SAKARI LITHOVIUS.

Syntyi 1672, tuli Turkuun ylioppilaaksi v. 1692 ja 1700 filosofian maisteriksi; nimitettiin Nevanlinnaan kirkkoherraksi 1702 ja Ouluun 1713. Hän kuoli 1743. Lithovius on kirjoittanut valitusrunot Gezelius nuoremman ja Kaarlo XII:n (suomeksi, ruotsiksi ja latinaksi, nimellä Threnodia lugentis Fennonice) kuolemasta ja onnentoivotuksen Ulriika Eleonooran kruunaukseen. Runopuku on jotenkin huono, mutta niistä puhuu raikas ja pilaantumaton tunne.

KAARLE XII:N KUOLEMASTA.

Surullisten Suomalaisten Parkupuheet, Pohjalaisten Ison itkun ilmoitukset, Vaikeammat valitukset. (Vähän lyhennetyt).

Oho orpoj' onnettomi'! Alimmaisi' armottomi'! Vaivattua valtakuntaa! Suomen saarta surkeata! Kuinka kävi kätehemme, Kovuus kohtais kotohomme, Osaisit onnettomuudet, Vahingot, viel' vaivaisuudet! Sillä siirtyi sankar suuri, Maakunnasta myöskin muuri, Iso isänt' isänmaasta, Valtakunnast' vainotusta, Kaatui kullainen kuningas, Alimmaisilt' armollinen, Lankeis luodilt' lentävältä, Pyllist' pyssylt' paukkuvalta, Norjan nurmelle nykertyi, Tylyn Tanskan tanterelle.

Entisiä edessäni Aikoj' ajatellessani, Monet muistuu mieleheni, Johtuu joskus järjelleni; Kuinka kaikkein Korkeamman Tahdon täytyy tarkkaisimman Tapahtua tähdiss', tuuless', Maassa, muuallakin, meress', Ihmeellisest' itse ilmass'. Joka paikass' juuri julki Kuinka kaitsi kuningasta, Varjel' vaaroist', vahingoista, Alust' armollisest' autti Jumal' itse ihmeellisest'. Nimittäin Narvan nurmell' Voiton veti vähäll' väell' Venäläisilt' verrattoman; Puolan pelloll' päästyänsä Väkinensä voiton väänsi, Augustusta ahdisteli, Pahan paavin parvest' päästi, Saattoi Saksass' voimallisest' Vapauden vainotuille. Mutta muuttuivat mokomat Otolliset onnen otsat, Sangen suureksi suruksi, Kadotukseksi kovaksi, Pyrittyä Pultavahan, Tartarilt' talutettua. Vaka valta varjel' vielä Voideltuaan voimallisest', Pehtaroi kun Benderissä, Soti sijass' soukkaisessa, Turkin tuiman tanhualla, Monta maahan martaaks mätti, Janitsaarein ioukost' jätti. Jumal' jälleen johdatteli, Joukkoinensa johdatteli Kotihinsa kulkiessa. Mureheksi riemu muuttui, Sangen suureksi suruksi. Vaikka vaivoin vaadittihin, Pahat pois pakenemahan, Kuiten kaikkein Korkeamman Tapaht' tahdost, totisimman, Että eros esivalta, Kuoli kuulu kuninkaamme, Lankeis luodilt' laumaltansa. Kätes kiivahast' kirottu, Sormes, suones sadateltu, Kinttus kivust' kuivatkohon, Jäsenesi jäätyköhön! Joka joutses jännittelit, Panit pyssyt paukkumahan, Ampumahan arvollista, Voideltua voimallista! Kukkulat kaikk' korkeammat, Tunturit te Tanskan tuimat, Norjan niityt, nurjat nurmet, Manterehet, maat ja metsät Mureeks mustaks muuttukohot, Surekohot surkiasti! Älköhöt äkätkö äänet, Saapuko satehet sinne, Koskeko kanss' koskaan kaste Vihollisten vainioille, Sillä siellä sodan sankar Ammuttihin aivan ankar. Älkäät ilkeät iloitko, Rivot riettahat riemuitko, Vaikka vaipui voimallinen, Kaatui kullainen kuningas, Ruumis rangaksi raukeni, Meni martaaks manterehen. Sielu siirtyi parempahan, Pyrki taivahan talohon; Kunnia kuuluupi kauvas, Mainitahan mailmassakin Kuuluisan kuninkaan Kaarlen, Sankarin sodassa suuren!