EINO LEINO.

(Lönnbohm).

On edempänä mainitun Kasimir Leinon veli, syntyi Paltamossa 6/7 1878, tuli ylioppilaaksi 1895. On julkaissut runokokoelmat Maaliskuun lauluja (1896), Yökehrääjä (1897). Sata ja yksi laulua (1898), Ajan aalloilta (1899) sekä runoteokset Tarina suuresta tammesta (1897) ja Tuonelan joutsen (1898).

MARJATAN LAULU.

Keinutan kehtoa, laulatan lasta Vaulussa vemmelpuun. Nukkuos tähtiä katselemasta, Vaipuos kuusia kuuntelemasta, Uinuos äitisi laulelmin, Keinuhun vemmelpuun!

Harva on soimi ja hieno on loimi, Kuurassa kiiltävi maa. Lämmitä lempi, äityen lempi, Varjele lastani valkeaa!

Ihmiset emollesi kantavat kaunaa. Saanut en kylpyä, saanut en saunaa. Pysty on kulkea pyytäjän tie — Sulleko loivempi lie?

Harva on soimi ja hieno on loimi, Kylmä on yö kuni sois. Hengitä halla, kohtalon halla, Hengitä orponi onneton pois!

Nukkuos äityen nurmilintu, Tuuti, tuuti lulla! Uinuos pakkasen untuville, Armahille, harmahille, Painuos yöhyen parmahille — Tais jo Tuoni tulla?

Miksi et nuku oma kukkani, rukkani? Itket — kylmäkö koski? Kylmäkö on? — Ihme! Lämmin on lapseni poski, Sulanut seimen on seinä, Allasi, allasi angervon Kuumana huokuvi heinä.

Kas, mikä kajastus päälläni päilyy? Kas, mikä sajastus seinällä häilyy? — Seimen päällä on tähti, Tummempi päivää, kirkkaampi kuuta, Selvempi, suurempi tähteä muuta — Luojako lähetti tähden sen Suojaks lapseni valkoisen?

Keinuos kehtoni vemmelpuinen, Tuuti, tuuti lulla! Tuutios lapseni tuiretuinen, Armahuinen, naurusuinen, Tuutios rinnoille rakkauden — Tais jo Unetar tulla?

AINO NEITI.

Joukolan joen suulla sinisorsa sousi, Nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori veikaten vieri ulapalla; Sisko asui enimmäkseen emon siiven alla. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori taistelohon vaati vankempansa, Lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Päivä laski, lemmenkukka sydämmensä sulki. Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Sydän kielsi, äiti käski — kumpaa tuli kuulta? Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Huojui heinä Joukolan joen rannan alla. Impi itki angervo paaden pallealla. Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi Aallotarta kolme — Aino-neiti neljänneksi. Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta. Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta. Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

KIPUTYTÖN LAULU.

Jyrise Tuonelan tumma paasi, Järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, Surujen tautien talkkunoita, Keitä ailutten atrioita Valtojen valiopöytään!

Vilise Tuonelan virran vuoksi, Kohise kolmikopru! Tuo'os tuskien tähkäpäitä, Rikosten viljoja, rinnan jäitä — Kohta juodahan Häijyn häitä Tuonelan kosken alla.

Kohta jo täysi on Tuonelan paasi Karpio, kahmalo vielä! Silloin se paatero paukahtaa, Tuskien vaahtohon vaipuvi maa, Kuolema kutsua kansat saa Tuonelan immen häihin.

Jyrise Tuonelan tumma paasi, Järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, Surujen, tautien talkkunoita, Keitä ailutten atrioita Valtojen valiopöytään!

KUVERNÖÖRIN KOIRA.

Niin vakavan varmana istuvi hän Torin pielessä portillansa Ja kirkkoa, koulua katsastaa — Ja kaukaa kiertävi kansa.

Kas, silläpä sitä vasta turkkia on! Ja entä sen paksua selkää! Ja milloin ääni sen ärjähtää Koko kaupungin pennut pelkää.

Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan, Ne nostavat olkapäitä Ja syrjässä korvahan nuorempain Ne kuiskivat niitä ja näitä:

»On hänkin laihana laukannut Ja ulvonut meidän lailla Ja haukkunut, haukkunut näljissään, Mut haukkunut kahletta vailla.

Ja kaikkia niin sitä haukuttiin, Kuka vaan tuli vastahan tiellä, Oli kerjuri taikka kenraali — Sen vasta me tahdoimme niellä!

Mut silloin kuoli se maaherran Fox Ja silloin meidät hän heitti, Ja maaherran piikoja mairittain Hän jälkensä entiset peitti.

Näin Murre Murreksi se porstattiin, Ja kun aamulla aateloitiin, Niin illalla isien mainehet jo Satavuosihin näyttää voitiin.

Nyt herroille häntää hän heiluttaa Ja kansalle karvoja nostaa, Ja meihin kun tohdi hän koskea ei, Niin teille hän koittavi kostaa.

Mut älkää te pentuset peljätkö, Jos kuinka sen kiiltävi hammas, Kun Murresta vaan häntä muistuttaa, Hän lauhkea on kuin lammas».

Näin hallit ne haasteli irvistäin, Mut mennä ja uskoa heitä! — Kuka koskaan koirilta rauhassa Lie astunut arvon teitä?

MINUN MIELENI OLI KUIN LAMPI.

Minun mieleni oli kuin lampi Niin musta ja mutainen, Ei päivä sen pohjahan päässyt, Ei kulkia rannalle sen.

Opin ongelmat elämän taiteen. Mitä ympäri näin, sitä tein: Ivanauruin ma itkuni peitin, Runokukkasin kurjuutein.

Minun mieleni oli kuin sammal Yli aaltojen salaisten. Sen kalvossa kanervat päilyi, Mut yö oli helmassa sen.

Ohi vaelsi valkea impi, Näki kukkaset kummat vain Ja hän lammelle laulaen riensi, Ei huolinut huudoistani.

Voi, impeni valkea, vieno! Pian poimitut kukat on sen. Mut kukkien alla on aalto Niin musta ja mutainen.

KUIN MUSTA JA VALKEA…

Kuin musta ja valkea perho Yli kukkien yhdessä leijailee, Niin yhdessä riemu ja murhe Mun henkeni tuutua heijailee.

Kuin yhdessä yö sekä päivä Suvi-iltaman pilvillä karkeloi, Niin onnen aamu ja ilta Mun päiväni päärmiä purppuroi.

Kuin kuolon ja elämän immet Syyskuutamon kullassa leikkiä lyö, Niin syksy mun sieluni yössä Jo kerkeän kevään kukkia syö.

HANGET SOI.

Hanget soi, hanget soi, Jo kevät yli kenttien tuulee. Rintani lyö, rintani käy, Taas sieltä jo kuohua kuulee.

Hanget soi, hanget soi, Jo loppuvi talven valta. Pyytehet pursuvi syömessäin Taas vuosien roudan alta.

Hanget soi, hanget soi, Ne Suomehen kevättä osoittaa. Toivo jo uus, usko jo uus Läpi murheeni muistojen koittaa.

Hanget soi, hanget soi, Ne soittavat Pohjolan häitä. Riemujen leivoset lemmestäin Jo laittavat laulunpäitä.

Hanget soi, hanget soi, Kevät saapuvi tuoksuvin tuulin. Rintani lyö, rintani käy, Min jäässä jo olevan luulin.

HELSINKI SUMUSSA.

Sumu Suomenlahden päältä hiipii, Peittää kaupungin ja kadut, kirkot, Ilma myrkyllinen maata myöten Kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee; Kansa astuu katuvieriänsä, Astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii: Tullut turman on ja taudin aika.

Yhä paisuu paksut myrkkypilvet, Rintaa outo paino ahdistaapi, Usmaan uppos Nikolain jo kirkko, Sumu Säätytalon ukset sulki, Harja uljas Ritar'huoneen peittyi, Senaatinkin seinät harmeneepi, Yliopisto vain yksin enää Sekä Suomen pankki paikoillaan on.

Eipäs! Onpa muutakin! kas, vielä Patsas seisoo Aleksander toisen, Seisoo sumun kesken keisar' vainaa, Kansan lempimänä, kaipaamana, Katso, oikeuden jalopeuran Silmä sumun halki vielä säihkyy, Vielä leyhyy rauhan palmulehvä, Lyyra helkkää sekä sirppi suihkaa — Kaikki Suomen, kaikki kansan eestä.

Kansa astuu katuvieriänsä, Astuu toivoen ja toivein kuiskii.

Silloin torin halki askel kaikuu, Askel marssivaisen asejoukon, Tyyni, säännöllinen, raudanraskas, Huudetaan: smirnaa! ja takit harmaat Hetken häilähtää ja sumuun häipyy — Sitten kaikki taas on ennallansa.

Kansa äänetönnä tuijottaapi, Peittyy patsas Aleksander toisen.