ARVI JÄNNES.

(Genetz.)

Syntyi Impilahdella 1/7 1848, tuli ylioppilaaksi 1866, filosofian kandidaatiksi 1871, lisensiaatiksi 1877, Suomen kielen lehtoriksi Hämeenlinnan normaalilyseoon samana vuonna, Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi 1891. Jännes on kääntänyt Runebergin Hirvenhiihtäjät ja julkaisi 1889 runokokoelman Muistoja ja toiveita, ystäville jouluksi.

HERÄÄ, SUOMI!

Suomeni, kansani, synnyinmaa! Äitini kurja ja kallis! Kärsinyt ain' olet sorrantaa; Vieläkö kärsinet kauvempaa, Vieläkö luontosi sallis?

Suottako, kansani, keskeen jään Raivasit maan ihanimman, Suottako suojasit suojas tään, Suottako välkytit peitses pään Keskellä taistojen vimman?

Turhaanko kantelo soinut lie Väinämön, tenhoisa, raikas? Turhaanko synnyt kaikk' opit sie, Turhako Sammon nouanta-tie, Turha sun muinainen taikas?

Vieras sun runteli ruumistas, Suomeni suur', jalopeuran', Sorti sun äänes ja valtas kaas, Ilkkuen kuolontaisteloas, Niin kuni isketyn teuraan.

Poikaskin moni kunnoton, oi, Pöyhkänä päätäsi tallaa, Maidon, jonk' utaristas joi, Pilkoin palkiten, min vain voi, — Rintansa täynnä on hallaa.

Herää, Suomi, niin loppuu yö, Nouse jo pois, jalopeura! Ken sua kieltävi, sortaa, syö, Luotasi luo tahi maahan lyö! Suuri on lastesi seura.

Vasta kun leijona valveutuu, Loppuvi kärsimys Suomen; Kun kuka kansoa halveksuu, Sortuvi niin kuni juureton puu, Silloin on Suomessa huomen.

Suomeni, kansani, synnyinmaa! Äitini kultainen, kallis! Kyllin jo kärsit sä sorrantaa, Ellös kärsikö kauvempaa, Ei sitä Luojasi sallis!

VÄINÖLÄN LAPSET.

Kas Suomen lahdella hyrskyt Ja laajat Laatokan veet Ja vuolaan Tornion tyrskyt Ja Maanselän harjanteet Ne halkoo Suomea suurta, Ne pilkkoo kansaa sen, Ne katkovat Sammon juurta, Ei juurru se uudelleen.

Vaan kaikki Väinölän lapset Jo eksyi toisistaan, Kuin tuulispäässä hapset Ne kaikk' ovat hajallaan: Ei Aunus, Vepsä tunne, Kust' Eestein kulkee tie, Ei Karjala tiedä, kunne Jo Kainuu häipynyt lie.

Mut »jäljet Väinämön laivan» Halk' aaltojen haimentaa, Ja »viikatteens'» yli taivaan Hän vieläkin kuljettaa; Yli Maanselän kaskein sauhun Hän nostavi harmaan pään, Ja kautta kuohujen pauhun Ikitietäjän kuuluu ään'.

Ja vanhan Väinämön haamu Se silloin laulavi noin: Vois sullekin koittaa aamu, Sä kansani onnetoin; Ei viel' ois aikas ilta, Jos heimoushenkeä ois, Vaan syntyä voisi silta, Mi kansani yhteen tois.

KARJALA.

Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes, Kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö, Siell' ensin silmäni aukes, Siell' leikin lasna ma rantamalla, Siell' lepää heimoni nurmen alla, Ja siellä neitonen Karjalan Sai lempeni leimuamaan.

Siell' elää kansa niin sitkeä Kuin vaahteran latva nuori; Se kyllin saanut on itkeä, Mut vankkana on kuin vuori; Se orjana ollut on ounaan herran, Se vaivaa nähnyt on toisen verran Kuin Suomi muu, mut murtumaton Ja hilpeä vielä se on.

Se soittaa vieläkin kanneltaan — Sit' usein lasna ma kuulin — Ja vanhoja Väinön-laulujaan Se laulavi partahuulin; Ja urhot astuvat kumpuin yöstä Ja kertovat muinaiskansan työstä Ja neuvovat polvea nousevaa — Oi Karjala, muistojen maa!

Siell' ensin lempimähän mä sain Tätä Suomen kansoa oivaa, Ja puolueetuutta Ruotsin lain, Jok' orpoisintakin hoivaa, Ja puhdast' uskoa Lutheeruksen, Mi mielen vaativi uudistuksen, Ei tyydy paastohon, tuohuksiin, Ei suitsutus-uhreihin.

Ja siell' opin ensin kammoamaan Sit' inhaa oppia uutta, Ett' ihminen on vain muodos maan, Ett' ei ole kuolettomuutta: Se tarjovinaan on tiedon kultaa Eik' anna muuta kuin kalman multaa Ja ympäristönsä saastuttaa — Ole valpas, Karjalan maa!

Ja siellä näin minä murheeksen', Kuin kärsiä kansa saapi, Jok' ei ole vaan sopusointuinen, Vaan kahtia raukeaapi: Kuink' alla kauhean veljesvainon Ja alla vierahan vallan painon Oot, Karjala, kauvan värjyillyt — Yksmielinen olkosi nyt!

Kun oikeuttasi, uskoas Ja Väinön kieltäsi hoidat, Ei pelkoa sull' ole kateistas, Ei voittaa voi sua noidat: Sä keväin kukkiva vanha tuomi, Sä jälleen nuortuva vanha Suomi, Sä talvet vihreä vanha kuus, Sä Suomi Vanha ja Uus!

VAIMOLLENI.

Minä kiittelen onnean' aimoa, Joka suuntasi lempeni Sinuun, Ja ma kiitän Luojoa taivahan, Ja ma Sulleki kannan kiitostan', Kun kiintyi lempesi minuun: Sinä vartia mieleni puhtauden, Sinä ensi ja ainoo armahuen', Sua kiitän!

Vuoskymmentä toista jo vierinyt on, Kun mulle sa itsesi annoit, Ja Sa kestit kanssani kaiken työn, Levätessänikin monen valvoit yön, Sekä päivän heltehen kannoit: Työkumppani kallis, kultainen, Osan-ottaja kaikkien rientojen, Sua kaipaan!

Kaks tainta meiltä jo Taivainen, Tien viittoen luokseen, niitti, Ja mun tarhani täällä, mun pienoseni, Sinun kantamasi, Sinun vaalimasi, Meit' yhdemmäks yhä liitti: Emo lasteni hellä ja suuttumatoin, Yhä rakkaudessasi muuttumatoin, Sua siunaan!

Jos vielä mä kanssasi yhtyä saan Sekä istua taas sylityksin, Niin suutelen ääneti silmääs Sun, Ja Sa kuulet vain, miten rintani mun Lyö sulle, ja Sullen yksin: Kotilieteni Sie hyvä haltiatar, Sinä mieleni yksinvaltiatar, Sua lemmin!

PÄÄSTÖKIRJA OPRILLE.

Saloilla kolkon Suistamon Ol' synkkä synnyntäsi; Lapspuolen kovan kohtalon Sait siellä kärsiäsi; Valotta vartuit lapsuus-aijan, Puol'-pakanuuden näit ja taijan, Ja pyhimysten haamuja Sait jumaloinas palvella.

Sä neinnä rengintöitä teit Ja miesten kanssa raadoit, Sä rahtikuormin rautaa veit Ja kuormista sen kaadoit; Mut puhtahana pysyi kieles, Ja neitsyellisenä mieles, Ja viimein palveluksehen Sait meillen, rannan puolellen.

Ol' sydän sulla paikoillaan, Ja silmäpari sirkku, Ol' pääsi herkkä oppimaan, Ja käs' ja jalka virkku: Sun liitti kuntos meihin kiinni, Kuin niinipuuhun liittyi niini, Jäseneks perheen meille jäit, Kanssamme riemut, murheet näit.

Ja meillä hankit aapisen, Sä suuri piika uusi, Ja tavuun liitti toisehen Sun murteellinen suusi, Luther'in virret veisaelit, Ja taikauskot unhottelit, Sait tuttavakses piplian, Sait uskon yhteen Jumalaan.

Kun isän kuollen katkesi Kodistan' kurkihirsi, Ja kohta jälkeen kaikuili Emoni kuolinvirsi, Sä »rouvavainaas» orpoloille Osoitit, ett'ei paateroille Se rakkaus ollut ravissut, Jot' olit hältä nauttinut.

Sä autoit meitä itkemään, Syliisi meidät suljit, Ja pesän uuden etsintään Kanssamme kauvas kuljit. — Ja lemmittyn' kun mulle jälleen Toi onnen, annoit lempes hällen, Taas meitä kauvan palvelit Ja lapsiamme lemmitsit.

Nyt, armas, oiva Oprini, Sä palvelia parhain, Jo päättyi palveluksesi Ja nousus aamuin varhain: Oot viimeisellä vuotehella, Ja silmälläsi rauvenneella Sen katsot Herran puolehen, Ku lausunut on nöyrillen:

»Ketk' ovat tääll' alentuneet, Teen tuolla ylimmiksi, Esimmiks joutuu viimeiset, Esimmät viimeisiksi; Sä hyvä huoneenhallitsia, Sä uskollinen palvelia, Käy saamaan palkka palvelun, Käy sisään Herras riemuhun».

KUINKA GIOVANNI GENOVESESTA TULI RUOTSALAINEN.

Kerran tään tarinan mun mummoni jutteli mulle: Golfin kiiltävi pinta, ja laivoja lykkivi laineet, Tuul' yli vetten käy, koin-ilman huokuva henki; Muiden laivojen eell' on muhkea »Genova» uusi, Kulkeva Intiahan tavaroita ja toivoa täynnä; Laivaa ohjaelee perämiehenä nuori Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka. Kohta jo Korsika jää kera Sardinian vasemelle, Oikeellen Baleaarit jää Pityuusien kanssa, Kolmann' iltana lasketahan jo Ibeerien aukkoon, Aamu kun alkavi taas, eteläänpäin kääntyvi kulku. Siinäpä synkistyi yht'äkkiä taivahan ranta, Synkkeni myös merimiehien mieli, kun uhkaavaisna Afrikan äärilt' ilmautui iso kaapparilaiva. »Kaupit, antaukaa! Tavaroista jo luopua saatte,» Huutavi torvellaan etähältä jo Maurien päämies. Vastaus annetahan karbiini- ja nikhaka-paukkein, Pakoon pyrjitähän; mut rosvojen eistyvi laiva, »Genovan» äärihin entraushaat pian iskien kiinni. Tappelutantereheks saa laivan liikkuva kansi, Vinguntaan vihurein sekauntuvi taisteluhuudot, Vihreyteen merilainehien punahurme jo vuotaa. Geenualaiset puoliahan piti leijonan-innoin, Kaksipa Mauria on koht' yhtä Itaalialaista, Kaks merirosvoa täys-asehista ja harjaunutta; Kauvoja kestänyt ei, kun rauhaisat merimiehet Kaikk' oli kaatunehet tai kahleiss' syöstynä ruumaan, Ei toki kaikki: Giovanni on haavaumatta ja vapaa, Vaikka jo häntäkin uhkaelee verisurma ja vankeus. Kun kadotettuna siis oli kaikki jo laiva ja toivo, Hyppäsi haaksestaan merehen meren urhea poika, Lähtien uiskelemaan. Tuul' laivat vei mukanansa. Yksin taisteli mies Neptuunon varsoja vastaan, Eessään vellova ves', takanaan vain taakea taivas, Siks kuni taas näkyviin nous' uhkea haaks' etelästä, Jonk' oli maston pääss' sinikeltava liehuva lippu. Voimin riutunehin päin laivoa uipi Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka, Viittaelee sekä huutavi noin: »Apu tuokate mulle!» Häntä jo huomaavat sekä purren laskevat aaltoon, Soutavat uivan luo, nuo Ruotsin rohkeat urhoot, Auttavat uupunehen venoseensa ja laivahan vievät, Ruokkivat einehitöntä ja hoitavat armeliaasti, Kulkien taas päin pohjasehen, Karlskronoa kohti.

Niin, näet, palvelemaan tuli lippua uutta Giovanni, Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka: Hengestään elämäns' avun antanehelle hän antoi. Ruotsia palveli hän elin-aikans' iltahan asti, Ruotsinmaalle hän jäi, sekä Bleekingittären otti Vanhana vaimoksensa ja Ruotsiin lapsia siitti, Joissa Itaalian hehku ja Pohjan jää suli yhteen.