MAKEDONIAN VALTAKUNTA.

Makedonia oli fyysillisesti voimakkain hellenistisistä valtiomuodostumista. Isänmaanrakkaudessa ja sitkeässä kestävyydessä makedonialaiset olivat sen ajan kansoista ainoat, joita voitiin verrata roomalaisiin. Olisipa heillä vain ollut johdossa kunnioitusta herättävämpiä ja laajakatseisempia miehiä kuin väkivaltainen, tolkuton Philippos V ja hänen jälkeensä hänen vähäpätöinen poikansa Perseus!

Syynä Philippoksen joutumiseen sotaan roomalaisten kanssa oli hänen kunnianhimoinen ja ahnas politiikkansa, joka teki hänestä koko Kreikan kauhun. Monet niin Euroopan kuin Aasiankin kreikkalaiset valtiot etsivät senvuoksi suojaa Roomalta. Ja roomalaiset muistivat hyvin hänen liittonsa Hannibalin kanssa.

Tuskin tarvinnee kuitenkaan edes sanoa, että Rooman kansa ei halunnut taas sotaa sen jälkeen, mitä se viimeisinä seitsemänätoista kauhun vuotena oli saanut kärsiä. Rooman senaatti se, ja se yksin, päästi sodan puhkeamaan. Asioihin oli sopiva tilaisuus sekaantua, kun Philippoksen liittolainen, seleukidien hallitsijasukuun kuuluva mahtava Antíokhos vielä oli sodassa Egyptin kanssa; ja juuri nyt, äsken päättyneen sodan kovan koulun jälkeen, Rooman legioonilla oli iskuvoimaa, jota ne kenties koskaan myöhemmin eivät saavuttaisi. Myöskin oli, kuten sanottu, kauniilta kajahtava sodan syy: Rooma esiintyi helleenien vapauden suojelijana makedonialaisten tyranniutta vastaan.

Samaan aikaan kuin päätettiin ryhtyä sotaan Philipposta vastaan, meni Antiokhoksen luo lähetystö ottamaan selvää hänen suunnitelmistaan ja pidättämään häntä auttamasta Philipposta. Siinä tarkoituksessa lähettilästen tuli imarrella perin omahyväistä kuningasta, koettaa saada hänet vakuutetuksi Rooman senaatin ystävällisyydestä sekä saada hänen sodanhalunsa kohdistumaan Egyptin syyrialaisiin alueisiin.

Roomalaisten onnistui helposti eristää Philippos, ja he saivat siis toisten häiritsemättä käydä sotaa häntä vastaan. Näyttääkin muutoin siltä, ettei Anliokhos ollut aikonutkaan auttaa häntä roomalaisia vastaan. Kolmessa vuodessa konsuli Flāminínuksen johtamat Rooman legioonat olivat voittaneet makedonialaisen falangin, ja rauhanpäätöksessä typistettiin Makedonian alue samaksi, mitä se oli ollut ennen suuren Philippoksen sekaantumista Kreikan kohtaloihin.[217] Sitäpaitsi Philippoksen täytyi jättää Roomalaisille koko laivastonsa paitsi viittä alusta ja kaikki elefanttinsa, maksaa 1.000 talenttia ja sitoutua olemaan solmimatta liittoja Rooman tietämättä eikä käymään sotaa sen suostumuksetta — kaikki luonteeltaan vallan samanlaisia rauhanehtoja, kuin mihin Karthagon oli täytynyt alistua neljä vuotta aikaisemmin.

Kolme vuotta oli riittänyt pyyhkäisemään Makedonian kuningaskunnan pois suurvaltojen joukosta. Että Philippos sai pitää varsinaisen Makedonian, riippui siitä, että roomalaiset eivät halunneet pakottaa häntä syöksymään epätoivoissaan Antiokhoksen syliin. Merkillistä on, että itselleen roomalaiset eivät ottaneet mitään vallatuista maista. Se johtui siitä, että he tajusivat selvästi, miten vaivalloista oli hoidella meren toisella puolen olevia alueita. Pelättiin, että liian kaukaisten maakuntain maaherrat omaksuisivat pahoja tapoja, jotka voisivat käydä vaarallisiksi Rooman tasavallan rauhalliselle kehitykselle. Historian opetusten tutkijoille voi Pausaniaan tapaus olla peloittavana esimerkkinä. Että roomalaiset eivät ottaneet Kreikkaa itselleen, riippui myöskin siitä, että helleenien kaltaiset tuittupäät olivat varmasti erikoisen vaikeita hallittavia Roomasta käsin. Sen sijaan, että olisivat tehneet heidät alamaisikseen, jotka sitten tavan takaa olisivat yrittäneet päästä jälleen vapaiksi, roomalaiset olivat kyllin viisaita avokätisesti lahjoittaakseen heille kaivatun vapauden. He laskivat näet täten hankkivansa vastaisen varalle Balkanin niemimaalle turvallisuusvahdin, joka ei hinnasta mistään päästäisi maahan valloitushaluista naapuriruhtinasta. Kreikkalaisten kaltainen kansa oli viisaampaa sitoa kiitollisuuden siteillä kuin kahleilla. Niin roomalaiset laskeskelivat. Vastaisuus oli pian osoittava, pitivätkö heidän laskelmansa paikkansa.

Suurissa juhlissa, jotka pidettiin Korinthoksessa vuonna 196 e.Kr., Flamininus sai julistaa ilosanoman. Kun kaikki katselijat olivat kokoontuneet, juhlat avattiin tavanmukaisella tavalla siten, että airut torvensoittajan seuraamana astui keskelle Stadionia. Sittenkuin hän torventoitotuksin oli pyytänyt hiljaisuutta, eivät seuranneetkaan juhlain tavanmukaiset avajaismenot, vaan sen sijaan hän kuulutti seuraavan ilosanoman: »Rooman senaatti ja sen voittoisa sotapäällikkö julistavat Makedonian kukistumisen jälkeen kaikki kreikkalaiset valtiot, jotka ovat olleet kuningas Philippoksen alaisia, itsenäisiksi ja vapaiksi kaikesta verovelvollisuudesta ja toisten alaisuudesta.»

Kreikkalaisten ilo oli niin suuri, etteivät he aluksi olleet uskoa korviaan. »Hämmästyksissään, aivan kuin kaikki olisi ollut unta, he tuijottivat toinen toisiinsa», kertoo Livius. »Vielä kerran airueen oli astuttava esiin, sillä jokainen paloi halusta ei ainoastaan kuulla, vaan myöskin nähdä vapauden julistajan. Kun airut sitten toisen kerran oli kuuluttanut senaatin tiedonannon, silloin puhkesi valloilleen sellainen riemu ja sellainen kättentaputuksen pauke, että selvästi näki, että kaikesta elämän hyvyydestä vapaus on rakkain.»[218] Mutta itse juhlaleikit pääteltiin sinä päivänä nopeammin kuin koskaan, sillä kukaan ei kyennyt näkemään eikä ajattelemaan sitä, mitä kilparadalla tapahtui.

Kun päivän kilpailut olivat päättyneet, koko katselijalauma syöksyi roomalaisen päällikön luo ja oli ihastuksissaan vähällä repiä hänet kappaleiksi.

Flamininuksen Philippos V:stä saavuttama voitto ja kreikkalaisten itsenäisyyden julistaminen on vastaisku sille voitolle, jonka suuri Philippos kerran Khaironeian luona oli saanut helleeneistä.

* * * * *

Vallanhimoinen, hurjaluontoinen Philippos tunsi elämänsä suuren tappion perästä olevansa kuin häkkiin suljettu metsän otus. Kaikki ne pikkukansat, joita hän ennen oli halveksinut ja häikäilemättömästi sortanut, olivat nyt häkin ympärillä ja iloitsivat ristikon lujuudesta. Ei ollut määrää heidän Rooman senaatille lähettämillään valituksilla, niin pian kuin vangittu villipeto uskalsi näyttää kynsiänsä. Silloin sukelsi heti esille roomalaisia toimikuntia tutkimaan, oliko kaikki niin kuin olla piti. Nämä Philippos sai luvan ottaa vastaan erinomaisen kohteliaasti; ja korkean senaatin tuomioihin hänen oli alistuttava napisematta.

Mutta salaisesti hän valmistautui kerran murtautumaan ulos ja lyömään maahan kaikki nuo raukat, jotka riemuitsivat hänen häkkiin sulkemisestaan; ja kun kuolema yllätti hänet, hän jätti suunnitelmansa perinnöksi pojalleen. Perseus varustautui kaikin voimin, mutta hänen urhoolliset makedonialaisensa olisivat tarvinneet toisen johtajan. Hyvin verisessä taistelussa löi heidät vuonna 168 Æmilius Paulus, sen konsulin vertainen kaima ja poika, joka kaatui Cannæn taistelussa. Perseus kuoli roomalaisten vankeudessa.[219] Että tällaiset tapaukset eivät enää voisi uudistua, Makedonian kuningaskunta jaettiin neljään pieneen tasavaltaan, jotka tulivat Roomasta riippuvaisiksi. Koko kansa riisuttiin aseista. Kuparikilvet vietiin Roomaan, mutta kaikki muut aseet poltettiin tai sulatettiin.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun makedonialaisten keskuudessa puhkesi kapina, Rooma muutti poliittista järjestelmää, otti maan suoranaiseen hallintaansa ja muutti sen Rooman maakunnaksi.