KASIMIR LEINO.

(Lönnbohm).

Syntyi Paltamossa 17/11 1866. Tuli ylioppilaaksi 1884, filosofian kandidaatiksi 1888, maisteriksi 1890 ja tohtoriksi 1896. On paitsi muuta julkaissut runokokoelmat Ristiaallokossa (1890) ja Väljemmillä vesillä (1893) sekä 1898-99 toimittanut aikakauskirjaa Nykyaikaa.

KANSALLENI.

Kas tässä kättä, kansani, sä joukko tarmokas! Sun kanssas tahdon toimia ja kuolla puolestas, Jos aiot pelkäämättä vain sä käydä taistohon, Ja luoda silmäs vapauteen ja hengen valohon.

Ei nykyaian sortaja voi saada laulajaa, Sen kunnian saa sorrettu ja oikeus sen saa — Ja jalo hän, ken kansoaan vain hiukan auttaa voi: Hänelle suista satojen myös siunausta soi.

Eloni nuoren innolla mä liityn kansahain, Sen verta on mun suonissain, sen henki rinnassain; Ja minkä sain, sen korkoineen mä antaa tahtoisin — Ja työhön, valoon, kuntohon mä aina luottaisin.

Sä pieneks kansaks mainitaan: se totta lieneekin. Vaan oikeudenpa elämään on saanut pienikin, Ja jos on voimaa hengen vain, ja lakiin luottamus, Niin vie se vihdoin voittohon; mut kuoloon turmelus.

Ja voitto hengen, oikeuden se kaunihimpi on Kuin se, min tuottaa kanuunat ja ruuti sauhuton; Mut kaunis tää jos palkka on, yks keinokin on vaan: Vaan kansan yksimielisyys on turva Suomenmaan.

Kun seisomme kuin yksi mies, mi turma tulleekin, Niin toisten toivo, luottamus suo voimaa kullekkin, Ja lientynyt jos onkin nyt maan taivas pilvehen, Niin poistuvathan pilvetkin perästä myrskyjen.

Perästä myrskyn, ukkosen saa taaskin kaunis sää, Taas luojan taivas seijastuu ja päivä lämmittää. Siis luota, Suomi, oikeutees ja turvaa toivohon, Näät, kansa ilman toivoa on kypsi kuolohon.

Ei elämää se ansaitse, ken raukaks raukenee, Vaan joka tuulet, tuiskusäät päin määrää taistelee; Ja määrälläsi varmaankin on valo ainoo tie, Se saata keskeen korpien, se sydänmaille vie.

Näin turvaks maasi voiman luot sä itsetietoisen, Näin joka mies on sankari ja voittos ikuinen; Ja, joukkos, vaikka pienikin, kuin Kreikan aikoinaan, Se torjuu tuiskut tundrojen ja suojaa Suomenmaan.

Mä lailla Kreikan Tyrtaion jos voisin laulaa vain, Niin tulta, voimaa laulaisin mä kunnon kansahain! Mä muiden eellä astuisin kuin airut taistelun: »Tuo jalo joukko jälessäin, se onpi kansa mun!»

Vaan ylös, veljet, toimintaan, nous niinkuin yksi mies! Saa, kansa, Sammon taontaan ja leimuun tiedon lies! Sun olkoon oikeus oppaasi ja vapaus valkamas — Vaan pimeyteen jos peräydyt, on kuolo palkkanas.

Mut kuolla pois et voi, et saa: sä liian nuori oot; Sä vielä työssä tarvitaan, vaan vanhat poistukoot! Ja vapauttas jos vainotaan, äl' ollos toivoton: Sun hengenvoimaas lannistaa on nyt jo mahdoton!

SOITTO ENNEN JA NYT.

(Juhlarunosta Kuopion yleisessä laulujuhlassa 1891).

Veisti muinen Väinämöinen, Lauvisti Suvannon sulho Hauinluusta soittoneuvon, Kalanluusta kanteloisen Itselle ajankuluksi, Kansallensa koetteheksi.

Kun oli soitto suorittuna, Valmihina vaskikieli, Käski nuoret, käski vanhat, Käski keskinkertaisetkin Soittamahan soitintansa, Tuota rautaista romua. Soitti siinä nuoret, vanhat, Soitti piiat, soitti poiat, Vaan ei soitto sointununna, Laulu laululle tehonnut; Kielet kierohon kävivät, Jouhet parkuivat pahasti, Ääni kaikui karkeasti, Soitto julmasti sorisi.

Sokea sopessa nukkui, Ukko vanha uunin päällä; Urahti unisijalta, Nurahutti nurkastansa: »Heretkätte, heittäkätte, Luokatte, lopettakatte! Jos ei soitto Suomen kansan Vasta vaikuta paremmin Eikä hellemmin helise, Eli uuvuta unehen, Maku'usen maanittele, Niin vetehen viskaotte, Aaltoihin upottaotte.»

Siitä vanha Väinämöinen, Laulaja iänikuinen, Itse otti ontelonsa, Hauinruotaisen romunsa: Alkoi soitella somasti, Kajahella kaunihisti, Luonnon laululla lumosi, Itkulle inehmot työnsi. Ei ollut sitä urosta, Eikä miestä naisellista, Ollut ei miestä eikä naista, Eikä kassan kantajata, Kellen ei itkuksi käynyt, Kenen ei syäntä sulanut Soitanto sulan urohon, Vienot virret Väinämöisen.

* * *

Näin on ennen soitettihin, Soitettihin, laulettihin, Kun oli ihanat aiat, Lapsen aiat armahaiset — Kuuhut kultasi kujamme, Pirttipalkit päivän paiste, Vesillä venoset souti, Mailla kärrit kieritteli. Eipäs kuulunut konetta, Halonsyöjän sylkytystä, Eikä vihlonut sydäntä Veturin vihaiset äänet Näillä Pohjolan perillä, Suomen mailla mairehilla. Nytp' on tullut toinen aika, Aika toiminnan totisen, Nyt on päivä pilvilöissä, Liennyksissä Luojan taivas, Kaakossa kamala lonka, Halju hattara idässä. Nyt on vuoro Väinämöisen, Lauluniekan laihemmankin Vuoro torvin toitotella, Soitella sotaisin äänin, Jotta untelot eläjät, Suosiat suloisen soiton, Saisi sitkaimen vetohon, Vaon pitkän pientarelle; Ehtis maahan siementouko, Touko henkinen itäisi, Josta nousis nuori vilja, Oras hento heilimöisi, Ennen kaakon kalmatuulta, Hallan harmajan tuloa.

M. A. CASTRÉNILLE.

Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta Kun nuorra rintahasi hengitit, Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta Ja jylhää mahtavuutta ihailit.

Ja taivahalla revontulten vyöhyt Kun silmiis talvi-illoin lieskasi, Tai toisekseen kun turhaan keskus-yöhyt Se päivän laskemista vartosi;

Kun näit sä kansan, joka vaivoissansa Ei sortunut, vaan kesti taistellen, Kun näit tään kaiken, silloin tunteissansa Kai nuori rintas kuohui aaltoillen!

Ja tunne syttyy pyhän innostuksen, Maan eestä tään sä tahdot toimimaan, Pois poistat esteet, murrat vastustuksen, Työ-alas löydät, riennät Aasiaan.

Ja vaikka viuhuu viima pohjoisesta, Ja vaikka telmää tundran tuiskusäät, Sä lämpöä saat maasi rakkaudesta Ja tietehelle uskolliseks jäät.

Sä etsit, löydät Suomalaisten kehdon Ja muinaisuuttamme sä valaiset, Luot täten kansallemme elin-ehdon Ja täten seestät päivät vastaiset.

Et suurin äänin suurisuisten lailla Sä ilmi tunteitasi huutanut — Sen tehkööt toiset, pontta hengen vailla, Sun elos vakaa työ on kruunannut.

Ja työhön maan ja kansan eestä koitit Sä nuorukaisiakin innostaa, Ja työllä itse laakerit sä voitit, Ja työ se voimas vihdoin lannistaa.

Eroitti varhain sun jo tuoni meistä, Vei kesken viljan korjuun aljetun — Ei sentään silmä tummu kyyneleistä, Kun jalon toimintasi muistaa sun.

Ei itkemist' oo sankarmuistojamme, Ne meitä työhön aina kehoittaa — Ja työllä parhain kunnioitustamme Myös voimme Castrénille osoittaa.

MEMENTO MORI.

(Veistokuvaryhmästä Lontoon Kristallipalatsissa).

Rintaan voimakkaasen nojauupi Immyt hienon hento, ihanainen Silmissänsä autuus kuvastuupi — Tällä hetkellä hän vain on nainen: Murheet maailman hän unhottaapi, Noin kun uinahtaa hän tuossa saapi Sulhon rintaa vasten. — Elo autuasten Tunteen täysi valta yksin on.

Aatos vuoroon seisahtuvi heillä, Vuoroon vallatonna kauvas väikkyy, Väikkyy tunteen tuottamilla teillä, Tai myös aallokossa lemmen läikkyy — Sen he tuntee vain, ett' aina, aina Sylitysten ois he autuaina. Maailmassa tässä, Ihmis-elämässä Lemmen valta varmaan suurin on.

Vaan memento mori! kuolo uhkaa, — Lemmenkinpä voittaa kuolon valta — Ethän ihmisparka oo kuin tuhkaa, Pelkkä laina kaiken tuottajalta! Vaikka onnes itse autuus oiskin, Vaikka hetket hempeimmät se soiskin, Kaikk' on katoovaista — Tästä luonnon laista Lempikään ei poikkeusta tee.

Juur' kun rintaa vasten rinta sykkii Ja kun silmän katseen silmä kohtaa, Juur' kun nautinnosta suonet tykkii, Punahuulet suudelmista hohtaa, Silloin juuri, lemmen autuudessa, Ihmis-intohimon vallitessa, Huutaa tuonen valta Maasta turpeen alta: Ihmislapsi, kuolla täytyy sun!

MYRSKYLINTU.

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa Ja vasten louhia loiskuaa, Kun honka huojuu ja näre notkuu Ja vaahto pärskyen roiskuaa.

Mä silloin nautin ja riemurinnoin Mä halki ilmojen kiitelen Ja laulan luontoa, maailmoita Ja elon taistoa ihmisten.

Kun viima vinkuu ja mastot laulaa Ja laivan touvissa tuuli soi, Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn, Ja myrsky säistäen mellakoi.

Tuo myrsky poistavi mustat pilvet, Ja taivon siintävän seijastaa, Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy Ja meri rantoja heijastaa.

On muiden mielehen luonto tyyni, Ja leivon laulu ja illansuu, Mä nautin parhain kun myrsky pauhaa, Kas silloin nuortuu ja norjistuu.

Siis vello vaahtoa, aallon Ahti, Ja sävel soios sä myrskysään! — Mä lennän laulaen ilman halki Ja kiidän kilvalla tuulispään!

SUNNUNTAINA.

Kaunis, kirkas nyt on aamu, Aamu armas sunnuntain. Tuolla siintää kirkon haamu, Kaikuu kellot kumahtain.

Venhot viiltää järven pintaa, Kaikki kirkkoon kiirehtää; Valkovaate peittää rintaa, Juhlahuivit välkähtää.

Minä kurja synnin lapsi Astun arkivaatteissain, Paljas rinta, tukkahapsi, Eikä pappi aatteissain.

Minä kuljen kukkulalle, Jolla nurmi vihannoi; Istun sinne kuusten alle, Kuullen kuinka kuuset soi.

Kuulen kuinka linnut laulaa, Kuinka laine loiskuaa, Katson kuinka aallot kaulaa Sulosaaren rantamaa.

Täällä istun yksin aivan, Enkä veisaa, äännä en, Näen päällän' sinitaivaan, Töitä luonnon katselen.

Avaruus mull' armahampi Kirkon kolkkoutta on, Luonnon hiljaus rakkahampi, Kuin on laulut joukkion.

MUSTAT SILMÄT.

Tiesin kyllä ammoin, että Silmät ovat sielun peili, Tiesin, että niissä juuri Hengen syvyys kuvastuupi — Vaan en tiennyt ennen, että Silmät on kuin viepä rimpi: Niihin jos sä vaivut kerran, Ijäks päiviks uppoot sinne.

NIINKUIN MERTEN MYRSKYSÄILLÄ.

Niinkuin merten myrskysäillä Laine toistaan tavoittaa, Vuoroin vuoreks kuohahtaapi, Vuoroin laaksoks lankeaa.

Niin mun mielein aallokossa Riemut, murheet vaihtelee, Suistuu milloin syksyn yöhön, Milloin taivoon taistelee.

Laine suuri, lakkapäinen Vaatii synkän syvänteen, Valo kirkas keskipäivän Luopi vahvan varjosteen.

Kun on toiveet tuiki suuret, Suuri on myös pettymys — Tyynny, taltu, myrskymieli, Se on sentään — täytymys!

Heitä tultes turhat roihut, Vaivu tuhkaan tunteines, Pohjan viiman vilu henki Jäätää sentään sydämmes.

Kätke lempes liiat liekit Poves pohjaan syvimpään, Sinne hautaan harmahimpaan, Kunne toiveet kätketään.

Sitten haudan merkin lailla Kertoo silmäs katsehet: Tässä lepää lemmen leimut, Nukkuu nuoret toivehet.

Siis jos mua säälit, impi, Liiku hiljaa haudallani, Ett'ei ottais tulta tunne, Jonka uneen kerran sain!