SPARTTALAISET RYHTYVÄT HYÖKKÄYKSEEN PERSIAN VALTAKUNTAA VASTAAN.

Kymmenentuhannen retki ei ainoastaan ole vaiherikas välikohtaus Kreikan historiassa, vaan sillä on myöskin ollut maailmanhistoriallinen merkitys. Tämä tapaus paljasti näet yhdellä iskulla Persian valtakunnan heikkoudet; ja siitä lähtien alkoi selvänäköisten helleenien mieliin juurtua yhä syvemmin se käsitys, että tarvittaisiin vain keskikokoinen, mutta hyvin varustettu kreikkalainen sotajoukko suurkuninkaan valtakunnan kukistamiseksi ja jakamiseksi. Sen vakaumuksen hedelmänä olivat aikaa myöten Aleksanteri Suuren urotyöt.

Yhä lisääntyvä persialaisten halveksiminen näyttää kuitenkin olevan ristiriidassa sen suuren vaikutusvallan kanssa, joka heillä oli Kreikan kohtaloon vielä parin miespolven aikana. Tämä vaikutusvalta ei kuitenkaan perustunut — kuten edellä on sanottu — persialaisten voimakkuuteen, vaan helleenien eripuraisuuteen, siihen, että suurkuningas osasi käyttää helleenejä toisiaan vastaan. Ja tämän edellytyksenä oli Persian kulta. Spartta, helleenien johtovaltio, kavalsi heidän asiansa ja luovutti Vähässä-Aasiassa olevat maanmiehensä suurkuninkaalle.

Mutta viime aikoina oli lehti kääntynyt. Sparttalaiset olivat joutuneet epäluulon alaisiksi suurkuninkaan hovissa, koska he olivat salaisesti avustaneet Kyyroksen kapinayritystä. Mutta tilanne paheni vieläkin, kun Tissaphernes palattuaan kotiin Kunaksasta pani toimeen rangaistusretken joonialaisia kaupunkeja vastaan, koska nämä olivat asettuneet Kyyroksen puolelle. Kun joonialaiset nyt anoivat sparttalaisilla apua, nämä eivät kehdanneet pysyä toimettomina. Tosin he ainoastaan muutamia vuosia sitten olivat ostaneet itselleen Persian tuen luovuttamalla kylmäverisesti Aigeian meren toisella puolen asuvat maanmiehensä suurkuninkaan käsiin, mutta nyt ollessaan Hellaan valtiaita oli heidän kunnia-asiansa näyttää, mihin he pystyivät. Ja niin sparttalaiset kohottivat miekkansa Tissaphernestä ja hänen kuningastaan vastaan.

Sotatapahtumista ei alkupuolelta ole paljoakaan kerrottavaa, etupäässä siitä syystä, että Tissaphernes, kuten tunnettua, ei juuri ollut mikään sankari ja senvuoksi mieluimmin vältti ratkaisevia taisteluita. Mutta vuonna 396 toiminta vilkastui, kun Spartan kuningas Agesilāos tuli ylipäälliköksi. Hän oli oikea sparttalainen, peloton ja nuhteeton. Ei haitannut se, että hän oli pieni ja mitätön ja ontui toista jalkaansa, sillä tässä raihnaisessa tomumajassa asuva tulisielu mursi tieltään kaikki esteet. Päinvastoin kuin Lysandros hän oli yleisesti pidetty kansanomaisen ja hyväntahtoisen esiintymisensä vuoksi. Hänen käytöksensä ei milloinkaan ollut prameilevaa, mutta kuitenkin hänessä oli jotakin kuninkaallista ja vaikuttavaa. Se oli tahdonvoiman heijastusta.

Kun hän nyt vastaanotti päällikkyyden, hän vertasi yritystään Troian sotaan: taaskin koko Kreikka ryhtyi taisteluun yhteistä aasialaista vihollista vastaan tämän omalla maaperällä. Kuten muinoin Agamemnon hän uhrasi Auliissa ennen lähtöään. Hänen sotaretkensä huippukohta oli lähellä Sardesta saatu loistava voitto. Persialaisten tappion syy onnistui leskikuningatar Parysatiksen vierittää Tissapherneen niskoille. Tämä tehtiin nyt hovin määräyksestä päätänsä lyhemmäksi.

Mutta Agesilaoksen täytyi pian keskeyttää voittokulkunsa. Kotimaassa oli sattunut tapauksia, jotka vaativat hänen läsnäoloaan. Persian kuningas oli viisaasti kultaansa käyttäen hankkinut hänelle vihollisia hänen selkänsä taakse. Aluksi thebalaiset tarttuivat aseisiin sparttalaisia vastaan ja voittivat heidät taistelussa, joka maksoi Lysandroksen hengen. Tilanne oli sparttalaisille sitä arveluttavampi, kun thebalaisia avustivat korinthoslaiset, ateenalaiset, jotka luulivat vapautuksensa hetken tulleen, ja tietenkin Argoliin asukkaat sekä muutamat muut kansat. Liitto eli luonnollisesti etupäässä persialaisten rahoilla.

Yhdistyneet sotajoukot, jotka olivat kokoontuneet Korinthokseen, suunnittelivat ylpeästi hyökkäystä Sparttaa vastaan. »Meidän on poltettava ampiaiset pesäänsä, ennenkuin ne pääsevät ulos pistämään, sanoi korinthoslaisten sotajoukkojen ylipäällikkö.

Uhkaavat varustukset pakottivat sparttalaiset kutsumaan kotiin Agesilaoksen. Tämä kunnianhimoinen mies ei suinkaan iloisin tuntein näin äkkiä tempautunut irti aasialaisista suuruudenunelmistaan, mutta kunnon sparttalaisena hän totteli eforien määräystä. Hän saapui maitse Traakian, Makedonian ja Thessalian kautta Boiotiaan. Siellä hän tapasi liittoutuneet koolla Korōneian luona vuonna 394. Näiden ja sparttalaisten välillä käytiin valtava ottelu. Kummankin puolen hopliittajoukot syöksyivät toisiaan vastaan niin raivoisan taisteluhalun vallassa, että eturivin kilvet ryskyen murtuivat vastakkain, keihäät pirstoutuivat ja tikari oli ainoa ase, jota sotilaat tilanahtauden vuoksi voivat käyttää. Tässä ei kohotettu yhteisiä sotahuutoja, kuten muulloin oli tapana. Katkeran vihan synkkä, uhkaava tunnelma vallitsi tämän hirveän teurastuksen kestäessä, ja ainoastaan yksityiset kostonhimon ja raivon purkaukset keskeyttivät kaamean hiljaisuuden. Agesilaos itse haavoittui useita kertoja, hänet tallattiin maahan ja hänet pelasti kuolemasta uhrautuvalla rohkeudellaan viisikymmentä sparttalaista, jotka olivat hänen vapaaehtoisia henkivartijoitaan. Mutta voittajana hän vihdoin selvisi. Tällä menestyksellä ei kuitenkaan ollut suurtakaan merkitystä sen musertavan tappion rinnalla, jonka persialaista laivastoa johtava ateenalainen Kōnōn oli vähän aikaisemmin samana vuonna tuottanut Spartan merivoimille Knídoksen luona Vähän-Aasian lounaiskolkassa.[26] Siellä murtui Spartan johtovalta merellä. Aigospotamoin taistelun jälkeiset olot olivat yhdellä iskulla muuttuneet ja Agesilaokselta oli paluutie Aasiaan tukossa. Konon purjehti sen jälkeen laivastollaan saarelta saarelle, toisesta Aigeian meren satamakaupungista toiseen ja karkoitti kaikkialta sparttalaiset käskynhaltijat. Heitä vihattiin niin kiihkeästi, että tehtävä onnistui odottamattoman helposti. Tietäen olevansa epäsuosiossa he miltei kaikkialla jättivät paikkansa ja pakenivat kuullessaan pelkän sanoman Kononin saapumisesta.

Konon palasi takaisin Ateenaan kuin uusi Themistokles, isänmaansa vapauttaja, kansan tervehtiessä häntä riemuiten. Ja nyt hän ryhtyi kansalle yhtä mieluisaan toimeen, rakentamaan uudestaan Ateenan hajoitettuja linnoituksia. Lukemattomat kädet alkoivat ahertaa. Myöskin boiotialaisia ja muita naapureita työskenteli vapaaehtoisina samoilla muureilla, joiden repimistä he yksitoista vuotta sitten olivat juhlineet tanssien ja huilua soittaen. Niin täydellisesti oli mieliala Kreikassa sen jälkeen muuttunut. Kaikki oli nyt pelkkää iloa ja sovintoa. Kuvaa himmensi vain yksi varjo, mutta sitä rakentajat eivät huomanneet: Kreikan vapauden uusi suoja oli pystytetty Persian kullalla. Mutta tuloksena oli joka tapauksessa, että Ateena jälleen oli oma itsensä, ei tosin Perikleen Ateena — sotalaivaston puutteessa ei siitä milloinkaan enää voinut tulla sellaista — mutta kuitenkin lukuunotettava tekijä, ja Peiraieuksesta tuli jälleen vilkas satamakaupunki.

Mutta nyt oli myöskin koittanut hetki, jolloin suurkuningas ja hänen Jooniassa oleva satraappinsa arvelivat, että vaaka taas vähitellen saisi painua Spartan eduksi. Tätä muutosta Persian politiikassa ilmaisi se, että satraappi äkkiä vangitsi Kononin, miehen, joka oli ateenalaisten paras apu ja tuki. Petollista tekoa perusteltiin sillä, että Konon toimi suurkuninkaan etuja vastaan. Hänen uransa oli täten äkkiä katkaistu, juuri kun se lupasi eniten Ateenan kehitykselle, ja sparttalaiset riemuitsivat. Monet muutkin merkit osoittivat, että Artakserkses satraappinsa kautta aikoi jälleen ottaa Spartan armoihinsa sen viimeaikaisten koirankurien perästä. Ja lopulta erään viekkaan sparttalaisen välittäjän onnistui hankkia maalleen rauha Persian kanssa vuonna 387. Mutta tämä rauha tuotti ikuisen häpeän Spartalle, sillä se uhrasi toistamiseen oman etunsa vuoksi Vähässä-Aasiassa olevat maanmiehensä. Jo muodoltaan rauhansopimus oli kuin isku vasten kasvoja kaikille, jotka helleenin nimeä kantoivat. »Kuninkaanrauha», kuten sitä nimitettiin, »säädettiin» näet Kreikan valtioille julistuksen loukkaavassa muodossa, jonka suurkuningas itsevaltiudessaan oli sanellut Susassa, ja jota helleenien vain tuli totella ja noudattaa. Se sisälsi, että kaikki Vähän-Aasian kaupungit tästä lähtien kuuluivat suurkuninkaalle.

Sitä lupaavammalta tuntui — ensi silmäykseltä — se sopimuksen kohta, joka takasi itsenäisyyden kaikille varsinaisen Kreikan kaupungeille, suurille ja pienille. Saattoivatko kreikkalaiset toivoa, parempaa? Ei, ehkäpä ei, jos Sparttaa ja Persiaa ei olisi ollut. Mutta nyt ne olivat olemassa; ja Spartalle tämä kauniisti kaavailtu pykälä merkitsi sitä, että muut kreikkalaiset yhteiskunnat saivat olla juuri sen verran itsenäisiä, kuin soveltui lakedaimonilaisten — ja luonnollisesti myös Persian kuninkaan — tarkoitukseen hajoittaa ja hallita. Sparttalaisista Artakserkses sai luotettavan vartijan pitämään huolta siitä, että helleenien itsenäisyyspyrinnöt eivät onnistuisi. Spartta näet otti suorittaakseen jalon tehtävän valvoa Persian henkivartijana, että sopimusta tarkoin noudatettaisiin. Jokaista rauhanrikkojaa kohtaan sparttalaiset suorittivat pyövelin virkaa persialaisten avulla.

Tämän kaiken tuloksena oli, että sparttalaisten menettely pakotti helleenit turvattomina alistumaan Spartan ylivaltaan ja lisäksi vielä muodollisestikin tunnustamaan Persian kuninkaan yliherruuden. Ja ensi kertaa Mykaleen taistelun jälkeen, joka käytiin lähes sata vuotta aikaisemmin, persialaiset olivat kaikkien Vähän-Aasian helleenien todellisia valtiaita.

Vuoden 387 rauhansopimus on diplomatian mestariteos. Se on näennäisesti miellyttävän selkeä ja yksinkertainen, mutta todellisuudessa sillä on sisältö, jonka huomaa ainoastaan lukemalla rivien välistä.

Kuninkaanrauha oli halkaissut helleenisen maailman kahteen osaan. Molemmat puoliskot olivat tästä lähtien suurkuninkaan vallassa, toinen välittömästi, toinen välillisesti. Helleenit olivat tuhlanneet suuruudenaikansa perinnön, kieltäneet suuret sankarinsa ja valtiomiehensä. Se oli sitäkin häpeällisempi nöyryytys, kun kreikkalaiset eivät olleet sortuneet taistelussa ylivoimaista vihollista vastaan, vaan ryömivät tomussa sellaisen vallan edessä, joka oli heitä heikompi sekä maalla että merellä, vallan, jonka sisäinen heikkous oli nyt ilmeisempi kuin milloinkaan ennen. Helleenit olivat menetelleet näin tuhotakseen toisensa. Eripuraisuuden pahan hengen riivaamana oli ensin osa Hellaan kansasta ja sitten kansa kokonaisuudessaan ottanut niskoilleen perivihollisensa häpeällisen ikeen.

Se että sparttalaiset saattoivat tehdä, minkä tekivät, häpeällisesti kavaltaa Hellaan nimen kunnian, voidaan psykologisesti selittää vain siten, että heidät varmaan valtasi silmitön säikähdys nähdessään, miten nopeasti Ateena oli saanut linnoituksensa uudestaan rakennetuksi. Tästä kauhusta kasvoi heti päähänpinttymä, että Ateena oli kehittymäisillään yhtä mahtavaksi valtioksi, kuin se oli ollut kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Senvuoksi heidän täytyi mistä hinnasta hyvänsä — kunhan sitä tietenkään ei vain tarvinnut itse maksaa — koettaa saada aikaan rauha ja päästä sellaiseen ratkaisuun, että kaikki muut Kreikan valtiot olisivat eristettyinä eikä mikään vastaliitto voisi enää kilpailla Spartan kanssa Kreikan johtovallasta.

Kuninkaanrauha oli tehnyt tyhjäksi Kononin vapautustyön hedelmät. Sparttalaiset olivat jälleen, kuten Aigospotamoin taistelun jälkeen, hajoittaneet kreikkalaiset vastustajansa ja voivat tästä lähtien kohdella heitä mielensä mukaan. Nyt alkaa uudelleen sama näytelmä kuin tuohon — aikaan. He valvovat nyt muiden valtioiden kreikkalaisia yhtä epäluuloisesti kuin omia heloottejaan, ja jokaisen vapaudenliikkeen oireen he koettavat tukahduttaa alkuunsa. Heidän ensimmäisiä toimenpiteitään rauhanteon jälkeen oli pakottaa thebalaiset luopumaan johtavasta asemastaan Boiotian muiden kaupunkien keskuudessa. Persialaisten avulla sparttalaiset sitten seuraavina vuosina alkoivat uudelleen asettaa useihin paikkoihin vihattuja käskynhaltijoitaan ja levittää valtaansa yhä laajemmalle. Ja Persian satraapit sortivat vielä pahemmin Vähän-Aasian nyt aivan turvattomia kreikkalaisia. Sekä sparttalaiset että persialaiset kylvivät väkivaltaisuuksillaan vihaa, joka aikanaan kantoi odottamattoman hedelmän.