MAAILMAN VALTAKUNTA HAJOAA.

Aleksanterin äkillisen kuoleman perästä hänen maailmanvaltakuntansa oli tuomittu pirstoutumaan, sillä se oli neron luomus, ja vain rautatahtoinen, aivan erinomaisen suuri nero sitä kykeni pitämään koossa. Kysyttiin paljon enemmän kuin tavallista inhimillistä tahdonvoimaa ja arvostelukykyä sulattamaan yhdeksi kokonaisuudeksi ihmiset, jotka olivat niin eri kehitysasteilla kuin Aasian, Afrikan ja Euroopan kansat. Aleksanterin valtakunnassa oli heimoja, joiden piti opetella vasta maanviljelystä, toisia joita piti sivistää elämään avioliitossa tai — kuten kauimpana koillisessa asuva Sogdianan kansa — »elättämään vanhoja vanhempiaan, eikä lyömään heitä kuoliaiksi.» Foinikialaiset piti saada luopumaan kauheista Molokin uhreista.

Mutta toiselta puoleltahan joukossa oli kansoja, joilla oli ikivanha kulttuuri jo siihen aikaan, jolloin kreikkalaiset vielä olivat barbaareja, kansoja, jotka ennen kaikkia muita olivat olleet kreikkalaisten oppimestareita. Kuitenkin täytyi nämäkin, kuten kaikki itämaalaiset, vapauttaa kahleista, joissa taikausko ja sokea auktoriteettiusko heitä pitivät vankeina, ja herättää heidät tuntemaan ihmisarvonsa. Sellainen oli työ, jonka helleeninen kulttuuri oli siellä ottanut suorittaakseen. Aleksanteri tämän alkoi; ja leima, jonka nuori valloittaja antoi työlleen, olikin määräävänä kokonaiselle aikakaudelle, hellenistiselle.

Aleksanteri ei jättänyt jälkeensä kruununperillistä, mutta vähän jälkeen hänen kuolemansa hänen puolisonsa Roksane synnytti pojan, joka sai nimen Aleksanteri. Mutta ennenkuin lapsi oli nähnyt päivänvalon, syntyi armeijassa Babylonissa kiivas kamppailu siitä, kenestä tulisi vainajan seuraaja. Se päättyi sovintoon sankarin paarien ääressä ja seuraavan sisältöiseen sovitteluun: Siinä tapauksessa, että Roksanen odottama lapsi on poika, tulee tästä ja hänen avioliiton ulkopuolella syntyneestä velipuolestaan Philippoksesta, erään tanssijattaren pojasta, kuninkaita. Philippos oli tosin jo ehtinyt täyteen ikään, mutta häntä vaivasi kaatuvatauti, ja hän oli heikko, siis kykenemätön hallitsemaan valtakuntaa. Aleksanterin kruunu oli, kuten Wilamowitz sanoo, »siirtynyt idiootille ja vielä syntymättömälle lapselle.» Hallituksen otti senvuoksi käsiinsä Perdikkas valtionhoitajana alaisinaan maaherroina etevimmät Aleksanterin lähimmistä miehistä. Tunnetuimmat heistä olivat Ptolemāios, Antígonos ja Séleukos. Makedonian ja Kreikan maaherrana oli Antipatros. Kaikki nämä valtiaat olivat voimakkaita luonteita, joiden oli vaikea toimia yhdessä, ja lähimmän miespolven valtiollinen historia onkin täynnä taisteluita näiden Aleksanterin »diadokien» — s.o. seuraajain — välillä.

* * * * *

Kreikassa tieto Aleksanterin äkillisestä kuolemasta vaikutti kuin sytyttävä kipinä tukahdutettuun »vapaudenrakkauteen». Kaikkinainen pikkuvaltiopolitiikka oli sammunut Aleksanterin ratkaisevasti vakaannutettua Makedonian hegemonian. Kansankokouksissa ei käsitelty kuin pikkukysymyksiä. Keskusteltiin »kaduista ja kaivoista, joita piti korjata, muurinharjasta, jota piti kalkita ja muusta sellaisesta», lainataksemme Demostheneen sanat, joka kuitenkin alkaakseen uuden »vapaustaistelun» vain odotti, että Aleksanterin kävisi huonosti Aasiassa.

On erittäin mielenkiintoista tarkata Demostheneen ja ateenalaisten eleitä Aleksanterin sotaretken eri tilanteissa. Tuntuu, kuten Droysenista, että »jos helleenisessä maailmassa olisi ollut terveen kansallistunnon alkuakaan, niin Aleksanterin saavuttamain Graneikoksen, Issoksen ja Gaugamelan voittojen, Vähän-Aasian helleenein vapautuksen, Tyroksen ja vanhan kilpailijan Foinikian kauppavallan tuhoamisen ja Persian ylivallan murskaamisen olisi pitänyt saada leppymättömimmätkin sopimaan Aleksanterin kanssa ja kaikkien helleenein olisi toki riemu rinnassa pitänyt kilpailla siitä, että saisivat ottaa osaa hänen vapautustyöhönsä.» Kun tieto Miletoksen vapautuksesta saapui, niin »eikö kautta koko kreikkalaisen maailman käynyt riemunhuuto?» kysyy eräs toinen saksalainen vanhanajan historioitsija. »Vihdoinkin oli toteutunut se, mitä helleenit niin kauan olivat toivoneet ja odottaneet. Olihan Miletos kaupunki, josta persialaissodan sytyttävä kipinä kerran sinkosi, kaupunki, jonka häviön takia koko Ateena vuodatti kyyneleitä, Thaleen ja Anaksimandroksen kaupunki… Mutta kun se jälleen pystytettiin, ei kuulunut riemun kaikua Kreikasta. Kukaan isänmaallinen runoilija ei ole koskaan ylistänyt runoissaan tätä urotyötä.» Vaikutusvaltaiset kreikkalaiset kaupungit käsittivät isänmaallisuuden ja kansalliset tehtävät vallan toisin.

Jos ateenalaiset olisivat halunneet, he olisivat jo Aleksanterin vapautussodan alussa voineet poistaa ainoan tosi vaaran, mikä uhkasi tätä hanketta kaikkien helleenien yhteistä vihollista vastaan. Jos näet helleenit päättävästi olisivat koko merivoimineen menneet mukaan Aleksanterin puolelle, hän olisi ollut persialaisia voimakkaampi myös merellä, ja sodan lopputulos jo siten alusta asti ollut varma. Aleksanteri olisi varmasti maksanut korkean hinnan tuollaisesta avusta, ja Ateena olisi vielä kerran saanut tilaisuuden näytellä tärkeää osaa politiikassa.

Mutta ateenalaiset eivät tahtoneet. Demosthenes ja hänen ystävänsä eivät heitä siihen päästäneet. Ateenalaiset rajoittuivat varovaisesti asettamaan sopimuksenmukaiset kaksikymmentä laivaa Aleksanterin käytettäviksi. Mutta muuten he pysyttelivät puolueettomina ja odottelevina.

Kuumeenomaisella jännityksellä he odottivat Issoksen suuren voimainkoetuksen tulosta. Demosthenes. osoitti niille, jotka halusivat kuunnella —ja niitä oli paljon — että Aleksanterin sotajoukon persialaiset ratsumiesmassat aivan varmasti polkisivat maahan. Kuitenkin hän oli kyllin diplomaatti odottamaan taistelun ratkaisua, ennenkuin hän antaisi Ateenan päättää liittyä avoimesti Persian puolelle.

Silloin tuli tieto, että Aleksanteri oli saavuttanut ratkaisevan voiton. Mitä silloin ateenalaiset ja heidän liittolaisensa tekivät? He päättivät antaa kunnialahjan voittajalle, kultaisen seppeleen kiitollisuutensa ilmaukseksi siitä, mitä hän oli tehnyt Kreikan vapauden hyväksi.

Sitten kului muutamia vuosia uudessa odotuksessa.

Mutta kun tuli tieto, että »itsevaltias» lopultakin oli kuollut, mikä poliittinen vireys kaikkialla, mitä toiveita uuden vapauden aikakaudesta!

* * * * *

Sparttalaiset taas eivät koskaan olleet avustaneet Philippoksen perustamaa Korinthoksen liittoa. Koko ajan, kun Aleksanteri oli Aasiassa, he olivat jos mahdollista vielä kärsimättömämpinä kuin ateenalaiset odottaneet sopivaa tilaisuutta entisen valtansa saavuttamiseen Kreikassa, vaikka se toisen kerran pitäisi ostaa pettämällä Kreikan yhteinen asia. Heti Aleksanterin kuljettua Aasian puolelle he ryhtyivät yhteyteen suurkuninkaan kanssa. Issoksen taistelun jälkeen he esiintyivät niin uhkaavasti, että syntyi suoranainen sota heidän ja Aleksanterin Makedoniaan asettaman maaherran, Antipatroksen välillä. Verisessä taistelussa sparttalaiset voitettiin v. 331, ja sitten ei mikään Kreikan valtio uskaltanut ajatella kapinaa Makedoniaa vastaan, niin kauan kuin Aleksanteri eli. Mutta sitä todella suurenmoista, mitä noina monivaiheisina vuosina tapahtui, eivät ateenalaiset eivätkä sparttalaiset nähneet, eivät tahtoneet nähdä.

Kun nyt huhu Aleksanterin kuolemasta oli saanut vahvistuksen, makedonialaisvastaiset puoluejohtajat kaikkialla intohimoisin sanoin kehoittivat kansaa astumaan helleenien uuden vapaustaistelun johtoon ja siinä tarkoituksessa kokoamaan kaikki Kreikan valtiot liittoon. Ne sanat saivat heti vastakaikua. Demostheneen ja muiden kansanjohtajain ansiosta vapausliike levisi kuin kulovalkea yli melkein koko Kreikan, ja melkoinen sotajoukko kävi taisteluun Antipatrosta vastaan. Yritys päättyi kuitenkin niin, että liittoutuneet kärsivät perinpohjaisen tappion ja huomattavimmat kansanjohtajat mestattiin. Demosthenes vältti tämän kohtalon ottamalla myrkkyä.[66]

Kun sitten Antipatros muutamia vuosia myöhemmin kuoli, syttyi Makedoniassa sisällissota. Näihin kahakoihin sekaantui myös kunnianhimoinen Olympias. Hän tappoi heikkomielisen Philippoksen ja hänen puolisonsa ja satakunnan heidän puoluelaisiaan, mutta Antipatroksen poika voitti ja otti vangiksi hänet. Murhattujen omaiset vaativat hänen henkeänsä, ja makedonialainen kansantuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan. Taipumattomana kuten oli elänytkin, hän otti vastaan kohtalonsa.

Muutamia vuosia myöhemmin — nimittäin v. 310 e.Kr. — Kassandros raivasi tieltä myös nuoren Aleksanterin, kauniin ja lupaavan lapsen, ja hänen ihanan äitinsä. Roksane itse oli sitä ennen murhauttanut Aleksanterin kuningatarpuolison.

Silloin muutamat Kassandroksen vastustajista ottivat peliin häntä vastaan Aleksanterin sivukantaisen pojan, jonka äiti oli eräs ylhäinen fryygialainen nainen, seitsentoistavuotiaan Heraklén. Mutta häntäkin odotti sama kohtalo kuin sukulaisiaan. Nuorukainen kutsuttiin suuriin juhliin, ja kun kemut olivat päässeet huippukohtaansa, hänet pistettiin kuoliaaksi. Hänen rikkomuksensa oli sama kuin muidenkin uhrien: hän oli Aleksanterin sukua.

Nyt oli jäljellä vain Aleksanterin sisko, lahjakas Kleopātra. Hän oli ollut aikaisemmin naimisissa enonsa, Epeiroksen kuninkaan kanssa, mutta oli nyt leski. Monet mahtavain kruununtavoittelijoiden naimatarjoukset hän oli sen jälkeen hylännyt, mutta aikoi nyt mennä naimisiin Ptolemaioksen kanssa. Mutta Antigonos ehkäisi hänen aikeensa myrkytyttämällä hänet. Philippoksen ja Aleksanterin hallitsijasuku oli kokonaan hävitetty.

* * * * *

Sillä välin kuin tämä tapahtui Kreikassa, kävi idässä vimmattu taistelu sekä valtionhoitajan ja diadokien että vielä diadokien välillä keskenään. Nämä sotapäälliköt, jotka ennen olivat vuosikymmeniä yhdessä taistelleet ja parhaina tovereina nauttineet pöydän ja pikarin iloja, ottelivat nyt keskenään elämästä ja kuolemasta ja koettivat ryöstää toisiltaan maat. Jo kaksi vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen Perdikkas sai surmansa murhaajan kädestä.

Diadokeista kaikkein voimakkain ja tarmokkain oli Antigonos, jota nimitettiin »kykloopiksi», sillä hän oli silmäpuoli. Hän laajensi maaherrakuntaansa saaden voittoja kilpailijoistaan, eli ja hallitsi kuin Aasian suurkuningas ja tavoitteli koko Aleksanterin valtakunnan herruutta. Mutta lopulta tämä raudankova mies kaatui ase kädessä yli 80 vuoden ikäisenä suuressa taistelussa Seleukosta ja muita kilpailijoitaan vastaan v. 301. Täten Aleksanterin suuri yhdistämisajatus oli rauennut. Hänen valtakuntansa jaettiin kolmeen valtioon, joista Makedonia joutui Antigonoksen suvulle, suurin osa etu-Aasiaa seleukideille ja Egypti Ptolemaioksille. Mutta silti eivät olot vakaantuneet. Kaksi seuraavaakin vuosikymmentä oli täynnä kiistoja ja kamppailuja. Ptolemaiosten ja seleukidein välillä oli kauppapoliittisesti tärkeä Syyria riitakapulana, aivan kuten ennen faaraot olivat taistelleet tämän maan omistamisesta ensin Mesopotamian valtiaitten ja sitten heettiläisten kuninkaitten kanssa. Molemmat puolet tavoittelivat Foinikian rannikon satamia, Libanonin metsien laivanrakennuspuita ja vuorien malmeja. Ptolemaiokset kilpailivat myös Antigonoksen jälkeläisten kanssa Aigeian meren herruudesta. Ei mikään kolmesta osavaltiosta pyrkinyt enää maailmanherruuteen, mutta kaikki ne tahtoivat olla suurvalloista ensimmäisenä.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Job. Gust. Droysen, Geschichte des Hellenismus.