VIITTEET

[1] Ks. esim. Svenska folkets underbara öden, nide VI ja VII.

[2] Tätä kiintoisaa aihetta käsittelee Esaias Tegnér nuoremman nerokas ja henkevä samanniminen tutkielma.

[3] Eräillä intiaaneilla raja kulkee jo lukujen kahden ja kolmen välillä. Heidän täytyy nimittäin ottaa sormet avukseen, kun on laskettava kahta pitemmälle. Heidän mielestään siis jo kolme hiekkajyvää on hiekkakasa.

[4] Drakma oli siihen, aikaan noin 7 mk. nykyistä rahaamme.

[5] Perimätieto on antanut Sokrateelle hirvittävän kotiristin nimeltä Ksantippa. Mutta oikeuden nimessä on sanottava, että hänen kuvansa riidanhaluisena kiusanhenkenä on myöhemmän perimätiedon mielikuvituksen luoma. Se esittää hänet meille sentapaisissa kohtauksissa kuin siinäkin, jossa hän kiukuissaan kaataa ruukullisen vettä herransa ja miehensä niskaan, mutta viisaampi puolisko toteaa tyynesti, että »ukkosta seuraa sade». Hänelläkin on ritarinsa myöhempien aikojen tiedemiesten joukossa, eikä meillä ole mitään aihetta otaksua muuta, kuin että hän oli samanlainen kuin sen ajan useimmat kreikkalaiset naiset. Heidän henkinen näköpiirinsä oli yleensä ahdas, eikä ole syytä moittia Ksantippaa, vaikka hän ei kyennytkään seuraamaan miestään korkeampiin ajatuspiireihin. Oikeastaan ei ole ihmeteltävää, että hänestä ei tuntunut hauskalta, kun mies päivät pääksytyksin ajelehti kaduilla ja turuilla — paitsi milloin hän jäi. seisomaan liikkumattomana paikoilleen ajatuksiinsa vaipuneena. Eikä hän tuonut toiminnallaan penniäkään taloon. Sellainen koettelee ajan pitkään perheenemännän kärsivällisyyttä.

[6] Tyranni Kritias oli myöskin ollut Sokrateen oppilaana.

[7] Nähdessään kaikenlaista rihkamaa täyteen sullotun kauppapuodin Sokrateen sanotaan kerran lausuneen ilmi onnentunteensa sen johdosta, että hän oli vapautunut keinotekoisista tarpeista: »Ajatelkaa, miten paljon onkaan sellaista, mitä en tarvitse!»

[8] Saman miehen lausumina pidetään toisia sanoja, jotka julkeudessa voittavat hänen vastauksensa Aleksanterille. Kerrotaan hänen eräänä päivänä nähneen puuhun hirttäytyneen naisen ja huudahtaneen: »Oi, jospa kaikki puut kantaisivat moisia hedelmiä!»

[9] Sitä vastaan, että yksilön kohtaloa täten pidetään kokonaisvaikutuksen rinnalla aivan epäoleellisena, on saksalainen pessimistinen filosofi Schopenhauer huomauttanut: »Onko maailmankaikkeus siis vain kuvakaappi? Tosin kaikki, myöskin onnettomuudet ja kärsimykset, voivat olla mielenkiintoista katseltavaa, mutta niiden uhriksi joutuminen on aivan toista.»

[10] Platon on ainoa Kreikan suurista ajattelijoista, jonka teoksista on tallella — mikäli tiedetään — kaikki, mitä hän on kirjoittanut. Kaikki ja vielä koko joukon enemmänkin!

Kysymystä Platonin dialogien keskinäisestä aikajärjestyksestä samoinkuin niiden aitoudesta on tutkittu, ja siitä on kirjoitettu tavattoman paljon. Edellistä kysymystä ratkaistaessa on otettu huomioon osaksi sisällön laatu — sen henkinen kehitysaste j.n.e. — osaksi kielellisiä näkökohtia, kuten muutamia hänen tuotantokautensa eri jaksoille tunnusmerkillisiä sanontatapoja. Dialogien aitoperäisyyttä arvosteltaessa on joissakin tapauksissa voitu nojautua oppilasien — ennen kaikkea Aristoteleen — todistuksiin, ja muuten on koeteltu harkita, esiintyykö epäluulonalaisissa teoksissa niitä tyylillisiä piirteitä, jotka kiistämällä aitoperäisissä dialogeissa osoittautuvat olevan ominaisia juuri Platonille. Ratkaisu on kuitenkin erittäin vaikea tällaisessa tapauksessa, kun kysymyksessä on kirjailija, jonka tuotantokausi kestää ainakin puoli vuosisataa ja jossa siis täytyy esiintyä useita kehitysasteita.

Ratkaiseva todistus dialogin aitoperäisyyttä vastaan on luonnollisesti se, että se on ristiriidassa historiallisien tosiseikkojen kanssa, esim., jos se sisältää viittauksia tapauksiin ja oloihin, joita Platon mitenkään ei ole voinut tuntea.

[11] Dialogissa »Timaios» — joka on hämärin ja laadultaan omituisin Platonin teoksista — missä Platon esittää arvelujaan kaiken synnystä, hän antaa erään iäkkään egyptiläisen papin sanoa viisaalle Solonille, jonka myöskin sanotaan kerran käyneen Egyptin maassa: »Oi Solon, Solon, te helleenit pysytte aina lapsina, vanhaa helleeniä ei ole.» Tämän kuullessaan Solon kysyi: »Mitenkä niin? Mitä tarkoitat?» Egyptiläinen vastasi: »Kaikki te olette lapsia sielultanne. Teillä ei ole vanhaa perimätietoa tai mitään tietoa, joka olisi ehtinyt harmaantua aikojen vieriessä.» Sitten vanhus kertoi ikimuistoisista ajoista, jotka olivat helleeneille aivan tuntemattomia, Atlantiksen satusaaresta, joka oli sijainnut Herkuleen patsaitten (Gibraltarin salmen) toisella puolen muodostaen rikkaan ja mahtavan kuningaskunnan pelättyinä sotajoukkoineen, mutta eräänä päivänä yhtäkkiä hirvittävien maanjäristysten ja tulvien vaikutuksesta vajonnut meren pohjaan.

Dialogissa »Kritias» Platon kertoo enemmän tästä ihmemaasta ja tekee sen niin mukaansatempaavasti, että sittemmin kaikkina aikoina on ollut ihmisiä, jotka ovat luulleet voivansa määrätä Atlantiksen aseman kartalla. Muun muassa sitä on tahdottu väittää samaksi kuin Azoreita, Kanarian saaria ja Amerikkaa. Ruotsin historiasta muistamme Olavi Rudbeckin haaveelliset yritykset tehdä omasta rakkaasta synnyinmaastaan Atlantis (ks. Svenska folkets underbara öden, IV: 86).

Järjellisemmiltä tuntuvat geologien selitykset, joiden mukaan itse Atlantis-taru — luonnollisesti ilman niitä yksityiskohtia, joilla Platonin mielikuvitus on sen koristanut — on muisto mantereesta, joka on kerran muodostanut sillan Euroopan ja Amerikan välille, tai toisesta, joka on yhdistänyt Aasian ja Austraalian, mutta jonka raju luonnonmullistus on tuhonnut. Dogger-matalikko muka on ensinmainitun mantereen jäännös.

[12] Muitakin harhaluuloja hän koettaa poistaa, kuten paimenien uskoa, että vuohet hengittävät korvillaan, tai yleistä kansanuskomusta, että korppikotkat ovat pelkkiä naaraita, jotka hedelmöittyvät lentämällä vastatuuleen.

Aristoteles ei ryhmittele eläimiä yksinomaan niiden ruumiinrakenteen perusteella. Hän tutkii, mitkä eläimet syövät lihaa, ja luettelee ne. »Mitkä eläimet elävät laumoissa ja mitkä yksinään?» hän kysyy itseltään. »Mitkä ovat kuljeksivia? Mitkä nukkuvat talviunta?» Hän jakaa myöskin eläimet ottaen huomioon jalkojen muodon, onko niillä käpälät vai kaviot j.n.e.

[13] Tehoisa esimerkki tästä on se, että hän arveli todenneensa ihmisen pääkallossa olevan enemmän saumoja kuin muilla olennoilla, ja että miehen kallossa on enemmän kuin naisen. Siitä hän teki sen virheellisen johtopäätöksen, että näiden saumojen tarkoituksena on aivojen tuulettaminen ja jäähdyttäminen. Niitä täytyy siis olla eniten sellaisilla olennoilla, jotka ovat runsasverisimpiä.

Aristoteles luulee myöskin heinäsirkan elävän pelkästä aamukasteesta; ja selitykseksi rottien hedelmällisyyteen hän kertoo, että Persiassa on muuan seutu, missä nämä eläimet jo maailmaan syntyessään ovat tiineitä.

[14] Vieläpä kerrotaan, että eräs nainen, joka oli ollut raskaana viisi vuotta, vihdoin vapautui taakastaan Epidauroksessa. Vastasyntynyt nelivuotias meni ensitöikseen ottamaan kylmän kylvyn ja lähti sitten pontevin askelin kävelemään äitinsä seurassa.

[15] Tämän suunnan suurin nimi oli krotonilainen Alkmaiōn, Leikkelemällä ruumiita — tosin ei vielä ihmisten, vaan eläinten — hänestä tuli anatomian perustaja. Hän huomasi aistimien, hermojen ja aivojen välillä vallitsevan yhteyden ja teki sen käänteentekevän keksinnön, että aivot ovat sielunelämän keskuselin.

[16] C.J. Engström Svenska Dagbladetissa elokuun 30 p:nä 1927.

[17] Siitä sanat demokraatti (kansanvallan kannattaja) ja demagogi (kansan villitsijä).

[18] Yksi oboli vastasi noin yhtä meidän markkaamme.

[19] Ivar Harrie.

[20] Sophokles ja Euripides olivat kuolleet edellisenä vuonna.

[21] Ainoa, joka alusta alkaen oli tietänyt salaisuuden, oli muuan sparttalainen upseeri nimeltä Klearkhos, kova ja raaka ammattisoturi, joka mielivaltaisuutensa ja julkeutensa vuoksi oli karkoitettu Spartasta ja jolla siis ei ollut mitään menetettävää. Häntä pelkäsivät sekä ystävät että viholliset. Tällä miehellä oli tuikea ulkomuoto ja karkea komentoääni, ja hän oli peloittava kurinpitäjä, joka »aina rankaisi ankarasti, joskus vihapäissään niin, että hän useammin kuin kerran jälkeenpäin katui», sanoo historioitsija Ksenophon. Klearkhoksella oli tapana sanoa, että vain se sotajoukko kelpasi johonkin, missä jokainen mies pelkäsi päällikköä enemmän kuin vihollista. Hän rakasti vaaraa. Sota ja taistelu oli hänelle elinehto. Mutta kukaan ei ilman suoranaisia pakkoa pysynyt hänen päällikkyytensä alaisena. Sentähden tuli hänen arvovallalleen koetuksen hetki, kun kreikkalaiset huomasivat, että heitä oli houkuteltu väärillä uskotteluilla, ja että yritys itse asiassa koski suurkuningasta. Ei ole ihme, että heitä peloitti kolmen kuukauden marssi Aasian sydämeen, tuntemattomia vaiheita kohti. Kuinka moni heisiä palaisi milloinkaan kotiin? Yksimielisesti he selittivät, elleivät aikoneet kulkea eteenpäin, sillä heitä ei oltu pestattu taistelemaan suurkuningasta vastaan.

Tätä Klearkhos oli aavistanut, mutta hän oli myöskin vakuuttanut Kyyrokselle, että hän kyllä saisi maanmiehensä jatkamaan marssia. Aluksi hän tavalliseen tapaansa karskilla äänellä käski oman osastonsa marssia eteenpäin, uhaten sitä hirvittävillä rangaistuksilla, jos se kieltäytyisi. Mutta nyt eivät mitkään hirmukeinot enää auttaneet. Miehistön mieliala oli päättäväinen ja uhkaava. He alkoivat kivittää Klearkhosta, ja töin tuskin hän säilytti henkensä.

Tässä täytyi koettaa toista keinoa: hän kutsui sotilaat kansankokoukseen. Kun hän nyt astui heidän eteensä, hän oli kotvan aikaa aivan ääneti, ja sitten tämä tyly ja hirmuvaltainen mies purskahti itkuun — aito kreikkalainen kohtaus, joka meistä tuntuu kovin vieraalta, muita joka teki järkyttävän vaikutuksen herkkiin helleeneihin. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, hän sanoi: »Älkää hämmästykö, soturit, että näette minun näin syvästi loukkaantuneen! Kyyroshan on aina ollut ystäväni ja hyväntekijäni. Hän on palkinnut minua runsailla rahoilla, mutta sitä, minkä hän on minulle antanut, en ole käyttänyt omaksi edukseni tai huvikseni, vaan teidän parhaaksenne.» Olikin yleisesti tunnustettu totuus, että ankara Klearkhos aina piti hyvää huolta sotilaittensa elatuksesta. »Kun te nyt», hän jatkoi, »ette enää tahdo marssia minun kanssani, minun on joko luovuttava teistä tai petettävä uskollisuuteni Kyyrosta kohtaan. En tiedä, teenkö oikein vai väärin, mutta olen lujasti päättänyt pysyä teidän luonanne ja jakaa kohtalonne. Kellään ei saa olla oikeutta sanoa minulle, että olen johtanut kreikkalaisia joukkoja vieraaseen maahan ja sitten kavaltanut maanmieheni pitäen parempana muukalaisten ystävyyttä. Te olette isänmaani, ystäväni, toverini. Minä kuljen, mihin te kuljette, ja teidän kohtalonne on oleva myöskin minun.»

Klearkhos oli saanut valtin käteensä, sillä yksikään toinen sotapäällikkö ei ollut vielä ehtinyt julkisesti selittää olevansa sotilaittensa kanssa yhteisvastuullinen. Hänen päättäväinen esiintymisensä vaikutti senvuoksi niin tehoisasti, että pari tuhatta miestä muitten päälliköitten joukoista liittyi heti häneen.

Sillä aikaa Kyyros oli kuitenkin saanut kuulla, mitä kreikkalaisten leirissä tapahtui, ja kauhuissaan sotilaitten uhkaavasta esiintymisestä lähettänyt sanansaattajan Klearkhoksen luo ilmoittamaan, että Kyyros halusi tavata häntä. Mutta Klearkhos, joka hyvin tiesi, miten hänen oli näyteltävä osansa, vastasi, että hän ei enää välittänyt prinssin määräyksistä. Samaan aikaan hän kuitenkin lähetti Kyyrokselle salaisen viestin selittäen, miksi hän julkisesti kieltäytyi häntä tottelemasta, ja vakuuttaen, että kaikki vähitellen järjestyisi — kunhan Kyyros vain suostuisi lähettämään hänelle uusia määräyksiä ja tyytyisi kieltäviin vastauksiin.

Myöhemmin Klearkhos kutsui joukkonsa uuteen kokoukseen, jossa hän selitti heille, ellei hänellä enää ollut määräämisvaltaa maanmiehiinsä nähden, vaan että hän oli ainoastaan yksi heistä. Nyt oli siis toimittava yhteisesti ja keksittävä hyviä neuvoja, mihin matka suunnattaisiin sekä miten voitaisiin hankkia elintarpeita ja ryhtyä tarpeellisiin turvallisuustoimenpiteisiin persialaisten taholta uhkaavan vaaran torjumiseksi. »Sillä», hän sanoi, »Kyyros on tosin hyvä ystävä, mutta myöskin peloittava vihollinen, ja hänellä on, kuten te kaikki näette, valtava sotajoukko käytettävänään. Kuuntelen ilolla, mitä toimenpiteitä teillä on ehdolla.»

Tämän jälkeen tuntui siltä, kuin sotajoukon itseluottamus ja yksimielisyys olisi särkynyt. Muutamat rohkeimmat uskalsivat tosin avata suunsa ja ehdottivat useanlaisia toimenpiteitä, mutta toiset kumosivat heidän esityksensä huomauttaen, että mitä hyvänsä tehtiinkin, niin tilanne oli melko arveluttava. Tarvinneeko sanoa, että nämä puhujat olivat etukäteen saaneet Klearkhokselta ohjeita. Muuan näistä etevistä näyttelijöistä meni niin pitkälle ilveilyssään, että 'kääntyi suuttuneena Klearkhoksen puoleen ja huudahti: »Jos sinulla ei ole halua johtaa joukkoamme kotiin, niin voimmehan valita itsellemme toisia johtajia, ostaa muonaa ja pyytää Kyyrokselta oppaita. Jos Kyyros silloin kieltäytyy, niin asettukaamme marssijärjestykseen puolustamaan ase kädessä paluumatkaamme! Yksi osasto meidän täytyy kuitenkin viipymättä lähettää matkaan miehittämään kaikki solat paluumatkan varrella.»

Tämähän ei kuulunut varsin houkuttelevalta. Eikä mieliala suinkaan parantunut, kun Klearkhos itse silloin vakuutti, että hänen oli mahdotonta ryhtyä edelleen hoitamaan päällikkyyttä, mutta että hän kernaasti totteli ketä tahansa muuta johtajaa, jonka he suvaitsivat valita. Tänä hetkenä, jonka »mietinnän kalvas karva sairaaks muutti»[Hamlet, Cajanderin käännös. (Suoment, huomautus.)], muuan toinen soturi puhui niille, jotka eivät olleet sattuneet sitä edeltäpäin arvaamaan, miten mieletöntä olisi mennä pyytämään oppaita mieheltä, jonka suunnitelmat he itse olivat tehneet tyhjäksi. Toiselta puolen oli kuitenkin mahdotonta päästä hengissä kotiin ilman Kyyroksen suostumusta. Ainoa oikea ja viisas keino oli senvuoksi lähettää Kyyroksen luo lähetystö, johon kuuluisi Klearkhos ja muutamia muita, kuulemaan mitä aikeita ruhtinaalla oli — sillä niitähän ei itse asiassa kukaan varmuudella tietänyt. Vasta kuin kreikkalaiset olivat saaneet selvyyden siihen kysymykseen, he saattoivat hänen mielestään tehdä päätöksen.

Tämä ehdotus miellytti neuvottomia sotureita, sillä näin heidän ajatuksenvaihtonsa päättyi ainakin jonkinlaiseen — joskin melko laihaan — tulokseen. Lähetystö siis valittiin, se lähti matkaan ja palasi tuoden vastauksen, että prinssin todellinen tarkoitus sotaretkeen nähden oli kurittaa erästä uppiniskaista persialaista suurmiestä, joka nyt oleskeli Eufratin seuduilla kahdentoista päivänmatkan päässä. Mutta jos ei onnistuttaisi kohtaamaan häntä siellä, saisivat kreikkalaiset itse päättää, miten silloin oli meneteltävä.

Tämän kaiken tuloksena oli kuitenkin se, että kreikkalaisten leirissä oli yleensä alettu ymmärtää, että kotimatkalle lähtö ei suinkaan ollut niin yksinkertaista kuin oli luultu. Olihan tosin matkan jatkamisellakin yhä edelleen vaaransa, mutta silloisissa oloissa se kuitenkin oli kahdesta pahasta vähemmin vaarallista. Lisäksi vaikutti se, että Kyyros juuri psykologisesti oikealla hetkellä lupasi koroittaa joukkojen palkan enemmällä kuin puolella. Näin oli ainakin Klearkhoksen osaston matkan suunta määrätty. Ja toisilla ei oikeastaan ollut muuta valintamahdollisuutta kuin noudattaa toveriensa esimerkkiä.

Kuukautta myöhemmin, kun sotajoukko läheni Mesopotamiaa, oli Kyyroksen mielestä aika virallisesti ilmoittaa upseereilleen, että retken tarkoituksena oli Babylonin ja hänen veljensä kukistaminen. Silloin tosin kuultiin kreikkalaisten soturien keskuudessa äänekästä nurkumista, ja heidän johtajalleen sateli syytöksiä petollisesta menettelystä; mutta sotilaat rauhoittuivat taas pian — itse asiassa he olivat jo ennakolta aavistaneet asian oikean laidan. Pian heidän ruikutuksensa muuttui vaatimukseksi, että joka miehelle oli annettava lahja heti Babyloniin päästyä. Ja Kyyros lupaili niin runsaskätisesti, että sotilaat aivan riemastuivat ja kahlasivat arkailematta Eufratin poikki, vaikka vesi ulottui heidän kainaloihinsa asti.

[22] Parysatis kosti sittemmin verisesti niille, jotka olivat uskaltaneet koskea hänen lemmikkipoikaansa. Hän pakotti Artakserkseen luovuttamaan hänelle näistä toisen toisensa jälkeen, ensinnä sen miehen, joka kuninkaan käskystä oli hakannut pään irti Kyyroksen ruumiista. Hänet Parysatis ristiinnaulitutti. Samoin miehen, jolle Artakserkses oli osoittanut suurta suosiota, koska tämä väitti haavoittaneensa kapinoitsijaa. Tuskallisen kuoleman hän valmisti myöskin ylhäiselle persialaiselle, joka kerskaili olevansa Kyyroksen surmaaja. Vihdoin hän tyydytti kostonhimoaan myrkyttämällä Artakserkseen puolison.

[23] »Kun helleenit», Ksenophon kertoo, »leiristään näkivät persialaisten ratsastajien karahuttavan kentän poikki, he tuumivat, mitä se mahtoi merkitä, kunnes arkadialainen Nikarkhos tuli paeten, haavoitettuna vatsaan ja sisälmykset käsissään, ja kertoi heille kaiken, mitä oli tapahtunut. Kaikki tarttuivat silloin kauhistuneina aseisiinsa ajatellen, että persialaiset heti tekisivät rynnäkön heidän leiriinsä.»

[24] Armeenian pohjoispuolella alkoivat kuitenkin samat vaivat kuin kardukhien maassa. Täälläkin vuoriston asukkaat olivat miehittäneet solan ja siis sulkeneet helleeneiltä tien. Mutta nämä olivat jo ehtineet hieman tottua salaisten teiden ja polkujen löytämiseen, niin että he saattoivat huomaamatta hyökätä vihollisen kimppuun takaapäin. Kun he nyt tällä tavoin olivat jälleen avanneet solatien, oli edessä kuitenkin muita vaikeuksia: väestö oli pelastanut itsensä ja kaikki muonavaransa luoksepääsemättömälle kalliolle, niin että kreikkalaiset eivät viiden päivänmatkan aikana voineet saada lainkaan ruokatavaraa. Heidän varastonsa olivat typötyhjät, kun he huomasivat kallionkielekkeellä alkuasukkaat karjoineen. Sekä urhoollisuuden että viekkauden avulla kreikkalaisten onnistui vallata kukkula. Sitä seuraava kohtaus oli pöyristyttävä. Alkuasukkaat eivät tahtoneet antautua vangiksi, vaan naiset ottivat lapsensa ja heittivät ne kuiluun, jonka jälkeen he itse syöksyivät suin päin jyrkännettä alas, ja miehet seurasivat heitä kuolemaan. Muuan arkadialainen upseeri huomasi erään harvinaisen kaunispukuisen miehen, joka oli juuri syöksymäisillään alas kalliolta, ja tarttui kiinni häneen estääkseen sen. Muita mies tempasi hänet mukaansa, ja molemmat suistuivat kuilun jyrkännettä alas.

[25] Kolkhis-maassa he ilomielin virvoittivat itseään ruoalla ja juomalla. Muun muassa he nauttivat ihastuneina erinomaisen herkullista hunajaa, joka ei kuitenkaan jälkeenpäin vaikuttanut hyvää. Ne, jotka olivat tyytyneet vähään, juopuivat kuin väkevästä viinistä, mutta ne, jotka olivat syöneet paljon tätä petollista herkkua, saivat ankaria oksennuskohtauksia ja ripulin ja makasivat aivan houreissaan.

Monet meidän aikamme matkustajat kertovat, että näillä seuduilla tosiaankin on tällaista myrkyllistä ja huumaavaa hunajaa. he arvelevat sen johtuvan eräästä Azalea-lajista, jonka kukkia mehiläiset imevät.

[26] Konon oli ollut mukana Aigospotamoin kauheassa tappiossa, mutta pelastunut hengissä ja mennyt sitten Persian palvelukseen toivoen voivansa käyttää suurkuninkaan kultaa Ateenan hyväksi. Ja koska Persia näihin aikoihin tarvitsi muita ystäviä kuin viekkaat sparttalaiset, Artakserkses otti Kononin avosylin, vastaan. Suurkuningas antoi hänelle tehtäväksi muodostaa laivaston, jota käytettäisiin sparttalaisia vastaan. Juuri sillä hän nyt sai voiton.

[27] Boiotialaisen sivistyksen näytteitä ovat myöskin lukuisat pienet, ihastuttavat terrakottapatsaat, joita on löydetty suoritettaessa kaivaustöitä Tánagrassa, runoilijatar Kórinnan kotikaupungissa.

[28] Suunnitelma oli vähällä epäonnistua erään pelkurimaisen thebalaisen tähden, jolle salaliittolaiset varomattomasti kylläkin olivat uskoneet aikomaksensa. Kun sen täytäntöönpanon hetki lähestyi, tämä hermostunut raukka joutui sellaisen hädän ja pelon valtaan, että hän omin päin käski erään salaliittolaisen orjan ratsastaa isäntäänsä vastaan, ennenkuin tämä oli ehtinyt kaupunkiin, pyytämään, että hän tovereineen kaikin mokomin palaisi Ateenaan, koska oli tapahtunut jotakin, jonka vuoksi suunnitelmaa oli tällä hetkellä mahdoton toteuttaa.

Orja lähti kotiinsa noutamaan suitsia, mutta ei löytänyt niitä. Hän kysyi vaimoltaan, mihin ne olivat joutuneet. Vaimo vastasi ensin aikovansa etsiä niitä; mutta kun hakemisesta ei ollut apua, hän vihdoin tunnusti lainanneensa ne eräälle naapurille. Nyt seurasi kaikkea muuta kuin mieltäylentävä perhekohtaus. Vaimo toivotti miehelleen onnetonta matkaa, mies löi häntä, ja vihdoin naapurien täytyi rientää avuksi erottamaan tappelijat.

Mutta tällä tavoin uskollinen orja pääsi lähtemään niin myöhään, että salaliittolaiset eivät milloinkaan saaneet kuulla horjuvaisen toverinsa peruutussanomaa.

[29] Tämä mies oli antanut aiheita rajattomaan vihaan hirmutöillään, julmuudellaan valtiollisia vastustajia kohtaan ja erikoisesti käytöksellään Theban naisia kohtaan, jotka sparttalaiset olivat ottaneet panttivangeiksi valloittaessaan linnan. Mikään ei todista kouraantuntuvammin, kuinka sanomattomasti tätä hirmuvallan kätyriä inhottiin, kuin seuraava kammottava kohtaus. Muuten niin ujot thebalaisnaiset, jotka, tavallisissa oloissa tuskin näyttäytyivät kotinsa ovien ulkopuolella, kokoontuivat nyt kurjan vainajan ympärille ja hurjan kostonhimon vallassa sylkivät ja polkivat ruumista.

[30] Takimmaiset rivit eivät tietenkään voineet ottaa osaa käsikahakkaan, vaan niiden tehtävänä oli työntää esille ja tukea eturivejä sekä toimia varamiehistönä.

[31] Kerran aikaisemmin, ensimmäisellä Peloponnesoksen-retkellään, hän oli uhannut Sparttaa uskaltamatta kuitenkaan ryhtyä hyökkäykseen.

[32] Omituisen urotyön suoritti tällöin muuan nuori sparttalainen, sen sotapäällikön poika, joka kerran valloitti Theban linnan. Nuorukainen, joka oli ulkomuodoltaan harvinaisen kaunis, teki kaupungista hyökkäyksen ilman kilpeä ja alastomana kuin kilparadalla. Oikeassa kädessä keihäs ja vasemmassa miekka hän hyökkäsi keskelle vihollisjoukkoa levittäen ympärilleen tuhoa ja kuolemaa. Mutta itse hän palasi takaisin aivan vahingoittumattomana — niin suurta hämmästystä ja kauhua herätti kaikkialla tämän hurjapään soturin omituinen esiintyminen. Taistelun jälkeen eforit kaunistivat hänet kunniaseppeleellä, mutta tuomitsivat hänet samalla maksamaan sakkoja, koska hän oli antautunut vaaralle alttiiksi ilman puolustusasetta.

[33] Olympialaisissa kisoissa muuan Akragaan kansalainen oli saanut palkinnon kilpa-ajoissa. Voittajan palatessa kotiin ystävät saapuivat häntä vastaan juhlasaattueessa, johon kuului kolmesataa kahden päistärikön vetämää vaunua.

[34] Karthagolaisten ylipäällikkö antoi silloin sotilailleen käskyn hajoittaa lukuisat hautamuistomerkit, joita oli kaupungin alapuolella sijaitsevalla tasangolla. Useat näistä oli rakenneltu valtavista kivilohkareista. Aikomuksena oli latoa ne päällekkäin ja luomalla niiden päälle multaa muodostaa kaupungin muurin korkuisia kumpuja sille puolelle, missä kallio oli matalin, ja tehdä sitten hyökkäys kaupunkiin.

Kun sotilaat parhaillaan hajoittivat erästä valtavaa muistomerkkiä, salama iski yhtäkkiä kiveen ja sotilaat lamautuivat pelästyksestä. Karthagolaisten leirissä olevat merkkienselittäjät julistivat, että rangaistus uhkasi, koska oli tehty pyhäkönryöstö. Vahdissa olevat sotilaat joutuivat öisin kauhun valtaan, kun vainajien henget ilmestyivät heille, ja jumalat osoittivat suuttumustaan hautojen häpäisyn johdosta lähettämällä sotajoukon keskuuteen ruton. Paljon karthagolaisia kuoli, niiden joukossa itse ylipäällikkö. Jumalien viha voitiin lepyttää ainoastaan juhlallisella uhrilla. Kun oli uhrattu lapsi, niin kauhu asettui ja kulkutautikin alkoi hellittää otettaan — ainakin tuntui siltä.

[35] Ensinnä muuan 800 miehen suuruinen osasto huomasi olevan edullista siirtyä karthagolaisien puolelle. Hinta oli 15 talenttia. Saman verran maksoi yhden ainoan ylipäällikön ostaminen — mutta tämä olikin sparttalainen. Mies kiiruhti heti huomauttamaan muutamille johtajatovereilleen, että oli turhaa koettaa puolustaa niin huonosti muonitettua kaupunkia kuin Akragas oli. Ja niin he jokainen marssivat matkaansa toinen toisensa jälkeen.

[36] Oltiin sotaretkellä Dionysioksen johtaessa armeijaa, jossa oli enimmäkseen hänen kannattajiaan. Eräänä yönä hän antoi hälytysmerkin, käski sytyttää tulia telttansa ympärille ja kutsui luokseen uskollisimmat ystävänsä aivan kuin etsien heiltä suojaa. Seuraavana aamuna hän kutsui sotajoukon jonkinlaiseen asestettuun kansankokoukseen ja selitti, että yöllä muka oli tehty murhayritys häntä vastaan. Liikutuksesta vapisevalla äänellä hän kehoitti uskollisia sotilaitaan puolustamaan häntä vihollisen pahoja juonia vastaan ja ehdotti, että hänelle tätä tarkoitusta varten annettaisiin vakinainen henkivartiosto. Se tietenkin myönnettiin ja määrättiin 600 miehen vahvuiseksi.

Mutta heti kuin itse järjestö oli hyväksytty, Dionysios ei välittänyt lainkaan määrätystä miesluvun rajoituksesta. Hän valitsi heti toista tuhatta miestä, sellaisia, jotka samalla kertaa olivat tunnettuja urhoollisuudestaan ja köyhyytensä takia olivat epäitsenäisessä asemassa. Näille hän antoi komeat aseet ja runsaan palkan. Eikä siinä kyllin: hän perusti myös pestatun joukon, joka oli melkein yhtä täydellisesti hänen valtansa alainen kuin henkivartijatkin. Mieluimmin hän valitsi siihen orjia ja linnavankeja saadakseen sellaisia palkkasotureita, joiden kiitollisuuteen hän voi luottaa.

Kun tämä oli tapahtunut, selvisi kaikille, että n.s. sotaretki oli vain Dionysioksen sortovallan vahvistamiseksi keksitty veruke. Henkivartioston ja palkkajoukkojen etupäässä hän palasi Syrakusaan, leiriytyi Akropoliille ja esiintyi joka suhteessa yksinvaltiaan tavoin.

[37] Todistuksena hänen viekkaudestaan, kun oli hankittava rahaa sodankäyntiä varten, kerrotaan seuraava juttu. Kerran hänen vaatiessaan sotaveroa kaikki Syrakusan porvarit selittivät yhteen ääneen, ettei heillä ollut rahaa. »Vai niin», Dionysios vastasi, »siinä tapauksessa ei asialle voi mitään.» Mutta kun oli kulunut vähän aikaa ja tapaus oli unohtunut, hän antoi myydä huutokaupalla oman asuntonsa kallisarvoisen sisustuksen. Kunnon syrakusalaiset ostivat mielihyvin ja maksoivat myöskin. Mutta mitään huonekaluja he eivät niillä rahoilla ikinä saaneet. Ne käytettiin sen sijaan sotavarustuksiin.

[38] Peloponnesolaissodan aikana oli tosin myöskin tehty sopimuksia Kreikan ja Sisilian välillä. Mutta silloin ateenalaiset ja sparttalaiset lähettivät joukkoja sinne —, nyt Syrakusa vuorostaan lähetti apujoukkoja Kreikkaan. Tämä osoittaa, mitenkä mullistavasti rasittava peloponnesolaissota oli vaikuttanut emämaan ja siirtokuntien voimasuhteisiin. Ateenalaiset koettivat turhaan houkutella Dionysiosta puolelleen — hän pysyi uskollisena Spartalle. Ja eräänä ratkaisevana hetkenä hän teki sparttalaisille verrattoman palveluksen. Se tapahtui vuonna 387, kun heidän rauhanvälittäjänsä palasivat Aasiasta mukanaan kuninkaanrauhan julistus. Juuri silloin Kreikan vesille ilmestyi joukko sisilialaisia ja italialaisia sotalaivoja, jotka Dionysios oli lähettänyt Spartan avuksi. Asian ratkaisi Spartan sekä idästä että lännestä saama apu. Ateena ja muut sotaakäyvät Kreikan valtiot huomasivat parhaaksi suostua rauhaan, joka takasi Spartalle Kreikan johtoaseman.

Pari muutakin kertaa Syrakusan tyranni auttoi Kreikan emämaassa olevia liittolaisiaan.

[39] Dionysioksen sanotaan myöskin intohimoisesti harrastaneen lääketiedettä ja kirurgiaa; ja jos on totta, mitä kerrotaan, että hän huvikseen suoritti leikkauksia, leikkeli ja poltti, niin on tuskin aiheita kadehtia niitä, joilla oli kunnia joutua tyrannikirurgin koekaniineiksi.

[40] Kerrotaan, että kun hänen veljensä kerran piti selittää hänelle, missä jokin paikka sijaitsi, hän lainasi eräältä Dionysioksen henkivartijalta keihään voidakseen sillä piirustaa hiekkaan. Siitä tyranni sai tarpeeksi aiheita heti mestauttaakseen kallisarvoisen henkensä varomattoman vartijan.

[41] Hän ei pitänyt mitään pyhänä. Eräällä Zeuksen patsaalla hän riisti kultaisen viitan, joka painoi 85 talenttia, selittäen että talvella tämä vaatekappale oli liian kylmä ja kesällä liian kuuma. Sen sijaan hän puetti jumalankuvan villaiseen vaippaan.

Eräältä Asklepioksen, lääketieteen jumalan, patsaalta hän leikkautti parran — se oli näet puhdasta kultaa — sillä perusteella, että jumalan ei sopinut olla parrakas, kun hänen isällään, Apollonilla, ei ollut partaa.

Muitakin kalleuksia, joita jumalankuvilla oli päässään tai käsissään, kuten kultaisia seppeleitä, hän otti »talteen». Jumalat olivat luovuttaneet ne hänelle, hän väitti, »sillä mitä he muuten tekisivät lahjoillaan, jolleivät onnellistuttaisi niillä jotakin ihmistä?»

[42] Olympoksen pohjoispuolella öljypuut ja muut etelän kasvit viihtyivät vain erikoisen aurinkoisilla ja hyvin suojaisilla rannikkokaistaleilla sekä muilla yhtä suotuisilla paikoilla.

[43] Makedonian silloisten vallanperimystaisteluiden aikana hänet oli viety panttivangiksi Thebaan.

[44] Sanaa »filipiikki» käytetään siitä alkaen merkitsemään intohimoista valtiollista hyökkäyspuhetta.

[45] Muutamia viikkoja myöhemmin Demosthenes jälleen esiintyi maanmiehilleen ja kehoitti heitä toimintaan. »Traakiassa», hän sanoi, »Philippos on hävittänyt enemmän kuin kolmekymmentä kaupunkia niin perinpohjaisesti, että nyt voi kulkea sen paikan yli, missä ne ovat sijainneet, aavistamatta lainkaan, että ne kerran ovat olleet olemassa. Delphoissa hän on ottanut käsiinsä Kreikan yhteisten asioitten ylijohdon ja antaa erään kätyrinsä siellä toimia hänen edustajanaan. Thermopylain hänen joukkonsa ovat miehittäneet, Phokis-maakunta on hävitetty, Thessalia pirstaleina ja orjuudessa; Euboiaan hän on asettanut tyranneja, Megaraa hän uhkaa, Elis ja muita Peloponnesoksen kaupunkeja hänellä on vallassaan j.n.e. j.n.e. Ja samalla kuin hän toiselta puolen himokkaasti tavoittelee Joonian meren herruutta, hän kurkottaa toisen kätensä Hellespontosta ja Bysantionia kohti. Mutta helleenit katselevat rauhallisina, kuinka hän täten levittää valtaansa aivan kuin olisi kysymyksessä vastustamaton luonnonvoima, raekuuro, johon nähden jokainen vain toivoo, että se säästäisi hänen peltonsa. Nämä samat helleenit, jotka muinoin olivat niin herkkätuntoisia ja kateellisia, heti kuin helleeninen valtio oli saavuttanut ylivoimaisen aseman, nämä helleenit alistuvat nyt kärsivällisesti kaikkiin arvottoman makedonialaisen loukkauksiin. Valtion maineen ja kunnian tunto on helleenien keskuudesta kadonnut. Kavaluus vallitsee, eikä ihmisillä ole enää voimaa vihata pahuutta.»

[46] Vrt. Gallipolin taisteluita viime maailmansodassa.

[47] — Alkujaan Artakserkses II oli nimittänyt vanhimman poikansa, Dareioksen, seuraajakseen. Tähän juhlalliseen toimitukseen liittyi Persiassa tapa, että kruununperillinen sai esittää isälleen pyynnön, ja kuninkaan velvollisuus oli suostua siihen, olipa se mitä hyvänsä. Dareios käytti tätä etuoikeutta pyytäen omakseen erästä isänsä lemmikkivaimoa, johon hän oli sattunut intohimoisesti rakastumaan. Mutta Artakserkses julmistui niin poikansa pyynnöstä, että hän tuntuu päättäneen tämän asemesta nimittää kruununperilliseksi nuorimman poikansa Artakserkseen. Muuan hovimies, joka oli tyytymätön suurkuninkaaseen, houkutteli silloin Dareioksen ottamaan osaa erääseen hänen isänsä henkeä vastaan tehtyyn salahankkeeseen. Juoni paljastui kuitenkin, ja kuningas mestautti sekä poikansa että tämän avustajan.

Näin Dareios oli tehty vaarattomaksi. Mutta Artakserkses nuoremmalla oli kaksi muuta veljeä, jotka olivat häntä vanhempia. Nämä molemmat hän kuitenkin raivasi tieltään. Pian senjälkeen kuoli myöskin kuningas Artakserkses II.

Verenhimo, jota Artakserkses III oli prinssinä osoittanut, esiintyi hänessä myös hänen kuninkaana ollessaan. Hänen kaksikymmenvuotinen hallituksensa oli melkein katkeamatonta veritöiden sarjaa. Hän raivosi hirvittävästi etenkin Egyptissä ja Foinikiassa, joiden oli joksikin aikaa onnistunut päästä itsenäisiksi. Sanomatonta kauhua herätti hänen herjaava ilkityönsä, kun hän teurastutti Apis-härän ja antoi valmistaa siitä itselleen aterian.

[48] Philippos lausuikin ironisesti ateenalaisista, jotka joka vuosi valitsivat kymmenen 'strategia': »Kylläpä nuo ateenalaiset ovat onnellisia, kun he vuosi vuodella voivat valita kokonaista kymmenen sotapäällikköä. Omasta puolestani minun ei ole moneen vuoteen onnistunut saada käsiini muuta kuin yksi ainoa: Parmenion.»

[49] Bukephalos kaatui eräässä, taistelussa Aleksanterin Intian-retkellä, ja ratsunsa muistoksi kuningas antoi eräälle sinne perustamalleen kaupungille nimeksi Bukephala.

[50] Albanialaisia pidetään Balkanin niemimaan vanhimpana kotimaisena kansana, ja he polveutuvat ensimmäisistä maahanmuuttaneista arjalaisista. He ovat tunnettuja vaarallisiksi rosvoiksi, ja vielä tänä päivänä he pitävät verikostoa pyhänä velvollisuutena.

[51] Ensimmäisenä kaikista, jotka olivat laivaston mukana, Aleksanteri astui loistavissa varusteissa Aasian maankamaralle. Keskellä salmea hän oli uhrannut härän Poseidonille ja lahjoittanut hänelle kultapikarista juomauhrin. Maihin tultuaan hän lähti entisen Troian paikalle, nousi kummulle, jolla vielä pieni Ilion-niminen kaupunki oli jäljellä, ja uhrasi Pallas Athenelle. Hänen temppelissään hän riisui varusteensa ja puki päälleen muutamia kertoman mukaan Troian sodan sankareiden käyttämiä aseita; ja kaikissa sen jälkeen käymissään taisteluissa hän kannatti näitä aseita edellään. Akhilleuksen haudalle hän laski seppeleen, voiteli sitten tavan mukaan itsensä öljyllä ja juoksi alastomana ympäri haudan huutaen kovalla äänellä, että hän kadehti tätä sankariaan, jolla eläessään oli ollut niin uskollinen ystävä kuin Patroklos ja joka kuoltuaan oli saanut sellaisen urotöillensä laulajan kuin Homeroksen.

[52] Aleksanteri soi nyt ateenalaisille erityisen kunnian. 300 anastettua persialaista asevarustusta hän näet lähetti Ateenan akropoliille Athenen temppelilahjaksi, eikä kotiin Makedoniaan. Ja hän oli kyllin hienotunteinen ollakseen muistokirjoituksessa mainitsematta makedonialaisia, vaan ilmoitti vain, että »Aleksanteri, Philippoksen poika, ja kaikki helleenit lukuunottamatta sparttalaisia ovat lahjoittaneet jumalattarelle tämän osan saaliista, joka on saatu Aasiassa asuvilta barbaareilta.» Aleksanterilla oli taistelussaan tietoisena ohjelmana, että sodan ei tullut olla makedonialainen yritys, vaan yleishelleeninen, ja hän halusi, että hänet tämän nojalla yleisesti tunnustettaisiin täysiveriseksi helleeniksi. Se oli kuin vastaus Demostheneen puheisiin, kun hän filippiikeissään oli käsitellyt makedonialaisten kuningasta halveksittuna barbaarina.

[53] Kun piti vallata Miletos, vanha merikaupunki, joka oli Persian laivaston tärkeimpiä tukikohtia, neuvoi vieläpä varovainen Parmenionkin Aleksanteria antautumaan meritaisteluun. Helleenithän olivat aina voittaneet barbaarit merellä. Parmenion tarjoutui itse astumaan laivaan ja jakamaan vaaran maanmiestensä kanssa. Mutta kuningas hylkäsi ehdotuksen, koska hänen laivastonsa oli alusten lukuun nähden ratkaisevasti persialaista heikompi ja koska hänen makedonialaisensa merikuntoisuudessa eivät lainkaan olleet Persian laivaston foinikialaisten veroisia. Hän ei saanut antautua ainoallekaan vastoinkäymiselle alttiiksi, sillä sellainen olisi ollut Kreikassa yleisen kapinan alkumerkki.

On mielenkiintoista nähdä, miten eri lailla tulinen Aleksanteri ja varovainen Parmenion tässä arvostelivat vaaraa, mutta yhtä kiintoisa on heidän keskustelunsa jatko, joka selvittää, minkä arvon sen ajan ihmiset panivat enteisiin. Mutta myös erään toisen seikan vuoksi.

Sattui näet jotakin, joka sai Parmenionin toivomaan kuitenkin voivansa saada Aleksanterin taipumaan. »Katso tuonne», hän sanoi ja osoitti kotkaa, joka oli laskeutunut rannalle juuri makedonialaisten laivain taa, »siinä on merkki, että voitto on laivojamme seuraava.» — »Olet oikeassa», vastasi Aleksanteri, »sikäli, että kotka varmasti tietää meille voittoa. Mutta ota huomioon, että kotka on laskeutunut, maahan! Se merkitsee, että me maalla suoritettujen sotaliikkeiden avulla tulemme voittamaan Persian laivaston.»

Tällainen keskustelu kahden käytännöllisen ja oivan sotilaan kesken, joista toinen erikoisen lahjakas, suo meille valaisevan silmäyksen sen ajan ihmisten meidän käsityksellemme niin vieraaseen tapaan ajatella ja arvostella ilmiöitä. Mutta se antaa meille myös mielenkiintoisen esimerkin siitä, kuinka samat ennemerkit voitiin aina kunkin oman tarpeen mukaan selittää vastakkaiseen tapaan. Terävänäköisen ja heikompilahjaisen ennemerkkien selittäjän välinen erotus merkitsi varmastikin ennen aikaan hyvin paljon, kun oli tehtävä johtopäätökset kaksimielisistä enteistä. Suuri kyky on kaikkina aikoina kyennyt selviytymään; sille ei tarvitse muotoseikan olla esteenä, kunhan se vain on yhtyneenä älylliseen notkeuteen.

[54] Kilikian Tarsoksen luona hän joutui odottamatta pysähtymään pitkäksi aikaa. Hän näet vilustui eräänä päivänä, kun hän palavissaan meni kylpemään kaupungin ohi virtaavaan jääkylmään Kydnos-virtaan. Äkillinen jäähtyminen teki hänelle pahaa. Hän sai kouristuskohtauksen, kävi aivan kalpeaksi ja menetti tajuntansa, niin että hänet oli kannettava pois. Sitten tuli kova kuume, ja lääkärit pitivät tilaa toivottomana. Koko sotajoukko oli murheesta ja tuskasta lamassa. Ei kukaan lääkäri uskaltanut määrätä lääkkeitä peläten jouduttavansa korkean potilaan kuolemaa. Vain yksi heistä. Philippos-niminen mies, oli täynnä luottamusta ja lupasi parantaa sairaan voimakkaasti vaikuttavalla juomalla.

Aleksanteri oli aina lujasti luottanut Philippokseen ja käski hänen valmistaa lääkkeen. Mutta juuri samassa kuningas saa kirjeen Parmemonilta, joka hartaasti pyytää häntä varomaan Philipposta, sillä väitettiin, että Dareios oli lahjonut tämän myrkyttämään Aleksanterin. Sairas antaa rauhallisena kirjeen Philippokselle, ja sillä välin kuin lääkäri lukee sen — Aleksanteri juo tyhjäksi lääkepikarin.

Muutamain päiväin päästä kuningas oli taas terve ja voi jälleen asettua sotajoukkonsa johtoon.

[55] Mutta pelkin numeroin ei mitata sotajoukkojen arvoa. Sen tiesi parhaiten sotia kokenut ateenalainen, jonka mielipidettä Dareios suvaitsi kysyä luullen, että saisi kuulla omaa voitonvarmuuttansa heijastavan vastauksen. Mies oli yksi Aleksanterin maanpakoon ajamia ylhäissukuisia, eikä hän siksi toivonut mitään kiihkeämmin, kuin että Makedonian kuningas saisi perusteellisen kurituksen. Mutta hän ei voinut yhtyä Dareioksen toiveisiin. Hän lausui rohkeasti mielipiteenään, että vaikka hänen sotajoukkonsa olisivat kuinka suuria, ne eivät kuitenkaan vetäisi vertoja viholliselle. Hän neuvoi Dareiosta olemaan luottamalla aasialaisiinsa, vaan käyttämään äärettömiä aarteitaan kreikkalaisien palkkajoukkojen lisäämiseen.

Tuollaisia puhetta Dareios ja hänen ylpeät hoviherransa eivät voineet sulattaa. Mitä! Uskalsiko joku leimata persialaiset tyhjän arvoisiksi makedonialaisien rinnalla! Ja kuinka julkeata uskotella suurkuninkaalle, että vain kreikkalaiset kykenisivät puolustamaan hänen valtaansa! Dareios kiihtyi sellaiseen raivoon, että hän tarttui miestä vyöhön ja antoi hänet vartijalle teloitettavaksi. Silloin huudahti ateenalainen: »Liian myöhään tulette huomaamaan sanojeni totuuden. Pian kostajani teidät kohtaavat.»

[56] Tyroslaiset olivat mestareita rakentamaan sotakoneita, ja Aleksanterin piiritystornit samoinkuin hänen linko- ja heittokoneensa tuntuivat kauan voimattomilta heidän puolustustoimenpiteitään vastaan. Vasta kuin kreikkalaisten valmistelut olivat päässeet niin pitkälle, että heidän muurinsärkijänsä voitiin kuljettaa aivan mahtavien muurien juureen, vasta sitten voitiin suorittaa loppuun tämän verisen draaman loppunäytös. Siitä tuli teknillisten keksintöjen kilpakamppailu, jonka vertaista eivät helleenit eivätkä barbaarit olleet nähneet. Molemmin puolin olikin viha ja raivo kasvanut rinnan vaaran kanssa. Se ilmeni siinäkin, että tyroslaiset veivät vangit muurinharjalle, uhrasivat heidät heidän toveriensa nähden Molokille ja heittivät ruumiit mereen.

Monen monta kertaa tyroslaiset olivat hylänneet Aleksanterin antautumisehdotukset. Kun hän arveli, että oli jo aika käydä väkirynnäkköön, ryhdyttiin hyökkäämään joka suunnalta, sekä meren että maan puolelta. Kaupunkiin satoi niin valtava määrä heittokoneitten kiviä ja jousimiesten nuolia, että asukkaat ensi hätäännyksissään eivät lainkaan voineet käsittää, missä vaara oli suurin. Yhtäkkiä makedonialaiset muurinmurtajat särkivät valtavan aukon muuriin. Piirityskoneista laskettiin hyökkäyssiltoja, ja kreikkalaiset ryntäsivät kaupunkiin.

[57] Niin esimerkiksi Kimon ja Lysandros, niin ateenalaiset Sisilian retken aikana.

[58] Tuollainen vielä eläväin ihmisten jumalana pitäminen ei ollut aivan vieras kreikkalaiselle käsitykselle.

[59] Aleksanteri kuitenkin sittemmin katui menettelyään. Teko lienee johtunut sen itämaalaisen julmuuden näkemisen vaikutuksesta, mikä häntä oli kohdannut tullessaan kaupunkiin. Hän näet tapasi useita satoja kreikkalaisia, jotka kaikki oli itämaiseen tapaan silvottu. Oli kauheata nähdä näitä kurjia raukkoja, muutamat kädettöminä, toiset jalattomina, toiset korvat pois leikattuina tai sokeina. Aleksanteri heltyi itse itkemään nämä onnettomat nähdessään ja otti heidät huomaansa. Hän tarjoutui toimittamaan heidät takaisin kotiinsa ja huolehtimaan vastedes heidän elatuksestaan. Mutta useimmat heistä häpesivät näyttäytyä kotona kurjassa kunnossa ja pyysivät, että heille sen sijaan jaettaisiin maapalstoja orjineen, jotka voisivat tehdä työtä heidän puolestaan. Aleksanteri täytti heidän toivomuksensa ja lahjoitti heille myös runsaasti rahaa, vaatteita ja karjaa.

[60] Vaikeimpia ja rasittavimpia kohtia tällä sotaretkellä oli meno Hindukushin yli, työ, joka rohkeuteen ja tarmoon nähden on Hannibalin ja Napoleonin Alppien yli tekemien retkien veroinen. Niukkaa oli ruokavarain saanti ylhäällä näissä autioissa vuoristoissa. Polttopuita ei siellä ollut, vaan sotilaitten täytyi kestää öiden jäätävä kylmyys ilman leiritulia; ja lihan, minkä he köyhistä pikku kylistä voivat saada käsiinsä, he saivat syödä raakana ja ilman leipää. Lopulta heidän täytyi ruveta teurastamaan omia vetojuhtiaan, jolta eivät itse nääntyisi nälkään.

[61] Hänen kerrotaan olleen 2 1/2 metriä pitkä.

[62] Aleksanterilla oli yhteen aikaan se käsitys, että Niili oli Induksen jatko, ja että hän nyt oli löytänyt Niilin lähteet. Hän perusti tämän käsityksen m.m. siihen tosiasiaan, että Indus oli ainoa virta, missä hän oli nähnyt krokotiilejä, ja että hän eräästä Induksen lisäjoesta oli löytänyt samanlajisia lootuskasveja kuin Egyptissä oli.

[63] Mutta ei hän antanut myöten sotilasten uhmalle, ainoastaan korkeampien voimien tahdolle. Hän uhrasi uhriteuraita joen rannalla ja antoi pappien selittää uhrieläinten sisälmyksien merkit. Tarpeetonta sanoa, että ne olivat eteenpäinmarssille epäsuotuisat. Jumalan käskylle Aleksanteri oli siis antanut myöten! Muistoksi retkestään maan ääreen ja lahjaksi jumalille, jotka olivat johtaneet hänet näin kauaksi aina voittaen, hän antoi pystyttää joen rannalle kaksitoista alttaria, »suurta kuin valtavimmat tornit». Kerrotaan myös, että hän ryhtyi muutamiin muihin toimenpiteisiin herättääkseen intialaisissa pelkoa hänen kauhistuttavia mahtikeinojaan kohtaan. Muun muassa hänen kerrotaan aitauttaneen leiripaikat, joissa sotilasten makuusijat olivat, niin suuriksi, kuin hänen sotajoukkonsa olisi ollut jättiläisiä, ja jättäneen jälkeensä jättiläismäisiä asevarustuksia, hevosenseimiä ja riimunvarsia, paksuja kuin köysi.

Tällaisiin taruihin on tietysti parasta olla liikaa uskomatta.

[64] Ei tiedetä, kuinka suuret tappiot olivat. Varmasti ovat kuitenkin suuresti liioiteltuja eräiden muinaisajan historioitsijani antamat tiedot, ettei edes neljäs osa armeijasta päässyt hengissä seikkailusta.

[65] Kun Aleksanteri lähestyi Babylonia, hänen kerrotaan aivan kuin aavistaneen onnettomuutta. Kaldealaisten pappien sanotaan varoittaneen häntä marssimasta itäpuolelta kaupunkiin, koska siitä koituisi hänelle vaaraa. Aluksi hän olikin taipuvainen seuraamaan heidän neuvoaan ja kiertämään jättiläiskaupungin, kunnes näkisi sen muurinharjan kuvastuvan itäistä taivasta vasten; mutta se olisi merkinnyt suurta ajanhukkaa, sillä silloin hänen olisi täytynyt kuljettaa laivoilla väkensä. Eufrat nimittäin oli tulvinut yli äyräittensä ja muuttanut suuret alueet järviksi. Pelko, että näyttäisi arkailevan — ehkä suurin pelko, mitä vastaan urhoollinen mies saa taistella — vaikutti kai myös osaltaan.

Aleksanterilla oli myös syytä epäillä, että kaldealaisilla oli omat itsekkäät tarkoituksensa pitäessään häntä poissa kaupungista. He näet olivat saaneet tietää, että hänellä oli aikomuksena rakentaa uudelleen »Baabelin torni». Silloin tietenkin tulot niistä rikkaista maatiloista, jotka alkujaan olivat varatut Mardukin temppelin ylläpitoon, menisivät uudisrakennukseen. Temppelirakennusten päästyä rappeutumaan papit olivat tottuneet elämään itse herkutellen näillä rikkailla tuloilla. Nyt he pelkäsivät, että tulisi loppu makeanleivän-päivistä.

Joka tapauksessa, Aleksanteri tunsi mielensä kolkoksi, kun hän sai kuulla, että myös eräs kuulu kreikkalainen ennustaja, joka samoihin aikoihin oli Babylonissa, oli nähnyt pahaenteisiä merkkejä uhrieläinten sisuksissa.

Raskas varjo lankesi myös Aleksanterin loppuajalle, kun hänen paras ystävänsä ja neuvonantajansa Hephaistion äkkiä meni manan majoille. Hänen surunsa jalon toverin ja aseveikon menettämisen johdosta, jota hän itse sanoi toiseksi minäkseen. on verrattavissa Akhilleuksen epätoivoon Patrokloksen kuoltua. Tämän jälkeen Aleksanterilla ei koskaan ollut oikeata ilonpäivää.

[66] Tämä tapahtui Poseidonin temppelissä Poros-saarella Argoliin rannikon edustalla. Temppelin ovat kaivaneet esiin ruotsalaiset tutkijat Lennart Kjellberg ja Sam Wide.

[67] Industrialismi (lat. industria = toimeliaisuus), teollisuuden ja teollisuusharrastusten vallitsema yhteiskuntatila. —Suomentajan huomautus.

[68] Siellä oli monia laajoilla alueilla asuvia kansoja, jotka vain nimellisesti tunnustivat suurkuninkaan ja hänen satraappinsa, mutta todellisuudessa olivat melkein itsenäisiä. Fryygiassa. Armeeniassa. Pontoksessa ja Kappadokiassa oli mahtavia ylimyksiä, jotka lujista linnoistaan vallitsivat lukuista orja- ja maaorjaväestöä. Muutamilla seuduin oli temppeleitä, joiden tilukset muodostivat oikeita hengellisiä ruhtinaskuntia, joilla oli omat, maaorjista ja temppeliorjista muodostetut sotajoukkonsa. Strabon mainitsee useita tuollaisia pappisvaltioita — niistä yhden Kappadokiassa, jossa oli tuhansittain temppeliporttoja — ja hänellä on paljon kerrottavaa ylipappien rikkauksista ja kuninkaallisesta käyttäytymisestä.

[69] Hellenistisen maailman pankkilaitos on huomattavasti omaa aikaansa vanhempi. Ateenassa se suuresti edistyi 5:nnen vuosisadan lopulla e.Kr. Eräs kaupungin huomattavimpia pankkiireja 4:nnellä vuosisadalla e.Kr. jätti jälkeensä aikansa olosuhteisiin nähden melkoisen omaisuuden, n. 2 500 000 mk. meidän rahassamme. Voi siis jo silloin puhua todellisesta kapitalismista.

[70] Yhdellä heistä, järjestyksessä seitsemännellä, ei syyttä ollut nimi »Ihramaha».

[71] Amerikkalaiset ovat esim. toimittaneet Kroisoksen vanhassa kuninkaanlinnassa kaivauksia.

[72] Jos kulkee teatterin, rivien välissä, huomaa penkeissä useita kirjoituksia, jotka ilmoittavat, että yksityiset tai ammattikunnat, kuten kultasepät, olivat ennakolta tilanneet määrätyt paikkansa. Oli olemassa myös keisarillinen aitio. Keskellä ensi riviä, jokseenkin lähellä keisarillista aitiota, on kirjoitus: »Juutalaisten, joita myös kutsutaan jumalaapelkääviksi, paikat.» Kirjoituksen arvo on siinä, että se osoittaa, ettei Miletoksen juutalaisilla ollut teatteria kohtaan sitä vastenmielisyyttä, mikä valliisi heidän ankarasti lainkuuliaisissa uskonveljissään. Siis esimerkki siitä, kuinka hellenistyminen oli tunkeutunut myös Israelin lasten keskuuteen!

Samaa vapautuneisuutta osoitti myös hienosti sivistynyt kreikkalais-juutalainen filosofi Philōn, joka eli Aleksandriassa aikana vähän ennen ja jälkeen Kristuksen syntymisen. Hän oli tosin oikeauskoinen juutalainen, mutta tulkitsi israelilaisten pyhiä kirjoja Platonin ja stoalaisen filosofian avulla ja vaikutti paljon kristittyihin kirkkoisiin. Teatteriin nähden hän tunnusti parhaille näytelmille kasvattavan merkityksen.

[73] Nämä patsaat vietiin 1800-luvun puolivälissä turvaan British Museumiin. Pariisin Louvre-museossa on eräs sali täynnä muita löytöjä tästä kuuluisasta temppelistä.

[74] Omituisen kohtalon salliman johdosta ryhdyttiin yhtäaikaa Miletoksen ja Apollonin temppelin kaivausten kanssa arkeologisesti tutkimaan Persian kuninkaan uljasta linnaa hänen pääkaupungissaan Susassa, jonne Dareios kerran oli kasannut Vähän-Aasian kreikkalaisista kaupungeista saamansa saaliin. Osa siitä löydettiinkin, muun muassa 90 kg. painava kuparimöhkäle, joka esitti punnusta kaksine kädensijoineen. Vanhoilla miletoslaisilla kirjaimilla kirjoitettu kirjoitus kertoo kahden miletoslaisen soturin sen kerran lahjoittaneen voittosaaliinsa kymmenyksenä Apollonille.

[75] Kiviin hakattujen temppelin rakennusta koskevien tiedonantojen ansiosta tunnemme tämän pyhäkön rakennushistorian paremmin kuin minkään muun antiikin rakennustaiteen luomuksen. Näkee, kuinka työtä on tehty hitaammassa tai nopeammassa tahdissa sen mukaan, onko Miletoksen valtiokassassa vallinnut luode vai vuoksi, ja kuinka se toisinaan on melkein kokonaan tauonnut, kun kassa oli tyhjä.

Kalleimpina yksityisien antamista lahjoista voisi mainita 34 yhteensä lähes 500 kg. painavaa norsunhammasta, jotka eräs Miletoksen lähettiläs Ptolemaioksen luona noin v. 50 e.Kr. lähetti Aleksandriasta suuren sisäänkäyntioven koristamiseksi norsunluuuportein. Runsaita temppelilahjoja tuli myös Egyptin ja Aasian kuninkailta. Sillä temppeli oli laajalti kuulu. Todella kuninkaalliset olivat Seleukos II:n v. 246 e.Kr. antamat lahjat. Temppelin kalustoluettelot mainitsevat mainioita kultasepäntaidon tuotteita. Niissä puhutaan taiteellisesti tehdyistä kultamaljoista, pikareista, viinituopeista ja juomasarvista rikkain kauriinpää- tai muun aiheisin koristeluin ja jalokiviupottein. Näiden lahjoin lisäksi tuli vielä runsaita suitsukelahjoja sekä uhrilahjana kaksitoista härkää ja tuhat lammasta.

Minne kaikki ne rikkaudet, jotka tänne oli koottu, ovat joutuneet? Opastusta kysymyksen ratkaisuun saamme siitä tosiasiasta, että temppelin kalustoluettelotiedot loppuvat 80-luvulla e.Kr. Siihen aikaan Välimeren kaikkia rannikkoja rasittivat sisilialaiset merirosvot. Varmastikin he ovat olleet täälläkin ja jättäneet jäljelle temppelin aarrekammiosta vain paljaat seinät.

[76] Tapahtuma synnytti tavattoman hämmennyksen. Plutarkhos kertoo, että »kaikki kaupungin merkkienselittäjät näkivät siinä vielä suuremman onnettomuuden enteen. He juoksentelivat ympäriinsä lyöden käsillään kasvoihinsa ja huutaen, että tämä päivä ennusti kauheata koettelemusta, joka tuottaisi hävitystä ja ryöstöjä yli Aasian.» Tämä luonnollisesti selitettiin Aleksanterin Persiansotaretken ennustukseksi.

[77] Hän tapasi myös jätteitä Herostratoksen hävittämästä temppelistä. Pilarit olivat lahja kuningas Kroisokselta, joka oli kaiverruttanut niihin nimensä. Ephesoksen kaivauksia ovat sitten englantilaiset ja itävaltalaiset arkeologit jatkaneet antautuen runsain tuloksin itse kaupungin esiinkaivamiseen.

[78] Pergamenttia saadaan valmistamalla erikoisella tavalla nahkaa, etupäässä lampaan ja vuohen nahkaa. Aikaa myöten pergamentista tuli käytetyin kirjain kirjoitustarveaine ja se säilyi sellaisena läpi koko keskiajan, kunnes keksittiin paperi. Pergamentin suuri kestävyys on pelastanut monia arvokkaita kirjoja ja tiedoituksia häviöltä.

[79] Itse kreikkalaiset arvelivat, että Apollon oli pelästyttänyt barbaarit pois.

[80] Kreikkalaiset näet sanoivat kelttejä galatalaisiksi. Me tunnemme nimen Paavalin kirjeistä.

[81] Aiginan oboli oli arvoltaan lähes 40 % Attikan obolia suurempi.

[82] Doura on kaupungin seemiläinen nimi. Se merkitsee »linnaa». Europos on kreikkalainen nimi.

[83] Selvä merkki itämaisesta vaikutuksesta helleeniseen väestöön on suuri määrä piirtokirjoituksia, jotka puhuvat veljen ja sisaren välisistä avioliitoista. Samaa vaikutusta on havaittavissa Egyptissä.

[84] Hänen kuuluisa huudahduksensa »Heurēka!» (Olen sen löytänyt) on tullut siivekkääksi sanaksi. Hänen sanotaan sen lausuneen, kun hän kerran eräässä Syrakusan kylpylaitoksessa astui täpötäyteen kylpyammeeseen ja kylpyvesi sen johdosta virtasi yli reunojen. Ihastuneena tekemästään keksinnöstä, niin kerrottiin, hän oli ilkoisen alastomana juossut kaupungin katuja kotiinsa ja ryhtynyt laskemaan ja punnitsemaan.

Keksintö oli lajiaan yhtä yksinkertainen, mutta myöskin yhtä merkitsevä kuin Newtonin lähes kaksi vuosituhatta myöhempi vetovoimalain keksiminen, johon hänet kertoman mukaan johti omenan putoaminen. Minkä merkillisen asian perille Arkhimedes siis tuolloin oli päässyt? Sen, että hänen ruumiinsa tunki tieltään oman tilavuutensa suuruisen vesimäärän. Tämä ajatus oli silloin välähtänyt kuin salama hänen aivoissaan. Ja mihinkä hän keksinnöllään lähinnä oli päässyt? Asia oli näin. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä, viisas kuningas Hierōn, joka erinomaisella tavalla hallitsi Syrakusaa kolmannen vuosisadan jälkipuoliskolla e.Kr., oli hovi-jalokivisepältään tilannut kultaisen kruunun, mutta epäili, että mies oli pettänyt sekoittamalla joukkoon liian paljon hopeaa. Mutta miten voitaisiin petos todistaa? Kuningas kysyi neuvoa Arkhimedeeltä, joka lupasi perusteellisesti harkita asiaa.

Jos suuri matemaatikko olisi voinut vain laskea kruunun tilavuuden, niin sitten olisi ollut yksinkertainen asia katsoa, painoiko se niin paljon, kuin sen piti, jos se kerran oli puhdasta kultaa. Mutta kuningaskruunu kaikkine koristeilleen on perin mutkikas esine. Miten voida saada selville sen tilavuus? Tämä oli juuri suuri pulma — kunnes Arkhimedes astui siihen kylpyaltaaseen, josta äsken näimme hänen pois hypähtävän. Silloin selvisi hänelle muutamassa silmänräpäyksessä, että jos hän upotti Hieronin kruunun astiaan, joka oli piripinnallaan täynnä vettä, ja mittasi sitten poisvaluneen vesimäärän, niin hänellä oli kruunun tilavuus eittämättömän selvillä. Senvuoksi hän voikin syystä huudahtaa »Heureka!» ei vain siitä syystä, että kykeni nyt mittaamaan Hieronin kruunun tilavuuden, vaan siitä syystä, että hän oli saanut selville erään fysiikan peruslaeista.

Niin toteutuu alinomaa se tosiasia, että missä arki-ihminen vain näkee harkitsematta, siinä nero keksii sellaisia, jolla voi olla mullistava merkitys kehitykselle.

[85] Täten otamme nyt jäähyväiset Arkhimedeeltä kohdataksemme hänet jälleen hänen elämänsä ehtoolla, jolloin hänen kotikaupungillensa oli kysymyksessä ollako vai eikö olla vapaana yhteiskuntana.

[86] Erinomainen on äskettäin jälleen kuntoon pantu Lundin tuomiokirkon konstikello.

[87] Muuan myöhäiskreikkalainen kirjailija noin 500 seutuvilla j.Kr. on kirjoittanut kiintoisan kuvauksen veden käyttämästä konstikellosta, joka oli hänen omassa kotikaupungissaan, suuressa kauppa- ja merenkulkukaupungissa Gazassa etelä-Palestiinassa. Kellotaulussa, jos sitä niin voi nimittää, oli päällekkäin kaksi riviä ovia, kaksitoista kummassakin rivissä. Alempi rivi oli päivän kahtatoista tuntia varten, ylempi yön. Kellotaulun ulkopinnalla liikkui verkalleen auringonjumalan kuva ja pysähtyi aina täyden tunnin kohdalla järjestyksessä kunkin oven eteen. Samassa astui kunkin kahdentoista päivätunnin täyttyessä ovesta esiin Herakleen kuva, joka suoritti sankarin kahdestatoista tunnetusta urotyöstä yhden. Kun hän oli täyttänyt tehtävänsä, hänet seppelöi kotka, joka istui oven yläpuolella. Sitten Herakles kumarsi ja vetäytyi pois. Kellonlyömätkin ilmaistiin. Alempana kellotaulussa oli näet niin ikään Herakleen kuva, joka nuijallaan löi leijonantaljaansa niin monta kertaa, kuin oli tuntien määrä. Ylimpänä oli hirviön pää, joka kellon lyödessä pyöritti silmiänsä — katsojain kauhunsekaiseksi ihmetykseksi.

Myöskin ylemmän rivin ovet avautuivat täysillä kellonlyömillä. Mutta kun tällöin oli pimeätä, näytelmä rajoittui siihen, että oviaukosta näkyi valoa Herakleen lyödessä samalla lyöntinsä leijonantaljaansa.

Joukko muita kuvia lisäsi näytelmän eloa ja vaihtelua. Niinpä m.m. metsänjumala Pān heristi korviansa kellon kumahtaessa luullen kuulevansa rakkaan Ēkhōnsa äänen. Ja kun päivä oli päättynyt ja Herakles suorittanut urotyönsä, niin silloin kellon torvensoittaja puhalsi iltasoittonsa. Samassa astui esiin myöskin kaksi palvelijaa, jotka ojensivat sankarille pesuvadin, kannun vettä ja partaveitsihioimen ja kattoivat hänelle aterian.

[88] Terävä ja laajakatseinen Hermann Diels.

[89] Hemisfääri (kreik. hemi = puoli, ja sphaira = pallo) pallonpuolisko. — Suomentajan selitys.

[90] Ks. Svenska folkets underbara öden I, 51 (2. painoksessa s. 57) — Pytheaan ensiksi mainitsema Thule oli jokin suuri saari Euroopan luoteiskulman edustalla; myöhemmät kirjailijat tarkoittavat sillä yleensä äärimmäisiä pohjoista seutua (ultima Thule). Ultima Thule kuvaannollisesti: syrjäinen perukka. — Suomentajan selitys.

[91] Vivisektio (lat. vivus — elävä ja sectio = leikkaus) elävältäleikkaus tutkimustarkoituksessa. — Suomentajan selitys.

[92] Narkoottinen, tunnottomuutta ja tiedottomuutta synnyttävä. Kr. narkōsis tunnottomuuden ja tiedottomuuden tila. - Suomentajan selitys.

[93] Välimerenmaissa kasvava perunamainen kasvi, joka jo muinaisaikaan oli suuressa maineessa maagillisista vaikutuksistaan, sitä oli tapana sekoittaa lemmenjuomiin y.m.s.

[94] Villiytyneenä tavataan tätä kasvia erään pienen joen varsilla lähellä Syrakusaa ja Trasimenus-järven rannalla keski-Italiassa.

[95] Nämä jätekasat muodostavat suuria, 20—70 metrin korkuisia kumpuja, jotka ovat luonteenomaisia egyptiläiselle maisemalle. Niissä on saviastiain siruja, hiiltä, tuhkaa, olkia ja hyyskää, mikä on sinne kertynyt aikojen kuluessa. Sinne on myöskin heitetty joukoittain hylkypapereita virkamiesten arkistoista ja yksityishenkilöiden laskuja, kirjeitä ja välikirjoja. Egyptin kuivan ilman ja sadeköyhyyden ansiosta nämä paperit ovat säilyneet vuosituhansia sellaisissa seuduissa, missä eivät Niilin tulvat eikä pohjavesi ole voineet niitä saavuttaa.

Näiden valtavien jätekasojen kaivamista on ennen kaikkea kiirehtinyt lannoitusaineen tarve nykyisessä Egyptissä, sittenkuin siellä on alettu viljellä sokeriruokoa ja pumpulipensasta. Nämä kasvit imevät näet maan niin puhtaaksi, että sitä on lannoitettava joka vuosi, ja oivallista lannoitusainetta on noissa tunkioissa. Eikä ole suurta vaaraa, että fellah lantalöytöjä tehdessään tuhoaisi arvokkaita käsikirjoituksia, sillä hän tietää nykyisin niiden suuren rahallisen arvon.

[96] Makulatuuri (lat. maculare = tahrata), hylkypaperi. [Suoment. huomautus.]

[97] Petesoukhos oli ilmeisesti »ylhäisin» pyhistä krokotiileistä.

[98] Voimme lisäksi antaa sen tiedon, että hänen toinen vaimonsa toi myötäjäisinä 40 drakmaa puhdasta rahaa, kaksi korvarengasta, joiden arvo oli 120 drakmaa, ja vaatteita 12 drakman arvosta. Ja me voimme seurata avioliiton kehitystä parinkymmenen vuoden ajan.

[99] Sotilaiden täytyi itsensä kustantaa aseensa ja varusteensa.

[100] Hauska pikkupiirre: Poika aloittaa lähettämällä tervehdyksen »Theonille, hänen pojaltansa Theonilta». Mutta osoitteeseen hän kirjoittaa: »Theonille, hänen pojaltansa Theonaalta». Tässä hän käyttää siis lempinimeään: »Pikku Theon», ajatellen ilmeisesti, että se vaikuttaisi paremmalta.

Joukko kirjeen omituisia käänteitä kuuluu ilmeisesti sen ajan poikain kieleen. Oikeinkirjoituksen ja kieliopin salaisuuksiin luo neropatti ei ole juuri syvälti perehtynyt, mutta sitä paremmin hän osaa tehdä ivallisia huomautuksia.

[101] Kirje on kristityltä ajalta, toiselta vuosisadalta j.Kr.

[102] Ilmaus on tyypillinen egyptiläiselle. Vielä tänäkin päivänä hän kuolee siihen paikkaan, ellei saa toivomustaan täytetyksi.

[103] Tässä yhteydessä voi olla kiintoisaa saada tietää, että vanhin tunnettu kreikkalainen kirje on neljännellä vuosisadalta e.Kr. Kirjoituspaperi on hieman omituista: lyijylaatta. Kirjeen tulkinnut kielimies on suorittanut oikean urotyön lajiaan — niin epäselvä kirje oli. Sanat kuuluvat näin: »Mnesiergos lähettää kotona oleville tervehdyksensä ja parhaat toivotuksensa ja ilmoittaa, että hän puolestaan voi hyvin. Jos ehkä haluaisitte lähettää minulle peitteen tai lampaan tai vuohen taljoja, tavallisia, yksinkertaisia, ei nahkareunuksisia. ja vahvat kengänpohjat! Tilaisuuden tullen lähetän ne takaisin.»

Eihän tämä kirje ole sen merkillisempi. Mutta kuitenkin…

[104] Kolossi (kreik. kolossos) jättiläiskuvapatsas. [Suomentajan selitys.]

[105] Käsikirjoitusta säilytetään nyt Kairon museossa.

[106] Komediaan »Linnut» kirjoittamassaan jälkisanassa; tässä näytelmässä hän itse on jäljitellyt Aristophanesta.

[107] Ks. Svenska folkets underbara öden VI: 273.

[108] Hän oli kenties syntynyt Kos-saarella, mutta vietti suurimman osan elämäänsä Sisiliassa.

[109] Paimenhuilu, jossa on monta, useimmiten seitsemän, eripitkää pilliä, vahalla vierekkäin kiinnitettyinä.

[110] Sananparsi.

[111] Rikkauden jumala, Demeterin poika. Koska hän antoi lahjojansa erotusta tekemättä, luultiin Zeuksen hänet sokaisseen.

[112] Pieridit, laulunjumalatarten, muusain lisänimi, joka johtui siitä, että heitä palveltiin Pierian maakunnassa Makedoniassa.

[113] Askeettinen ankaruus teki muutamista Pythagoraan oppilaista monen silmissä naurettavia olioita.

[114] Syrakusalaisina rouvat puhuivat leveää ja kovaa doorilaista murretta.

[115] Kreikan kuuluisimpia sankareita.

[116] Zeus oli Kronoksen poika.

[117] Parodia (kreik. parode) ivamukailu. [Suoment. huomautus.]

[118] Sipulinvihreä.

[119] Murujen kähveltäjä.

[120] Kronoksen poika.

[121] Polybios eli noin 201—120 e.Kr.

[122] Maan nimi johtuu nimimuodosta Tusci = Etrusci.

[123] Kenties luultavammin joltakin Vähän-Aasian rannikon edustalla olevalta saarelta. On oletettu heidän olevan Leninoksen esikreikkalaisten tyrseenien heimolaisia; sieltä on löydetty eräs kirjoitus kielellä, joka tuntuu olevan sukua etruskien kielelle. Etruskilaisissa kaupungeissa parhaillaan käynnissä olevat kaivaukset ovat antaneet voimakasta tukea sille teorialle, että etruskit ovat ensin tulleet nykyisen Toskanan länsirannikolle ja että heidän sivistyksensä on sieltä levinnyt pohjoiseen.

[124] Itämaiden muistoa ovat myös ne kovakuoriaiset, joita on löydetty suurin joukoin Etruriasta. Monet niistä on tehty Egyptissä, toiset ovat kotimaisia ja tehdyt erikoiseen, enemmän karkeatekoiseen tyyliin, joka viittaa kotimaiseen joukkotuotantoon. Näistä kovakuoriaisista on osa puhtaita mukailuja välistä paremmin välistä huonommin jäljiteltyine egyptiläisine hieroglyfeineen; mutta monissa on myöskin etruskinkielisiä piirtokirjoituksia.

[125] Mutta suullisen perimätiedon aikoina satuaihe vuosisatain kuluessa helposti muuntuu. Mielenkiintoinen esimerkki tästä on Odysseus-taru, joka etruskien suussa on osittain sulautunut yhteen heidän omien kotoisten satujensa kanssa. On olemassa nimittäin Odysseusta, joka paikoitellen poikkeaa Homeroksen kertomasta. Tämän sadun mukaan sankari, kun hän tuli kotiin Ithakaan ja sai kuulla, kuinka olot ja elot olivat kotona, sydämistyi niin, että heti lähti pois ja purjehti Italiaan, jonne asettui asumaan erääseen keski-Etruriassa Trasimenus-järven rannalla olevaan kaupunkiin. Tämän kaupungin kreikkalaismuotoinen nimi oli Gortyn, latinalainen Cortona. Mutta tämä Cortonan Odysseus kuvataan kovin erilaiseksi kuin homeroslainen: hän oli kiukkuinen ja lavertelevainen mies, joka pääasiallisesti tahtoi vain nukkua. Hänen etruskilainen nimensä oli Nanos, joka merkinnee »harhaileva».

On päivänselvää, että Cortonan etruskeilla on ollut satu ympäriinsä harhailevasta Nanos-nimisestä sankarista, joka lopulla asettui asumaan Cortonaan. Ja koska hänen elämänsä muistutti suuresti Odysseuksen elämää, niin hän on ajan mittaan perimätiedossa sulautunut samaksi sankariksi. Näin ja samankaltaisin tavoin etruskit ovat työskennelleet edelleen muodostellen kreikkalaista satu- ja taruainehistoa. Roomalaiset saivatkin kenties useat jumalhahmonsa pikemminkin etruskeilta kuin suoraan kreikkalaisilta.

[126] Muinaisen etruskilaisen Caeren kaupungin haudat antavat meille selvän kuvan siitä, miltä etruskien asunnot sisältäpäin näyttivät. Näissä hautakammioissa on löysään, helposti käsiteltävään karstakiveen kuvattuna sisustuksen pienimmätkin yksityiskohdat. Työssä on huolehdittu kuolleitten viihtymisestä siinä määrin, että karstakiveen on kuvattu myöskin sänkyjä, tuoleja ja jalkajakkaroita. Ja seinille on koristukseksi ripustettu kilpiä ja muita aseita, aivan samalla tavoin kuin meille on tuttua antiikin kirjailijain kuvauksista.

[127] Vuoteen 1922 saakka oli kaupungin nimi Cornéto.

[128] Tosin on eräs loistava poikkeus, nimittäin muuan muumioside etruskilaisin tekstein, jonka sanotaan sisältävän noin 1500 sanaa. Se löydettiin Aleksandriassa, erään kuolleen etruskin ympäri kiedottuna. Sen arvo vähenee kuitenkin senvuoksi, että sanojen luku itse asiassa, johtuen lakkaamattomista toistamisista, supistuu kolmanteen osaan ja että myöskin tämän asiakirjan arvellaan suurimmaksi osaksi sisältävän nimiä — tässä tapauksessa jumalien nimiä. Teksti näyttää olevan samaa tyyliä kuin egyptiläisen kuolonkirjan.

[129] Kyme oli hyvin vanha kreikkalainen kolonia. Mielenkiintoiset hautalöydöt, joita on äskettäin tehty, viittaavat siihen, että se on perustettu noin v. 800 e.Kr.

[130] Kreik. Aineias.

[131] Myöskin rikollinen mies rangaistiin. Vuonna 216 esim. erästä alempiarvoista pappismiestä, joka oli vietellyt vestaalittaren, ylipappi ruoski julkisesti, kunnes hän heitti henkensä.

[132] Montelius määrittelee vanhimpien tunnettujen Tiberin kylien syntymäajan vuosien 1200 ja 1350 välille e.Kr. Vähintään syntymisajaksi vuosien 1200 ja 1350 välille e.Kr. Vähintään näin vanha pitäisi siis Rooman olla.

[133] Siinä tapauksessa on kaupunki saanut nimensä Tiberin vanhasta nimestä: Rumo, sama sana kuin Strymon, muinaispohjoismainen straum, ruots. ström. Samasta alkuperästä johtuu suomalainen kaupunginnimi Rauma (ruotsiksi Raumo).

[134] Meidän päiviemme Roomassa tuskin huomaa kukkuloita. Selityksen siihen antaa se valtava hävitys, joka useita kertoja vanhalla- ja keskiajalla on kohdannut kaupunkia. Niin yleinen hävitys kuin gallialaissodan aikainen vuonna 387, on tietysti ainutlaatuinen, mutta esim. keisari Neron aikana tuhoutui suuri osa kaupunkia tulipalossa. Kaikkien tällaisten tapausten jälkeen rakennettiin uusia kaupunginosia vanhojen jäljellä olevien raunioitten päälle. Tällä tavoin kukkuloitten välillä maa on ainakin paikoittain kohonnut kymmenkunnan metriä.

[135] Tätä uhria nimitettiin suovetaurilia. Latinaksi on nimittäin sika sus, lammas ovis ja sonni taurus.

[136] Sitä ei pidetä Servius Tulliuksen toimeenpanemana, vaan 6:nnella ja 5:nnellä vuosisadalla e.Kr., siis kuninkuuden poistamisen jälkeen, asteettain tapahtuneen kehityksen tuotteena. Servius Tulliuksen uudistus oli tämän käsityskannan mukaan yksinomaan rahataloudellinen ja sotilaallinen. Sen tarkoituksena oli hankkia kaupungille järjestetty verotuslaitos ja sotalaitos — armeija, jossa palvelisi koko kansa eikä ainoastaan vanhat suvut.

[137] Tämän mielipiteen esitti kuitenkin jo vuosisata sitten tanskalaissyntyinen, sittemmin saksalainen Rooman historian tutkija Niebuhr, joka on ensimmäinen todellisesti suuri tieteellinen kriitikko Rooman historian kirjoittajien parvessa. Niebuhrilla oli laaja oppineisuus ja lukeneisuus. Mutta ei siinä kyllin: hän oli myöskin nero tieteessään — historiallinen aisti oli hänellä myötäsyntyistä. Kritiikissään hän oli samalla kertaa terävä ja hienotunteinen. Sentähden hän ei pysähtynyt tutkimuksissaan kielteisiin tuloksiin; hän ei hellittänyt tehtävästään, ennenkuin hän oli onnistunut todennäköisyyden tietä ja vertailun avulla hahmoittelemaan historiallisen tapahtuman totuudenmukaisen kulun. Kun hän jonkun antiikin kirjailijan teoksessa sattui tapaamaan kertomuksen, joka oli aivan mahdoton, hän ei sanonut tähän tapaan: »Tämä on aivan tolkutonta ja täytyy siis hylätä.» Ei, hän sanoi: »Tämä on kyllä tolkutonta, mutta se voi aiheutua kertojamme väärinkäsityksestä, sillä myöhäisemmät kirjailijat ovat vanhempia lähteitä ajattelemattomasti kopioineet tai on perimätieto ne virheellisinä esittänyt.» Ja sitten ei Niebuhr väsynyt, ennenkuin hän oli osoittanut, mistä tietolähteen väärinkäsitys aiheutui, ja ennenkuin hän oli kuorinut esille totuuden tai ainakin todennäköisyyden ytimen näköjään aivan tolkuttomasta kertomuksesta. »Kuten yökulkija» — hänen omat sanansa — »hän hapuili tällä tavoin perille läpi Rooman aikakirjojen.»

[138] Niin kriitillinen ja nykyaikainen tutkija kuin Beloch ei kuitenkaan ole oikein taipuvainen uskomaan etruskien hallinneen Roomaa, ainakaan ei niin likeisessä ajassa kuin Tarquiniusten päivinä. Hän viittaa siihen tosiseikkaan, että ei ole löydetty yhtä ainoata etruskilaista hautaa Roomassa ja sen lähimmässä ympäristössä.

[139] Raippanippu: fascis, on meidän päivinämme jälleen tullut käytäntöön Italian fascistien tunnusmerkkinä.

[140] Mommsenin mielestä konsulin viran kollegiaalisuus on antanut aiheen satuun, että Rooman perustajia oli kaksi.

[141] Hän eli vuosien 59 e.Kr ja 17 j.Kr. välillä ja kirjoitti kiehtovassa muodossa, vaikkakin kertomaansa terävämmin kritikoimatta Rooman historian kaupungin perustamisesta aina vuoteen 9 e.Kr. asti. Hänen teoksensa käsitti jopa 142 kirjaa, joista meille ovat säilyneet kirjat 1—10, 21—45 sekä katkelma 91:nnestä kirjasta.

[142] Mutta jos meillä on kriitillisyyteen taipumusta, niin kysymme: Kuinka voi Brutuksella heti Tarquiniuksen karkoituksen jälkeen olla täysikasvuisia poikia, kun hän tyrannin kukistamisen aikana itse oli vielä nuorukainen? Tässä on yksi vanhojen kuningastarujen monista ajanlaskullisista epätodenmukaisuuksista, joita Niebuhrin nuorempi aikalainen ja Rooman historian lähteitten kriitillisen tutkimuksen jatkaja, nerokas Schwegler on esittänyt.

Tällaisten Schweglerin osoittamien mahdottomuuksien joukosta mainittakoon, että erään Rooman kuninkaan Ancus Marciuksen puolison olisi pitänyt elää niin kunnioitettavaan ikään kuin 115 vuoden vanhaksi, että Tarquinius Superbuksen olisi pitänyt olla täyttänyt 54 vuotta, kun hän syöksi vallasta Servius Tulliuksen, vieläpä Liviuksen esityksen perusteella 70 vuoden taakka harteillaan. Niihin aikoihin, jolloin Tarquinius itse karkoitettiin Roomasta, hän olisi jälkimmäisessä tapauksessa ollut sangen kypsynyt mies, yli 90 vuotta vanha, ja hän olisi ehtinyt 108 vuoden ikään, silloin kuin hän taisteli eräässä taistelussa roomalaisia vastaan.

Jo Newton osoitti enemmän kuin kaksi vuosisataa sitten sen kertomuksen mahdottomuuden, että Rooman seitsemän kuningasta olisivat hallinneet yhteensä yli 240 vuotta, keskimäärin noin 35 vuotta kukin. Kaikki kokeet selittää niin pitkää hallitusaikaa murskautuvat siihen tosiasiaan, että he olivat vaalikuninkaita, astuivat siis hallitukseen vasta kypsyneessä iässä, että vain kaksi heistä kuoli luonnollisella kuolemalla ja että viimeinen heistä eli viisitoista vuotta kuninkuudesta erottamisen jälkeen.

[143] Cocles merkitsee: »Silmäpuoli».

[144] Sana patricius, patriisi, johtuu sanasia pater = isä; ja valtion isiä olivat ne, jotka muodostivat »vanhojen neuvoston»; senaatin, jonka jäsenet olivat kuninkaan neuvonantajia.

[145] Korkein aliupseeriarvo roomalaisessa legioonassa (rykmentissä).

[146] Toisen olettamuksen mukaan kansantribunaatti syntyi vuonna 471 e.Kr. Rooman muuttumisen yhteydessä kaupunkivaltiosta valtioksi, johon myöskin ympärillä olevan maaseudun väestö liitettiin. Tämän muutoksen johdosta jaettiin nimittäin maaseutukin tribuksiin, kuten itse kaupunkikin oli jaettu. Tämän kaupunkivaltion ahtaitten rajojen poistamisen olisi samalla kertaa pitänyt aiheuttaa talonpoikien vapauttaminen, puolivapaitten talonpoikien muuttuminen vapaiksi ja itsenäisiksi. Vain askel askeleella, Edvard Meyer sanoo, kehittyi kansantribunaatti täyteen mahtiasemaansa, jonka se saavutti vasta kolmannella vuosisadalla e.Kr.

[147] Kotijumalat.

[148] Tarinat Coriolanuksen myöhemmistä vaiheista ovat kuitenkin erilaisia. Erään toisen perimätiedon mukaan hän olisi itse päättänyt päivänsä myrkyllä; kolmannen tarinan mukaan hän kuoli korkeaan ikään ehtineenä, mutta olisi usein vanhoilla päivillään valitellut, että hän vasta ukkona oikein tunsi maanpaon kirouksen.

[149] Latinalaiset sanat decem: kymmenen ja vir: mies.

[150] Heroinen, sankarillinen, sankari. Suoment. huomautus.

[151] Vuonna 325 e.Kr. tuli jälleen voimaan vanha laki, jota pidettiin Servius Tulliuksen säätämällä, että velallisen piti vastata lainasta omaisuudellaan, vaan ei ruumiillaan.

[152] Myöhemmin alennettiin korko puoleen ja kiellettiin erinäisissä tapauksissa, jota kieltoa luonnollisesti yhtä vähän voitiin käytännössä pitää voimassa kuin ylintä määrääkään. Myöhemmällä ajalla laillistutettiin 12 % korkeimmaksi koroksi.

[153] Samoin sodassa. Siellä oli konsuleilla mukana pyhiä kanoja, joiden syömistavallaan luultiin ennustavan lähestyvän taistelun tulosta. Jos ne ahnaasti nielivät jyvät, joita niille siroiteltiin, se oli hyvä enne, ja sotilaat kävivät voitonvarmoina taisteluun. Ja mikään ei vaikuta niin paljon voittoon kuin itseluottamus.

Kerran ensimmäisen puunilaissodan aikana tapahtui ennen erästä meritaistelua, että kanat eivät ollenkaan tahtoneet syödä. Komentava konsuli, joka ei ollut taikauskoinen, vihastui ja huudahti: »No, jos ne eivät halua syödä, niin ne saavat juoda», ja heitti linturaukat mereen. Tietysti hän sai viholliselta selkäänsä.

Jos hän olisi ollut ymmärtäväinen, hän olisi sen sijaan huolehtinut, että pyhillä eläimillä olisi ollut hiukaisevan nälkä. Viisas kanojen hoitaja vaikuttaa siihen paljon, ja ajatteleva sotapäällikkö arvioi myöskin sellaisen miehen strategisen merkityksen suureksi.

[154] Mielialaa kuvaava kohtaus sattui muutamia vuosia patriisien ja plebeijien täydellisen tasa-arvoisuuden toteuttamisen jälkeen. Muuan patriisinainen, jonka mies oli Rooman arvossapidetyimpiä plebeijejä, tuli epäsäätyisen avioliittonsa perusteella syrjäytetyksi aatelisten piirien seuraelämästä ja häneltä kiellettiin pääsy heidän viattomuuden jumalattaren kunniaksi viettämiinsä juhliin. Tästä seurasi, että tämän jälkeen saatiin Roomaan aatelinen ja porvarillinen viattomuuden jumalatar!

[155] Merkitsee »kiharatukka».

[156] Suuri pohjoisamerikkalainen kaupunki Cincinnati säilyttää hänen muistoansa. Se on nimittäin saanut nimensä Yhdysvaltojen Cincinnatuksen mukaan: Georg Washingtonin, joka on uuden maailman esikuva epäitsekkäästä valtiomiehestä ja isänmaansa vapauden pelastajasta.

[157] Vuonna 439 e.Kr.

[158] Alppien takainen Gallia (roomalaisten kannalta).

[159] Tämänpuoleinen Gallia.

[160] Hyperborealaiset, kreikk. tarustossa kansa, jonka luona Apollon oleskeli talvikuukaudet, »pohjanperäläiset». — Suomentajan huomautus.

[161] Marmori ja keltavalkea travertiini — kalkkikivi, josta m.m. Pietarinkirkko on rakenneltu — tulivat rakennusaineena käytäntöön oikeastaan vasta keisari Augustuksen aikana. Sitä ennen käytettiin julkisiin rakennuksiin melkein yksinomaan helposti käsiteltävää, mutta synkkää karstakiveä.

[162] Rooman Forum oli alkujaan soinen laakso kahden ensiksi rakennetun kukkulan, Palatinuksen ja Capitolinuksen välissä. Että kukkulat voisivat kasvaa yhteen kaupungiksi, täytyi suomaa kuivata. Tarun mukaan voimakkaan etruskilaissuvun kuninkaat suorittivat tämänkin työn. Purosta, joka ennen juoksi Forumin läpi, tuli salakanavoimista suoritettaessa Rooman pää-likaviemäri, kuuluisa Cloaca maxima.

[163] Vegetius. Hän eli noin vuonna 400 j.Kr.

[164] Ks. Svenska folkets underbara öden I: 67—69.

Toinen kohtaus, joka valaisee suhdetta roomalaisen ja hänen poikansa välillä, kannattaa kuitenkin tässä yhteydessä esittää. Diktaattori Manlius teki itsensä vuonna 363 kovuudellaan niin vihatuksi, että kansantribuunit asettuivat vastarintaan ja pakottivat hänet luopumaan diktaattorin vallasta. Ja kun hän oli vallasta luopunut, eräs kansantribuuni haastoi hänet oikeuteen. Todistuksena Manliuksen julmuudesta syyttäjä esitti, että hän oli lähettänyt poikansa maalle ja teettänyt hänellä siellä rengin töitä vain sentähden, että nuorukaisen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan.

Nämä syytökset kiihoittivat kaikkia, myöskin diktaattorin poikaa — vaikka toisella tavoin, kuin kansantribuuni oli olettanut. Eräänä aamuna aikaisin nuorukainen menee kansantribuunin kotiin ja pyytää saada puhua hänen kanssaan yksityishuoneessa. Hänet lasketaan heti sisään, sillä tribuuni luulee, että nuorukaisella on ilmoiteltavana jotakin uutta valitusaineistoa isää vastaan.

Kun nyt molemmat miehet seisovat ilman todistajia vastakkain, vetää nuorukainen esille puukon ja pakottaa kansantribuunin valallisesti lupaamaan, että hän antaa kanteen diktaattoria vastaan raueta.

Kun tapaus tuli tunnetuksi yleisemmin, herätti, kuten Livius kertoo, koko kansan ihmettelyä, ettei isän liiallinen kovuus ollut kyennyt tukahduttamaan pojanrakkautta nuorukaisen sydämessä. Tämä ihmettely vaiensikin vaatimuksen, että kovasydäminen diktaattori oli tuomittava.

[165] Hänen miehuudenikänsä sattui siihen aikaan, jolloin roomalaiset laskivat valtansa alle Makedonian ja Kreikan. Sodan aikana vietiin hänet panttivankina Roomaan, ja täällä mahtava ja vaikutusvaltainen Scipioiden perhe mielistyi niin häneen, että hän joutui läheisesti kosketuksiin johtavien valtiomiesten kanssa ja perusteellisesti oppi tunteinaan Rooman valtion ja sen historian. Sentään hän ei kuitenkaan unohtanut omaa isänmaataan. Tietysti hän käsitti, että kreikkalaisien ei kannattanut potkia tutkainta vastaan, mutta vaikutusvaltaisten suhteittensa perusteella hän voi sen sijaan Roomassa tehdä Hellaalle suuria palveluksia ja lieventää sen onnettomuutta. Hän kuoli noin vuonna 120 e.Kr. kahdeksankymmenvuotiaana.

Suuressa teoksessa, joka käsitti 10 kirjaa, hän on kertonut Rooman historian puunilaissodan ajoilta, osaksi sellaista, jossa hän on itse ollut mukana. Esikuvanaan hän piti historiankirjoituksessaan opettajaansa Thukydidestä, peloponnesolaissodan mestarillista kuvaajaa.

Polybioksen arvokkaista ja luotettavista teoksista on vain viisi ensimmäistä ja osa kuudetta kirjaa säilynyt. Muutoin on olemassa vain katkelmia.

[166] Korkein tuomari.

[167] Sensorit johtivat verollepanoa, joka oli roomalaisten kansalaisoikeuksien pohjana; he olivat myöskin jonkinlaisia eforeja, jotka voivat leväperäisiltä ja rikollisilta kansalaisilta ottaa pois äänestysoikeuden ja erottaa arvottoman senaatista. Sitäpaitsi heillä oli eräänlaatuisia valtiotaloudellisia tehtäviä.

[168] Annan, että antaisit.

[169] Nimi johtuu yhtymästä Iov-pater = Zeus pater.

[170] Tämä kuuluisa temppeli tuhoutui tulipalossa vuonna 83 e.Kr. Se rakenneltiin uudelleen helleeniseen tyyliin kaunisteltuna muutamilla marmoripylväillä, ensimmäisillä, jotka esiintyvät roomalaisessa rakennuksessa. Sittemmin se paloi useita kertoja ja kohosi joka kerta tuhasta entistä ehompana.

[171] Yli 30 000 sellaista on tähän asti löydetty, ja löytöjen luku kasvaa vuosi vuodelta.

[172] Vanhin säilynyt senaatinpäätös, yksi arvokkaimpia todistuskappaleita rooman kielestä ja Rooman hallitusmuodosta, on vuodelta 186 e.Kr. Se käsittelee Bakkhoksen palvelusta eli Dionysosmysterioita, joita siihen aikaan alettiin käyttää kaikenlaatuisiin humpuuki- ja ilkivaltatarkoituksiin herkkäuskoisten keskuudessa ja jotka alkoivat tulla vaarallisiksi sekä siveydelle että yleiselle turvallisuudelle. Senaatti tarttui asiaan ja päätti ryhtyä hyvin jyrkkiin dionysilaisten jumalanpalvelusyhdistyksien rajoituksiin. Tämä päätös tuli kaikkien italialaisten kuntien merkityttää pronssitauluihin, jotka tuli asettaa yleisesti nähtäviksi ja noudatettaviksi. Sellainen taulu on löydetty Calabriassa muinaisen roomalaisen siirtokunnan asuinpaikalta.

[173] Vaikka Fabius oli roomalainen senaattori, hän kirjoitti kreikan kielellä ja kääntyi siis yleismaailmallisen lukijakunnan puoleen.

[174] Oikeastaan vasta keisariajalla ovat roomalaiset kivikirjoitukset antaneet runsaamman sadon.

[175] Ensimmäiset lapionpistot suoritti Forumilla tieteellisessä tarkoituksessa kuitenkin eräs ruotsalainen, sittemmin yli-intendentti Fredenheim, joka vuosina 1788—91 Kustaa III:n toimesta oleskeli Roomassa ostaakseen taideaarteita. Hänen kaivauksensa tekivät mahdolliseksi paremmin kuin ennen määrätä Forumin aseman ja ulottuvaisuuden.

[176] Vestan temppeli oli samanmuotoinen pyöreä rakennus kuin vanhimmat latinalaisten olkikattoiset majat.

[177] Mommsen ryhtyi jättiläismäiseen työhön kokoamaan ja kriitillisesti tutkimaan kaikkia latinalaisia piirtokirjoituksia, ja hänen onnistui todellakin suorittaa oleellisin osa suunnitelmastaan eteväin apulaisten avulla ja Berliinin tiedeakademian tukemana. Työn tuloksena on kolmisenkymmentä folianttia käsittävä teos, joka sisältää paljon yli 100 000 piirtokirjoitusta. Niiden lukua lisäävät kuitenkin vuosi vuodelta uudet löydöt. Myöskin monet piirtokirjoitusten väärennykset, joihin aikojen kuluessa on ryhdytty erilaisista vaikuttimista — paikallispatriotismista hankkia paikkakunnalle mielenkiintoisia muinaismuistoja, oppineen turhamaisuudesta voida kehua kiintoisilla muinaistieteellisillä löydöillä tahi puhtaasta rikollisesta haiusta — on otettu kokoelmaan, mutta luonnollisesti erikoisilla otsakkeilla varusteltuina, että ne eivät koituisi vahingoksi.

Mielenkiinto latinalaisiin piirtokirjoituksiin heräsi aikaisin. Jo Kaarle Suuren aikoina eräs sveitsiläinen munkki teki pyhiinvaellusmatkan Roomaan jäljentääkseen joukon tärkeitä piirtokirjoituksia sekä Roomassa että Paviassa. Eräs jäljennös hänen kokoelmastaan 800-luvun lopulta on säilynyt tallella. Se on tehty Einsiedelnin luostarissa. Renessanssin aikana tämän tieteen harrastus kasvoi suuresti. Joukko tutkijoita työskenteli jäljentäen piirtokirjoituksia ja julkaisten niitä. Näillä kokoelmilla on suuri arvo sentähden, että useita tuhansia piirtokirjoituskiviä, jotka silloin vielä olivat olemassa, myöhemmin on hävinnyt. Mutta näiden jäljennösten arvo on luonnollisesti äärimmäisen erilainen, riippuen jäljentämän kielellisestä pätevyydestä ja omantunnontarkkuudesta.

Egyptiläiset papyrus- ja saviliuskalöydöt kirjoituksineen roomalaisajalla ovat luonnollisesti hyvin tärkeitä ei ainoastaan hellenismin, vaan myöskin Rooman historian tuntemisen kannalta katsoen.

Meidän päivinämme jatketaan voimaperäisesti ja runsain tuloksin keisariajan Rooman kaivauksia. Tähän tulemme palaamaan myöhemmin.

[178] Olemme jo aikaisemmin nähneet useita näytteitä roomalaishengen uhrautuvaisuudesta, joka osaltaan oli voittojen perustana. Kauhistavan ankara oli myöskin roomalainen kuri. Volskilaissodan aikana tapahtui kerran, että sotilaat niskoittelivat sentähden, että he olivat tyytymättömiä komentavaan konsuliin. »Kaikki tehtiin hitaasti, vitkalleen, välinpitämättömästi ja röyhkeästi; ei häpeä eikä pelko hillinnyt heitä», Livius kertoo. Senvuoksi kävikin hullusti roomalaisille. Kun tuli taistelu, se päättyi yleiseen pakoon. Konsuli rankaisi silloin kaikkia niitä alipäällystöstä, jotka olivat jättäneet rivinsä, ruoskituttamalla ja mestaututtamalla heidät. Miehistöstä valittiin arvalla joka kymmenes kärsimään kuolemanrangaistus.

Sota etruskeja vastaan tarjoaa monta suurdramaattista kohtausta. Seuraava, Liviuksen muistiinkirjoittama, on yksi niistä. Se tapahtui Fidenaen, peninkulman Roomasta koilliseen sijainneen kaupungin, omistamisesta käydyissä taisteluissa vuonna 425 e.Kr. Kaupungin edustalla raivoaa katkera taistelu. Roomalaisia johtaa diktaattori Aemilius. Jo horjuu etruskien rintama, kun »äkkiä», sanoo Livius, »Fidenaen portit aukenevat ja esiin vyöryy uusi sotajoukko, jonkalaista ei koskaan ennen oltu nähty eikä kuultu. Lukematon lauma, asestautuneena palavilla soihduilla, syöksyy, niinkuin se olisi ollut riivattu, hurjasti juosten kohti vihollista, ja tavaton taistelutapa lyö hetkiseksi roomalaiset kauhulla.» Muistuttaahan kaikki enemmän tulipaloa kuin taistelua. Kauhuissaan roomalaisten vasen siipi väistyy liekkejä. Diktaattori rientää sinne. »Mitä!» hän huutaa kovalla äänellä, »annatteko tulen ja savun voittaa itsenne ja karkoittaa teidät kuin mehiläisparven? Ettekö voi miekoilla sammuttaa tulia? Tai miksette itse asestaudu tulella? Miksette tempaa soihtuja vihollisten käsistä ja heitä niitä heitä itseään vastaan? Rohkeutta sotilaat! Muistakaa roomalaisen nimeä, isienne ja omaa urhoollisuuttanne; kääntäkää palo kohti viholliskaupunkia ja tuhotkaa se omilla liekeillään.»

»Diktaattorin käskystä koko sotajoukko lähtee liikkeelle, saa osan soihtuja siepatuksi jo hyökätessään ja riistää osan väkivalloin viholliselta. Molemmat armeijat ovat nyt aseistetut tulella. Ratsuväenpäällikkö keksii myöskin puolestaan uuden ratsuväen taistelutavan. Hän käskee väkensä ottaa pois suitset hevosilta. kannustaa sitten suitsetonta hevosiaan ja syöksyy liekkien keskelle. Toisetkin hevoset syöksyvät kannusten kiihoittamina hillittömässä laukassa ratsastajineen kohti vihollista. Pöly ja savu sekaantuvat toisiinsa, niin että päivänvalo himmenee sekä miesten että hevosten silmissä. Minne ratsuväki tunkeutuu, kumoaa se kaiken kuten sortuva rakennus.» Etruskit valtaa pakokauhu, ja Fidenae kukistuu.

Tätä muistuttava tapaus sattui erään loisen etruskilaissodan aikana vuonna 353. Taistelun alussa etruskien papit hyökkäsivät kuin raivottaret palavat tulisoihdut ja käärmeet käsissään. Roomalaiset syöksyivät pakokauhun vallassa takaisin varustuksiinsa. Mutta komentava konsuli ja hänen upseerinsa ivailivat heitä siitä, että he lasien tavoin antoivat pelkän ilveilyn peloittaa itseään. Silloin he häpesivät siinä määrin, että sokeassa raivossaan syöksyivät niiden päälle, joita juuri olivat paenneet, ja löivät vihollisen pakosalle.

[179] Kerrotaan, että miesikää myöhemmin Deciuksen esimerkkiä seurasi hänen poikansa taistelussa gallialaisia vastaan. (Historiallisesti tosi onkin juuri tämän pojan kuolemaan vihkiytyminen Ausculumin taistelussa v. 279, vaikka myöhemmät tarut kertoivat samaa sekä hänen isästään että pojastaan. — Suoment. oikaisu.)

[180] Tällä yksinkertaisella vuoristolaiskansalla sanotaan olleen tapana luvata jumalilleen hädän ja ahdistuksen aikoina »pyhä kevät»: Kaikki kypsynyt nuoriso vietiin silloin yli rajan, jumalien tahdon mukaan joko menehtymään tai saamaan itselleen uudet asuinsijat. Näitä pesänsä jättäneitä nuorisojoukkoja johtivat Marsille pyhitetyt eläimet. Kerrotaan, että samnilaiset johdatti uuteen kotimaahansa, Campaniaan, sonni. Toista joukkoa johdatti susi, kolmatta tikka j.n.e.

[181] Hän eli toisen vuosisadan alussa j.Kr.

[182] Sodan onnellisesta päättymisestä kiitetään enin konsuli Papirius Cursoria, joka on saanut »juoksijaa» merkitsevän lisänimensä nopeutensa takia. Mies oli myöskin kuuluisa kovuudestaan ja voimastaan. Hän ei puhunut paljoa, mutta oli jossakin määrin hirtehisen huumorin tajua omaava, hirvittävä järjestyksen mies. Kun ratsumiehet pyysivät kerran helpotusta ankarasta palveluksesta, hän vastasi: »Saatte kyllä: teidän ei tarvitse tämän jälkeen taputella hevostanne selkään noustessanne satulasta.» Toisen kerran oli eräässä roomalaisten liittolaisten joukko-osastossa upseeri, joka oli merkillisen hidas hyökkäämään ensimmäisille taistelulinjoille. Taistelun tauottua Papirius kutsutti pelkurin luokseen ja samalla kertaa käski liktorin ottaa kirveensä esille. Hyvän aikaa hän antoi syyllisen seisoa kuolonkalpeana ja vavisten. Ja kun hänen mielestään mies oli saanut tarpeekseen, hän rikkoi äänettömyyden sanoen liktorille samalla osoittaen erästä kantoa: »Hakkaa pois tuo, se on kulkijan tiellä.» Sitten hän päästi upseerin menemään rangaistuaan häntä sakolla — ja kuolemantuskalla.

Papirius Cursor nautti niin suuria kunnioitusta — Livius kertoo — että »häntä kuvailtiin sotapäälliköksi, joka olisi ollut Aleksanteri suuren veroinen, jos tämä olisi kääntänyt aseensa Eurooppaa kohti.»

[183] Epeiros oli tunnettu voimakkaasta, suurikokoisesta koirarodusta, joka soveltui sekä paimen- että metsästyskoiriksi.

[184] Pyrrhoksen armeijan hevoset olivat sitävastoin ehtineet tottua suuriin sotatovereihinsa.

[185] Että se olisi tosiaankin julkisesti lausuttu tässä tilaisuudessa, on kuitenkin tuskin luultavaa, koska käsite italialainen maa ei vielä silloin merkinnyt samaa kuin käsite roomalainen alue.

[186] Saman voimakkaan, masentumattoman roomalaishengen vaikutuksen teki sekin neuvottelija, jonka roomalaiset lähettivät Pyrrhoksen luo. Hänen nimensä oli Fabricius. Hän oli aito roomalainen vanhaa juuria. Hän oli kerran sensorina ollessaan poistanut senaatista erään konsulin sentähden. että mies uskalsi komeilla hopeakalustolla, joka painoi jonkin verran enemmän kuin sallitut kolme kilogrammaa.

Pyrrhos teki kaikkensa voittaakseen mahtavan Fabriciuksen puolelleen ja tarjosi hänelle neuvottelujen aikana kunnioituksensa osoituksena kallisarvoisia lahjoja. Mutta oli kuin olisi puhunut seinälle. Silloin arveli kuningas, että hän kenties voisi järkyttää roomalaisen mielenlujuutta pelästyttämällä häntä. Seuraavan neuvottelun ajaksi hän antoi salaa viedä valtavan suuren elefantin sen teltan taakse, jossa molemmat miehet istuivat neuvotellen. Pyrrhoksen mielestä sopivan hetken tultua kuningas antoi sovitun merkin, esirippu vedettiin syrjään, ja mahtavasti törähdyttäen elefantti ojensi kärsänsä Fabriciuksen pään yli. Mutta roomalainen ei joutunut suunniltaan. Hymyillen hän sanoi vain Pyrrhokselle: »Yhtä vähän vaikuttaa minuun tänään eläin, kuin kultasi eilen.»

Jonkin ajan perästä Fabricius sai Pyrrhoksen henkilääkäriltä kirjeen, jossa tämä teki häpeällisen tarjouksen myrkyttää kuninkaan, jos roomalaiset antaisivat hänelle sopivan palkinnon siitä, että hän täten vapauttaisi heidät vaarallisesta vihollisesta. Suora roomalainen jätti kirjeen Pyrrhokselle itselleen. »Ennen», Pyrrhos sanoi, »voisi auringon saada poikkeamaan radaltaan kuin roomalaisen rehellisyyden tieltä.» Hänen sanotaan osoittaneen kiitollisuuttaan siten, että vapautti lunnaitta kaikki roomalaiset sotavangit.

Perimätiedon mukaan Kineaan ja Fabriciuksen tapahtumat sattuivat edellisenä vuonna, kohta Pyrrhoksen Herakleian luona saavuttaman voiton jälkeen. Mutta paraiden antiikkisten lähteiden mukaan ne kuuluvat vuoden 279 voiton jälkeiseen aikaan, jolloin Pyrrhos oli jo aikeissa siirtyä Sisiliaan. Tämä onkin paljoa mahdollisempaa.

[187] Muutamien kertomusten mukaan pitäisi vanhimman Rooman ja Karthagon välisen sopimuksen olla tehty jo 509 e.Kr. Beloch, joka, kuten useimmat muutkin nykyaikaiset historioitsijat, pitää epätodennäköisenä, että sopimukset näiden kahden kansan välillä voisivat olla näin aikaiselta ajalta, pitää vuoden 390:n seutuja totuudenmukaisimpina.

[188] Myöhemmin lienee karthagolainen lähetystö tullut Roomaan toivottamaan onnea samnilaissodassa saadun voiton johdosta ja laskemaan kultaisen seppeleen Capitoliumin luppiterin temppeliin.

[189] Mutta roomalaiset olivatkin jättäneet auttamatta karthagolaisia Sisiliassa.

[190] Argoksessa syntyi pian taru, että Demeter, kaupungin oma suojelijajumalatar oli surmannut kuulun sankarin.

[191] Luultavasti oli kysymyksessä kauppasopimus. Taikka se oli vain kohteliaisuudenosoitus nousevalle auringolle. Egyptin kuninkaan ystävyys oli roomalaisille hyvään tarpeeseen toisen puunilaissodan kaikkein raskaimpana vuotena, kun oli elintarvepula seurauksena Italian hävityksestä ja maanviljelykseen käytettävän työvoiman puutteesta. Silloin roomalaiset lähettivät — vuonna 210 e.Kr. — lähetystön Egyptiin hankkimaan viljaa siellä. Vahinko, ettemme tiedä, kuinka paljon he suunnilleen saivat.

[192] Muutamat kansantaloustieteilijät väittävät kuitenkin — vaikkakin kovin muodollisilla perusteilla, siltä tuntuu — etteivät liike-edut jo tähän aikaan olisi näytelleet niin tärkeää osaa, että ne olisivat kyenneet vaikuttamaan politiikkaan. Tiet poliittiseen vaikutusvaltaan ovat kuitenkin monta kertaa sen laatuisia, että huomioitsija ei koskaan voi olla varma, että hän keksii ne.

[193] Tuhansittain Baalin uhrilahjoja on kaivettu Karthagon alueelta. Ihmis-, etenkin lapsiuhreilla oli kauan merkitsevä osa karthagolaisten jumalanpalveluksessa.

[194] Tällöin herätti ennen muita huomiota Rooman konsuli Rēgulus, joka on hankkinut itselleen kuuluisan nimen ei ainoastaan sotaisilla uroteoillaan, vaan vielä enemmän sillä, mitä tarut kertovat hänen isänmaallisesta uhrautuvaisuudestaan. Oltuaan useita vuosia sotavankina Karthagossa, hänet kerrotaan lähetetyn Roomaan vaikuttamaan rauhanteon hyväksi. Siinä tapauksessa, että hän ei onnistuisi, oli hänen täytynyt luvata palaavansa takaisin vankeuteen. Täten karthagolaiset luulivat saavansa hänestä luotettavan toivomustensa puolesta puhujan. Mutta sen sijasta, että olisi neuvonut rauhaan, Regulus tarun mukaan oli kehoittanut innokkaasti senaattia jatkamaan sotaa, koska Karthagon voimat pian olisivat ehtyneet. Tämän jälkeen hän oli palannut Karthagoon ja hänet oli siellä palkaksi menettelystään kidutettu mitä julmimmin kuoliaaksi.

Luoteltava historioitsija Polybios ei kerro kuitenkaan tällaista tapausta. Kaikki on varmasti sepitetty roomalais-hyveitten ja roomalaisen sielunsuuruuden ihannoimiseksi vastakohtana puunilaisten julmuudelle ja alhaisuudelle.

[195] Näitä olivat tähän aikaan omenat ja päärynät, öljy ja viini sekä eräät vihannekset. Melkein kaikki ne etelänhedelmät, jotka nykyisin ovat niin luonteenomaisia italialaiselle maaseudulle, olivat silloin vielä siellä tuntemattomia. Persikka-, aprikoosi- ja mantelipuita vietiin sinne vasta sitten, kun Rooma oli ulottanut valtansa yli koko Välimeren; ja appelsiineja ja sitruunoita alettiin siellä viljellä vasta nykyajalla. Ne tuotiin sinne Aasiasta, ja kaktus, agave ja peruna Amerikasta.

[196] Tässä yhteydessä voi mainita, että Intiassa on aina meidän aikoihimme asti käytetty norsuja teloitusten suorittajina.

[197] Hamilkarin numidialaiset ratsumiehet ahdistivat erään 40 000 miehen suuruisen kapinallisjoukon muutamaan vuorien väliseen laaksoon ja sulkivat sen sinne täydellisesti. Pian raivosi kapinallisten kesken niin hirveä nälänhätä, että heidän täytyi syödä ihmislihaa. Ensiksi he teurastivat sotavangit ja sitten orjat. Kun he lopuksi epätoivoissaan koettivat murtautua ulos, Hamilkar antoi elefanttiensa kaikilta tahoilta valtoiminaan hyökätä onnettomien päälle ja tallata heidät maahan. Ei ainoakaan pelastunut elävänä.

[198] Delbrückin mielestä nämä Polybioksen numerot ovat liioiteltuja ja hän arvioi Hannibalin koko voiman liikkeelle lähdettäessä 60 000 mieheksi.

Elefantit olivat varmasti tarkoitetut enemmän tekemään valtavan vaikutuksen keltteihin kuin roomalaisiin. Olivathan ne Pyrrhoksen sotaretkellä näyttäytyneet olevansa kaksiteräinen miekka, joka oli melkein yhtä vaarallinen omille joukoille kuin viholliselle.

Näihin aikoihin oli paljon elefantteja Pohjois-Afrikassa. Afrikkalainen elefantti ei ole kuitenkaan niin oppivainen kuin intialainen, jota Persian kuningas käytti sotatarkoituksiin ja hänen esimerkkiään seuraten Aleksanterin diadokit sekä Pyrrhos. Luultavasti karthagolaiset ovat tuottaneet Intiasta elefantinohjaajia, jotka opettivat heille taidon kesyttää paksunahkoja.

[199] Vaikeinta oli saada yli elefantit, sillä ne pelkäsivät kovasti vettä. Silloin keksittiin veistää kokoon suunnattoman suuria lauttoja ja levittää niille paksulti maata, niin että ne näyttivät rannan jatkolta. Kun eläimet oli saatu lautoille, ne irrotettiin rannasta ja hinattiin yli. Osa elefantteja kauhistui kuitenkin niin, että heittäytyi virtaan. Niiden ohjaajat hukkuivat kaikki, mutta eläimet pääsivät yli vahingoittumattomina pitkien kärsiensä avulla, jotka ne voivat ojentaa vedenpinnan yläpuolelle ja siten hengittää, vaikka niiden täytyi kahlata suurin osa matkasta veden alla.

[200] Nykyjään ollaan taipuvaisia olettamaan, että hän ei valinnut Pientä S:t Bernhard-solaa, kuten aikaisemmin on luultu, vaan eteläisemmän ylimenopaikan Mont Cenis'n luona.

[201] Erään Alppien maaston perusteellisen tuntijan lausunnon mukaan Länsialpeilla on ainoastaan yksi sola, josta voi katsella Lombardian tasankoa, nimittäin se, joka kulkee lähinnä etelään Mont Cenis'stä.

[202] Viinietikkaa oli sotilailla tapana kuljettaa mukanaan sekoittaakseen sitä veteen virkistyttämisnesteeksi.

[203] Tämä on Hannibalin oma ilmoitus, piirretty kuparitauluun, joka koristi Krotonin lähellä olevaa kuuluisaa Heran temppeliä. Vuonna 205 e.Kr., kaksi vuotta aikaisemmin kuin Hannibal jätti Italian, hän kirjoitutti siellä muistiin urotekonsa. Polybios kertoo itse lukeneensa kirjoitukset. Delbrück muuttaa kuitenkin vertailevien tutkimusten perusteella tappionumeroita huomattavasti ja olettaa, että Hannibal il ja Espanjasta lähtiessään oli noin 60 000 miestä ja Italiaan tullessaan noin 35 000 miestä.

Vielä ankarammin arvostelee Polybiosta italialainen De Sanetis, joka arvelee, että kahakoimiset barbaarien kanssa, sairaudet ja rasitukset koko Hannibalin marssin aikana eivät ole voineet maksaa kuin 5 000— 10 000 miehen elämän. »On», hän sanoo etelämaalaisen voimakkaalla kielellään, »säädytöntä syyttää Hannibalia sellaisesta hulluudesta, kuin että hän olisi johdattanut turmioon kokonaisia kaksi kolmasosaa parhaasta armeijasta, mitä Karthagolla oli koskaan ollut.» Todenmukaista on — hän arvelee —, että hänellä Espanjasta lähtiessään oli korkeintaan 30 000 — 35 000 miestä. Hannibal liesi nimittäin vallan hyvin, kuinka muonitusvaikeudet barbaarisessa ja vihollismielisessä maassa kasvavat kilpaa miesluvun kanssa. Suurella armeijalla ei ole myöskään sellaisia liikkuvaisuutta, joka oli Hannibalin menestysten välttämätön ehto.

[204] Ennenkuin veriviholliset kohusivat toisensa ensi kerran Italian maalla, kumpikin ylipäällikkö piti innostuttavan puheen joukoilleen. Sekä Polybios että Livius selostavat näitä puheita. Puheiden ajatuksenjuoksun molemmat historioitsijat esittävät pääasiallisesti samalla tavulla. Molemmilla Scipio muistuttaa kansaansa siitä, että roomalaisilla oli taas vastassaan kansa, jonka he aina ennen olivat voittaneet. Sekä Polybioksella että Liviuksella roomalainen sotapäällikkö leimaa Hannibalin retken Rhônelta Alppien yli itse asiassa paoksi, joka johtui pelästyksestä, kun hän sai kuulla, että roomalaiset olivat lähellä. Mutta Livius kuvarikkaalla kielellään ja levein siveltimiä panee Scipion kuvaamaan, kuinka kauhean uupuneita karthagolaiset olivat marssittuaan yli vuorien. »He ovat haamujen kaltaisia kummituksia», tämä sanoo, »tai paremmin sanoen ihmisten varjoja, nälän ja kylmän näännyttämiä, kiviin ja kallioihin rujoiksi ja rammoiksi kolhiintuneita. Heidän jäsenensä ovat paleltuneita, lihakset jäykät lumesta, kylmän käyristämät, aseet rikkonaisia ja särkyneitä, hevoset ontuvia ja voimattomia. Sellaista ratsu-, sellaista jalkaväkeä vastaan on teidän taisteltava. Te ette joudu tekemisiin vihollisen, vaan sen viimeisten jäännösten kanssa. Ja minä pelkään ainoastaan sitä, että sittenkuin olette taistelleet Hannibalin kanssa, tullaan sanomaan, että Alpit ovat hänet voittaneet.»

[205] Nykyinen Piacenza.

[206] Livius on merkinnyt muistiin suuren joukon sellaisia enteitä. Huhu tiesi kertoa, että vihannestorilla Roomassa puolenvuoden vanha lapsi oli huutanut »triumfi», että härkätorilla härkä oli itsestään noussut erään talon kolmanteen kerrokseen ja heittäytynyt sieltä alas, että taivaalla oli nähty palava laiva ja että salama oli iskenyt Toivon temppeliin. Lanuvinmin kaupungissa oli pyhä keihäs itsestään liikkunut ja korppi lentänyt Junon temppeliin ja istuutunut jumalattaren vuoteelle. Amiternumin tienoilla oli monin paikoin nähty ihmisen muotoisia haamuja valkeissa vaatteissa. Picenumissa oli satanut kiviä ja Caeressä oraakkelilauseiset pyhät sauvat kutistuneet kokoon. Galliassa oli susi temmannut vartiosotilaan miekan huotrasta ja juossut se suussaan matkoihinsa.

[207] De Sanctis suhtautuu epäilevästi kertomukseen karthagolaisien vaivoista Apenniinien yli kuljettaessa, samoinkuin hän ei usko niihin tappionumeroihin, joita kerrotaan Hannibalin retkellä Pon tasangolle, vaan leimaa tavanomaiset kertomukset niistä »määrättömästi liioitelluiksi». Hannibalin tappiot Etrurian läpimarssin aikana rajoittuivat pääasiallisesti hevosiin ja kuormastoon, hän arvelee. Ainoastaan hyvin vähän miehiä menehtyi. Mitään positiivisia todistuksia ei hänellä kuitenkaan ole käsityskantansa tueksi esitettävänä enemmän toisessa kuin toisessakaan tapauksessa.

[208] De Sanctis arvioi maanmiehensä Cantalupiksen laskujen perusteella roomalaisten voiman korkeintaan 45 000—50 000 mieheksi. Hannibalin armeijan hän arvioi 35 000—40 000 mieheksi. Hän pitää mahdottomana, että se olisi ollut voimakkaampi, koska se vuotta aikaisemmin ei ollut sen suurempi, kuin että päävoima voi yhtenä yönä kulkea Campanian vuorisolan kautta, jonne roomalaiset olivat asettuneet väijyksiin. 12 tunnissa ehtii tuskin enemmän kuin 25 000 miestä tavallisessa marssitahdissa sivuuttaa tämän paikan. Sen lisäksi on otettava huomioon niiden luku, jotka lähetettiin ajamaan 20 000 härkää vuorta ylös.

Delbrück hyväksyy sitävastoin pääasiallisesti Polybioksen ilmoitukset voimasuhteista.

[209] Rahvas löysi helppotajuisen selitysperusteen siihen, niiksi ei enää taisteltu suuria taisteluita. Se riippui nähkääs siitä, että Hannibalin joukot olivat veltostuneet oleillessaan talvileirissä ylellisessä ja nautinnonhaluisessa Capuassa. »Siellä», Livius kertoo, »turmeltuivat ylellisyydessä ja irstailussa nuo soturit, joita mitkään kärsimykset eivät olleet kyenneet voittamaan; ja turmelus tuli heidän keskuudessaan vielä sitäkin suuremmaksi, kun he olivat täydellisesti tottumattomia nautinnoihin ja olivat senvuoksi nautinnoissaan kohtuuttomia. Uni ja viini ja kemut, haureellisuus ja kylvyt ja toimettomuus, jotka päivä päivältä tulivat yhä miellyttävämmäksi tavaksi, lamauttivat heidät sekä henkisesti että ruumiillisesti siinä määrin, että heitä tästäpuolin suojeli enemmän vanha voitonmaineensa kuin todelliset voimansa.»

Se armeija, joka mukanaan Hannibal läksi Capuasta, oli kokonaan toinen kuin se, jonka kanssa hän sinne tuli — Livius jatkaa. Muinainen sotakuri oli ainaiseksi turmeltunut. »Monet sotilaat läksivät sieltä käsikoukussa porttojen kanssa. Ja niin pian kuin he rupesivat elämään teltoissa ja soturielämän rasitukset taas alkoivat, heidän ruumiin- ja sielunvoimansa pettivät, aivan kuin he olisivat olleet alottelijoita. Suuri joukko sotureita karkasi, ja Capuasta tuli karkurien yleinen piilopaikka.»

Sanottiin pian, että Capua oli tullut Hannibalille yhtä kohtalokkaaksi kuin Cannæ roomalaisille. Roomalaisten ylipäällikkö Marcellus ei lyönyt laimin rohkaista sotilaitaan kertomalla, »kuinka karthagolaiset olivat menneet rappiolle Capuan ylellisyydestä, kuinka koko talven kestänyt juopottelu, kurittomuus ja kaikenlaiset irstailut olivat heidät turmelleet. Poissa on», hän sanoi, »se voima ja elämänhalu, se ruumiin- ja sielunvoima, joka johti heidät Pyreneitten ja Alppien tunturien yli. Ainoastaan näiden miesten jäännökset taistelevat nyt teitä vastaan. He kykenevät tuskin kantamaan aseitaan ja jaksavat tuskin itse pysyä pystyssä.»

Tämä kaikki on vain naiivia puhetta. Hannibalin joukot eivät aivan yksinkertaisesti olleet koskaan sijoiteltuina Capuaan, sillä sellaista majoitusta olivat kaupungin asukkaat vastustaneet silloin, kun he tekivät liiton Hannibalin kanssa. Kuinka voitaisiinkaan muutoin selittää se seikka, että roomalaiset antoivat Hannibalin oleksia vielä kokonaista kaksitoista vuotta Italiassa, jos hänen joukkonsa olisivat olleet niin heikontuneita, rappiolle joutuneita ja hillittömiä kuin perimätieto väittää?

Tällaisista kysymyksistä historiallinen legenda ei pidä tarpeellisena välittää.

Roomalainen patriotismi loistaa läpi koko tämän kertomuksen. Roomalaiset voivat olla iloissaan siitä, että Nemesis oli kuitenkin huolehtinut siitä, että juuri Capuan menetys, tuo Roomaa kohdannut kova isku, oli itse asiassa muodostunut puunilaisten turmioksi.

[210] Rajattomasti liioiteltuja ovat kertomukset lukuisista roomalaisten voitoista, joilla Livius ylitsevuotavassa patriotismissaan kaunistelee Rooman historiaa vuodesta 215 vuoteen 203. Eräs tutkija, joka on huvikseen laskenut yhteen kaikki ne tappiot, jotka Hannibalin näiden kertomusten mukaan olisi pitänyt kärsiä, päätyy sievoiseen 120 000 miehen lopputulokseen! Marcelluksen suuri voitto Nolan luona, joka on kauan kummitellut historiassa, rajoittuu tarkemmin tutkien vähäpätöiseksi kahakaksi. Samalla tavoin liioiteltua on kauttaaltaan kaikki muukin. [211] Livius kertoo, että heidät otettiin kiinni ja teljettiin kaikki tyynni kaupungin kylpylöihin, jonka jälkeen heidät tukahdutettiin kuumaan höyryyn.

[212] Marcellus oli kaatunut vuonna 208.

[213] Kuten Trebian tappion perästä satoi nytkin kiviä; salama iski temppeleihin, muureihin ja kaupunginportteihin, ja erään kaupunginportin alitse juoksi kokonainen virta verta. Susi elämöi Capuassa. Mutta kamalinta kaikesta oli epäsikiö, joka juuri tuohon aikaan syntyi Roomassa. Torjuakseen kaikkea sitä kauhistavaa, mitä tämä lapsi ennusti, merkkienselittäjät julistivat, ettei pitäisi sallia sen koskettaa Rooman maaperää, vaan se oli upotettava elävänä mereen. Niin tapahtuikin.

[214] Legionan alajaosto.

[215] Livius kertoo, että Hannibal surmautti myös kaikki ne italialaiset sotilaat, jotka kieltäytyivät seuraamasta häntä yli meren. Niinkuin monet muutkin saman kertojan jutut, tämäkin ilmeisesti on tekaistu todistamaan sitä julmuutta ja »puuniloistakin suurempaa petollisuutta», josta hän kerta kaikkiaan on syyttänyt Rooman vaarallisinta vihollista. Livius ei arastele edes sommittelemasta kertomusta, miten Hannibal oli häväissyt Junon pyhättöä. Kun onnettomat pakenivat läheiseen temppeliin — kuinka nämä tuhannet ihmiset olisivat sinne mahtuneet? — Hannibal arkailematta »mitä kauheimmalla tavalla murhautti heidät» itse pyhätössä.

[216] Onko Rooman Idän-politiikan perustana itsetietoinen imperialismi, vai yksistäänkö olosuhteitten mahti ajaa roomalaisia melkein vastahakoisesti askel askeleelta eteenpäin tällä uudella tiellä, siitä historioitsijain mielipiteet ovat jyrkästi vastakkain ja ovat olleet aina siitä asti, jolloin Mommsen esiintyi jälkimmäisen mielipiteen kannattajana. Meidän aikanamme ovat edellisen ajatussuunnan kannattajia m.m. Colin, Kromayer ja De Sanctis. Kromayer panee erikoista painoa kansanpsykologiseen puoleen: roomalaiset ikävöivät Idän ihanuuksia, korkeampi kulttuuri houkuttelee aina alkeellisemmalla asteella olevia kansoja. Collin ja De Sanctis tuovat enemmän esiin taloudellisia näkökohtia. Edellinen näkee Rooman Idän-politiikassa eritoten Rooman suurrahamaailman kasvavan vaikutuksen tuloksen. Kapitalisteille ja suurelle osalle kansaa, jolla oli harrastusta näiden yrityksiä kohtaan, oli hankittava uusia alueita saalistettavaksi. De Sanctis on sitä mieltä, että roomalaisilla jo kauan oli ollut suuria kaupallista kiinnostusta Aigeian merta ja eritoten Vähän-Aasian rannikkokaupunkeja kohtaan.

Niin etevä kansantaloudellinen historioitsija kuin Tenney Frank sitävastoin arvelee, että tuona aikana ei vielä Roomassa ollut kapitalisti- ja suurkauppaharrastuksia, jotka olisivat olleet kyllin voimakkaita vaikuttamaan roomalaisten politiikkaan. Hän ei myöskään pidä Karthagon ja Korinyhoksen hävitystä taloudellisesta kilpailusta aiheutuneen taistelun tuloksena. Vasta Gracchusten ajalla — siis 130-luvulla e.Kr. — oli liike-elämä Roomassa saanut sellaisen merkityksen, että se vaikuttaa politiikkaan, Frank arvelee.

Roomalaisen imperialismin — jos jo nyt käytetään tätä sanaa — oleellinen sotilaallisuus on yhtä varmaa kuin karthagolaisen imperialismin kaupallisuus. Mutta tämähän ei estä sitä, että taloudelliset harrastukset jo aikaisemmin, kuin mitä Frank on taipuvainen myöntämään, ovat voineet osaltaan vaikuttaa tähän imperialismiin. Ne sotateot ja se Idän maitten runsas saalis, joka alkoi virrata Roomaan Hannibalinsodan lopun jälkeisinä aikoina, tekivät kaupungista ehdottomasti kapitalistikeskuksen. Mutta suuret pääomat eivät pysähtyneet yksin Roomaan, vaan niitä käytettiin myöskin panemaan liikkeelle suuria yrityksiä maailman eri osissa. Rooman taloudellinenkin politiikka tulee yhä enemmän koko maailman piiriinsä sulkevaksi. Maailman hyväksensä käyttäminen ei ole roomalaisille enää ajan oloon vain aseellinen yritys, vaan samalla suuri liikeyritys.

[217] Näytteenä mielipiteiden vaihtelevaisuudesta, kun on kysymys Rooman Idän-politiikan arvostelusta, mainittakoon etevän, innostuvaisen ranskalaisen historioitsijan Holleaux'n päättelyistä. Hän sanoo Rooman sotaisia yrityksiä Makedoniassa puolustustoimenpiteiksi, joiden tarkoituksena oli torjua pelättävissä oleva Philippoksen ja Antiokhoksen yhdessä toimeenpanema kaappaus. Hellyttävällä, välistä asianajajamaisella kaunopuheisuudella Holleaux kuvailee roomalaisten pelkoa, että molemmat kuninkaat olivat tehneet suunnitelman luoda Kreikasta toimintakeskus niin meri- kuin maasodallekin Italiaa vastaan, aivan kuin Hannibal oli tehnyt Espanjassa. »Nyt, kuten ainakin», tämä historioitsija sanoo, »huoli tasavallan turvallisuudesta teki senaatin sotaisaksi.» Korkea neuvosto oli vain halunnut torjua sen vaaran, jonka se luuli Roomaa uhkaavan — olkoonkin, että tämä vaara oli kuviteltua. »Rooman politiikka tänä aikana», hän jatkaa, »ei ollut koskaan muuta kuin vastaus — tällä kertaa tosin etukäteen annettu vastaus — ulkoapäin tuleviin uhkauksiin, todellisiin tai luuloteltuihin.»

Ihmetellä vain täytyy, tokko näin ollen yleensä on olemassa hyökkäyssotia — hyökkäävän puolen ja sen taitavain puolustuspuhujain näkökulmasta.

Olettamansa roomalaisten melkein silmittömän kauhun Antiokhoksen ja Philippoksen suunnitelmia kohtaan Holleaux johtaa kertomuksesta heidän välisestään liitosta, jolla roomalaiset oli pelästytetty toisen puunilaissodan loppuaikoina. Kun korkea neuvosto sai kuulla, että Philippos oli tehnyt liiton Antiokhoksen kanssa, silloin Rooman isät hengessään näkivät, miten kokonaisen maailmanosan apuneuvot oli asetettu Makedonian käytettäviksi, ja historiallisesti sivistyneet loihtivat esiin Kserkseen päivien muistot. Tai ainakin pidettiin Philipposta uutena Pyrrhoksena, joka vaani tilaisuutta hyökätäkseen Italiaan. Parempi yllättää kuin joulua yllätetyksi, senaatti ajatteli. Jos Philippoksen ja Antiokhoksen välistä sopimusta ei olisi ollut tai, oikeammin sanottuna, jos roomalaiset eivät olisi saaneet selkoa sen olemassaolosta, ei ole, niin Holleaux tuumii, syytä luulla, että he kreikkalaisten vuoksi olisivat rikkoneet sen rauhan, jonka he olivat tehneet Philippoksen kanssa vuonna 205. He eivät koskaan olisi huolineet kuulla puhuttavan hellenistisestä politiikasta eivätkä koskaan olisi välittäneet »Aasian asioista», Adrian meri olisi yhä ollut rajana kahden maailman välillä. »Toisessa diadokein jälkeläiset olisivat jatkaneet keskinäisiä loputtomia sotiansa, sillä aikaa kuin Rooma, erillään heidän riidoistaan, häiritsemättä olisi hallinnut Länsimaita.»

Ajatuskulku on kiintoisa, mutta eiköhän siinä liikuta kovin uskallettujen päätelmien varassa? Eikö siinä kokonaisen maailman kohtaloita panna riippumaan liian tilapäisistä sattumista? Roomalaisetko, tämä kaikkea muuta kuin hermostunut kansa, olisi todella saatu ryhtymään sotiin niin kaukaisilla sotanäyttämöillä kuin Balkanin niemimaalla ja Vähässä-Aasiassa pelkästä tilapäisestä kiihtymyksestä tai, kuten Holleaux itse sanoo, »tilanteen väärästä arvioinnista»? Jos niin oli, niin kyllä heihin sodan ajatus oli niin juurtunut, että mikä »sattuma» hyvänsä olisi voinut aiheuttaa heidän aseellisen sekaantumisensa Idän asioihin.

[218] Taru kertoo, että Stadionin yli lentävät linnut putosivat maahan suosion pauhinan huumaamina.

[219] Sitäpaitsi hän sai kärsiä sen häväistyksen, että sai kulkea voittajansa triumfisaatossa. Hän oli rukoillut voittajaansa hänet siitä päästämään; mutta vaikka Æmilius oli harvinaisen lempeä ja jalomielinen mies, hän ei antanut onnettomalle muuta vastausta kuin lausumalla peitetyn nuhtelevasti: »Sinusta itsestäsihän riippuu vapautuksesi.»

Mutta vangilla ei ollut rohkeutta päättää itse päivänsä. Nöyryytyksellä, joka oli kuolemaakin pahempi, hän osti itselleen parin vuoden elämän vankeudessa ja kurjuudessa. Voittajansa triumfisaatossa hän hoiperteli eteenpäin surusta voimattomana kolmen lapsensa perässä, joiden näkeminen herätti yleisiä osanottoa katselijoissa. Onneksi lapset olivat vielä liian pieniä täysin tajutakseen onnettomuuden suuruutta.

Tässä triumfissa oli senvuoksi jotakin erityisen järkyttävää. Mutta toisellakin tavalla sekaantui voitonriemuun voimakas tunne onnen vaihtelevaisuudesta. Æmiliuksella oli neljä poikaa. Molemmat vanhimmat olivat ottopoikina siirtyneet toisiin sukuihin. Sattui nyt niin, että nuorin pojista kuoli viisi päivää ennen triumfia ja lähinnä nuorin kamppaili juuri juhlien aikana kuoleman kanssa ja oli kolme päivää myöhemmin vainaja. Mutta isä kantoi syvän surunsa miehekkään voimakkaana. Kun hän pian sen jälkeen kansankokouksessa teki selkoa sotaretkestään, hän lausui, että menestyksensä huipulla hän oli vavissut tuskasta, että onni kääntyisi onnettomuudeksi. Mutta silloin hän oli toivonut — niin hän sanoi —, että hänen oma kotinsa saisi kokea onnen vaihtelun kernaammin kuin Rooman kansa. »Ja nyt», hän jatkoi, »minä toivon, että minua kohdannut suuri menetys on torjuva kaiken onnettomuuden valtiolta. Onnettomuudet riittänevät jo, sittenkuin triumfini, aivan kuin kohtalon ivasta, sattui poikieni hautajaisten väliin! Minua ja Perseusta on pideltävä erikoisen räikeinä näytteinä ihmiskohtalon vaihteluista. Mutta huomatkaa kuitenkin, että hän, joka itse on vanki, on saanut säilyttää lapsensa vahingoittumattomina, kun sitävastoin minä, triumfin viettäjä, nousen toisen poikani ruumiin äärestä triumfivaunuihin ja laskeudun Capitoliumilta toisen luo nähdäkseni hänen viimeisen henkäyksensä! Kaikista jälkeläisistäni ei nyt ole jäljellä ainoatakaan, joka kantaisi Æmilius Paulus nimeä; Pauluksen talossa on nyt vain enää vanha mies. Mutta tässä kotini kärsimässä menetyksessä on teidän onnenne ja valtion voima lohdutuksenani.»

[220] Hei voitto!

[221] Kuvaavaa on, että hän myi aina orjansa, kun ne alkoivat käydä vanhoiksi. Kykenemätöntä väkeä hän ei halunnut elättää.

Plutarkhos väittää myös, että hän »aina järjesti asiat niin, että orjien kesken oli riitaa ja eripuraisuutta, sillä heidän sopuansa hän piti epäilyttävän vaarallisena».

[222] Noin 300 mk.

[223] Ensimmäisenä iltana hän laski erääseen Afrikan rannikolla olevaan pieneen saareen. Nyt oli vain estettävä, ettei siellä lähetetty venhettä viemään hänen vihollisilleen Karthagoon sanomaa, missä hän oli, sillä silloin hänet varmasti olisi oteltu kiinni ja jätetty roomalaisille. Senvuoksi hän kertoi kaikille sataman laivureille, että Karthagon neuvosto oli lähettänyt hänet Tyrokseen, ja pyysi heidät juhla-aterialle. Siitä he eivät kieltäytyneetkään ja lainasivat kernaasti hänelle purjeitaan, joista pystytettiin rannalle teltta, missä vieraspidot pidettäisiin. Sitten hän juotatti koko seurueen avuttomaksi ja poistui itse kaikessa hiljaisuudessa. Meriurhot heräsivät vasta puolissa päivin ja huomasivat, että isäntä itse oli hävinnyt. Sitten viipyi vielä hyvän aikaa, ennenkuin he saivat laivainsa köysistöt kuntoon. Siten Hannibal sai sen etumatkan, jota hän tarvitsi.

[224] Kamarilla (esp. camarilla), oik. pieni kamari, hovipuolue, joka vastuunalaisien henkilöiden selän takana koettaa vaikuttaa hallitsijaan. [Suomentajan huomautus.]

[225] Polybios kuvailee häntä todelliseksi raukaksi: »Hirveän ruma hän oli, eivätkä hänen hengenlahjansa olleet sen paremmat. Hän oli vain puolimies, kelvoton ja pelkuri sodassa, langennut mitä tärkeimpiin irstailuihin. Ylipäänsä hänellä ei ollut hämärintä aavistustakaan siveellisestä arvokkuudesta, vaan hän eli yötä päivää Sardanapaloksen elämää barbaarisissa irstailuissa.» Käydessään Roomassa v. 167 e.Kr. liehakoiva itämaalainen sananmukaisesti ryömi senaatin edessä, suuteli korkean neuvoston istuntosalin kynnystä ja nimitti itseänsä »Rooman kansan vapautetuksi orjaksi», mikä kielenkäyttö etsimättä johtaa mieleen lyydialaisten vasalliruhtinasten tavan aikoinaan ilmaista alamaisuutta faaraolle.

Alamaiset vihasivat ja halveksivat Prusiasta. Sitävastoin hänen pojastaan Nikomedeesta kansa piti, jonka vuoksi kuningas uhkasi hänen henkeänsä. Mutta Nikomedes ehti ennen kunnotonta isäänsä ja isketti hänet kuoliaaksi.

[226] Dogmi (kreik. dogma), oppilause, jota ei voida todistaa, uskonkappale. — Suoment. huomautus.

[227] Myöhemmin on esitelty otaksuma, että Karthagon hävitys riippui juuri roomalaisten pelosta, että Masinissa tekisi sen pääkaupungikseen ja että Numidian valtakunta paisuisi siten liian mahtavaksi. Masinissa oli ollut roomalaisille hyvä karthagolaisten jarru, mutta hänenkin valtansa oli pidettävä aisoissa.

On paljon todistuksia siitä, että roomalaiset eivät koskaan päästäneet apuriensa ohjia höllemmälle, kuin mikä oli heidän etujensa mukaista. Sekä Altalos että Masinissa saivat sen kokea. Mutta että he olisivat hävittäneet Karthagon pitääkseen Masinissaa aisoissa, se tuntuu kuitenkin omituiselta. Eräs puolue Karthagossa kai tosin näki pelastuksen Numidiaan liittymisessä. Mutta rotuvastakohta ja vanha vihollisuus teki toki mahdottomaksi sellaisen itsestäänluopumisen. Roomalaisille oli yksinkertaisinta pitää Masinissaa aisoissa juuri antamalla Karthagon säilyä Numidian vastapainona. On ilmeisesti probleeman tarpeetonta vaikeuttamista, väittää, että »Karthagon oli kukistuttava ei itsensä, vaan naapurinsa vuoksi» ja että »Rooma uhrasi kokonaisen kansan riistääkseen kolmannelta mieheltä tämän saaliin varsinaisen arvon.» Tämä päättely edellyttää myös, että roomalaiset olivat vakuutettuja siitä, että Karthago ei kykenisi pitämään puoliansa Masinissaa vastaan. Mutta mitä syytä heillä oli sellaiseen luuloon, kun he itse pelkäsivät Karthagon kasvavaa vaurautta.

Tällaisen olettaman syntyyn on sisimpänä syynä se, että muutamat historioitsijat kaikin voimin ovat yrittäneet keksiä, Karthagon hävitykseen toisen selityksen kuin roomalaisten liikemiesten kateuden. Mutta miksi ei silloin tyytyä yksinkertaisempaan ja luonnollisempaan selitykseen: Rooman kansan tuntemaan pelkoon verivihollistaan kohtaan, joka niin uskomattoman nopeasti oli tointunut? Aivan varmaan roomalaiset pelkäsivät verrattomasti enemmän Karthagon kuin Masinissan paisuvaa valtaa.

[228] Vain kymmenen heistä oli elossa isän kuollessa.

[229] Mahtoikohan hän aavistaa, että hänen isiensä maan rikkain kaupunki, ihana Korinthos, vain pari kuukautta myöhemmin oli sortuva soraksi ja tuhaksi?

[230] Nämä seudut liitettiin Rooman valtakuntaan vasta keisari Augustuksen aikana.