pojanpoikia enemmän, Joista voit valita kyllä, Joille kestihin kykenet, Jos vaan aika myönnyttääpi Sekä vatsa vallan suopi, Kulta käskeepi kululle. Ensiksi e'emmäs neuvon, Taluttelen taaemmaksi, Sipirian sille puolle, Uraalin ylängön taakse, Obin latvoille osoitan, Ostjakkein omille teille, Vogulien vuotehille. Kyllä siellä kestiä kokenet, Kyllin kylmeä kakoa, Hirvestä saat pikku palasen, Oravasta aika paistin, Matkasta väsyttyäsi, Tien pitkän polettuasi. Mutta muistoa pitääpi Käsillä puhua paljon, Pantomiimilla[50] pakista.

Mutta tullessa takaisin Tutustele tuttavia, Seurustele serkkusia, Syrjäänejä siltä puolta, Mordviineja maanittele, Sitte Lapille lakeille, Viljaville Venäjän maille, Tieustele, tunnustele Tsheremissit ja tshuvassit, Niille kestihin kykenet! Niillä on tuvat nokiset, Koat, missä keittelevät Perjantaiksi puuroansa. Siellä on levätä lämmin, Puuroa on pehmyt syöä, Jos vaan kelle kelvanneepi.

Vielä on sukumme suuri, Lankomme laveat kyllä, Vesi suuhusi vetäypi, Jos vaan maltat muistossasi Unkaria urhollista, Kummin heimoa omoa, Jok' on virrat vastustellut, Mylläykset maahan lyönyt, Kumoukset kannustellut. Kelpaa siellä kestiskellä, Donaun virrassa virua, Laaksot Karpathin kahella, Syöä leipää lestittynä, Makeaiset maan he'elmät, Juoa kaljaa kaikenlaista: Siell' on rommit, hienot viinit, Voipi totia tokata Sekä muistomaljat juoa, Verestellä veljeyttä Suomen suurista suvuista.

Vielä vihdoin viimeiseksi Oisi mulla muistutusta Suloiselle Suomellemme, Jotta suora Suomen kansa Olisit kauniisti kotona. Kanakin valitti kerran Kulkiessansa korissa: »Paljon oisi parempi olla Kaapimassa kaalimaata;» Vasikkakin vaikeroitsi Ja älisi ilkeästi Raasalinsa[51] rattahilla Kulkiessa kaupunkihin. Vaan kun veljet Väinämöisen Asuisivat ahjon luona, Pieksisivät ahkerasti Lailla seppo Ilmarisen Joutsenen kynän neneä, Jotta saatais uusi Sampo, Kirjokansi kaunihimpi, Kuni entisten eläjäin, Kalevalan vanhan kansan, Olisi paljoa parempi. Vielä pyyän nöyrimmästi, Lyökäät päälle voimakkaasti, Jotta parskuisi palaset Aina Inkerin perille, Joista Inkerin isännät Palasista pienimmistä Kotonansa korjaisivat Itsellensä sievän Sammon, Jott'ei olis Suomehen ikävä; Niinkuin nyt tätä nykyä Täytyy tuskalla tavata Sivistystä sielullemme Vihaiselta veljeltämme, Joka joukostaan eroitti, Henkikirjoistaan kirosi Oman onnensa nojahan Suomensa sukuiset kaikki, Itse Ruotsihin rupesi, Ouon kielen kumppaniksi.

TYYTYMÄTTÖMÄT.

Kuulin kerran kulkiessa Tämän maailman majassa Napisevan naisen nuoren, Valittavan varpu raukan: »Miks ei suonut suuri Luoja, Ukko ylhäinen osannut Panna naista parrakkaaksi, Tehnyt leukaa leuvakkaaksi? Tuohon sattui saaren Matti Kujerrusta kuulemahan, Valitusta varpu raiskan. Se tuohon selon selitti, Lohutusta lainaeli: 'Älä sä Helena huoli, Äläkä valita varpu Luojan lystin laitoksia! Jos ois Luoja sulle suonut Pannut parran palkinnoksi, Sä oisit parran palmikoinut, Paljon partoa lisännyt, Siihen kampoja kahellut, Käkkyröitä käännöitellyt, Sekä silkkiä sitonut, Kukkia kutonut paljon. Siint' ois suu selälle jäänyt Sekä leuvat longallensa.' Mikko muistutti Matille: 'Älä naapuri nurise, Eipä miehetkään monesti Piä paljon parrastansa, Lahjastansa suuren Luojan: Sakset sen supoksi saapi, Partaveitsi paljastaapi Parahankin partavastan, Miehuuen jaloimman merkin.' Jaakko tuohon jatkoi vielä, Loruja lisäksi laati: 'Ilkiät on ihmisraukat, Ei tunne tekoja Luojan, Voimallisen vaikutusta. Laaullensa Luoja laittoi, Järjellensä järjesteli, Sorjat luomansa sovitti. Parta ei paranna naista, Vaikk' olis parahin parta; Tuoll' on paljon parjausta, Naapurista nauramista, Leuvan liikettä lujasti, Ei ois aikoa ajella — Leukansa ne leikkajaisi.' Lauri laatiipi lopuksi: 'Kummallinen kuivakassa,[52] Tahtoopi tavata aina, Mahotointa maanitella. Silmät suurena näkeepi Kolatsun[53] kä'essä toisen, Pulkan[54] toisen peukalossa, Vähäiseltä vilkuttaapi, Jos se itselle osuupi; Ihminen ikänsä aina Tyytymätöin tyhmä raukka.'»