MAAILMANHISTORIAN ENSIMMÄINEN TUNNETTU PARODIA.[117]

MAAILMANHISTORIAN ENSIMMÄINEN TUNNETTU PARODIA.[117]

Lauluni alkakohon! Runotarten tulkohon parvi Helikonilt' alas sieluuni nyt, avuks' tulkohon laulun, jonka ma piirsin tauluun, jok' oli polveni päällä — aiheeseen määrätön taistelu, Areen tappavan luoma. Laulaa mielin tästä, sen korvin kuolevat kuulkoot. Kertoa tahdon, kuin rotat taisteli, sammakot voittain, jättien jälkiä käyden rohkeudess', urotöissä, joist' tarut kertovat kuullaksemme. Mut tää oli alku: Vuoks janon kerran rotta, mi äsken portimon vältti, luo lätäkön lähimmän meni, suutaan aikoen kastaa, vettä sen nautti hän kuin makeaa hunajaa. Hänet huomas nyt moniääninen sammakko, veen asukas, sekä virkkoi: 'Ken olet, vieras? ken sinut synnytti? kuin tulit rantaan? Vilppiä vailla se kerro nyt, ei valehdella sun auta! Jos olet ystäväks arvoisein, niin vien sinut luoksein; lahjat, ystävä, silloin sulle ma suon monet, kauniit. Itse Physignatos oon, kuningas tämän lammikon aavan; valtias sammakkoin olen vuoden loppuhun täällä. Peleus taattoni on, taas Hydromedusa mun kantoi, tuolla he lempeä hehkui, missä Eridanos virtaa. Mutta ma näön: sinä myös olet kaikkein kaunehin, uljahin, valtikan kantaja varmaankin, olet sankari myös sa silmissäni. Hyvä, mulle sa kerto'os siis pian syntys!’ Mutta Psikárpaks vastasi hälle ja nää sanat lausui: »Miks sukuain sinä näin kyselet? Sen tuntevat kaikki. Tiedä: Psikarpaks oon nimeltäin minä, poika Troksárteen, jolla on kultainen sydän, Leikomyle mun kantoi, hän tytär Pternotrókteen, valtiahan oli kuulun. Niin majass' synnyin, niin mua äitini ruokki ja nouti viikunat, pähkinät, kaiken, mik' ihanaa oli syödä. Kuinka sun vieraakses tulisin? On luontoni toinen. Veess' elämään sinä synnyit, kun minä taas sitävastoin syön kuin ihmislapset, siks korin pyöreän etsin mielelläni minä, kolmeen kertaan paistetun leivän, myös kakun paisuvan, jossa on ryytinä juusto ja sesam, kinkkua myös sekä maksaa, jolla on loistava pinta, juustoakin, joka äsken maidost' on puserrettu, torttua myös hunajaista, jok' on jumalillekin mieleen, kaikkea, niin, mitä vain kokit laittavat kestejä varten.

Näin alkaa kuuluisa »Sammakkojen ja hiirien taistelu», hyvin suuressa arvossa pidelty parodia vieläkin kuuluisammasta eepoksesta: Homeroksen lauluista. Saamme pian nähdä, miten Iliaan ja Odysseian taistelukuvauksia ja jumalakoneistoa mahtipontisin sanoin parodioidaan »Batrakhomyomakhiassa», niinkuin sammakkojen ja hiirien sodan nimi on alkukielellä, ja kuinka siellä vilisee homeroslaisia sanontatapoja ja käänteitä.

Runon iästä ja tekijästä ollaan hyvin eri mieltä. Paljon on kumminkin sellaista, joka viittaa hellenistiseen aikaan.

Solmimme kuitenkin jälleen tapahtumain langat. Kun Psikarpaks, rottaprinssi, on jonkin aikaa kehuskellut sotaisia urotekojaan, hän päättää hyväksyä sammakkokuninkaan Physignatoksen tarjouksen päästä tämän selässä hänen kotiinsa.

Tuns ilon ensin hän, kun häntä Physignatos kantoi, kun liki viel' oli rannat. Mut hänen ympärillään kun hurjana vaahtosi aalto, hän vuolaat kyynelet itki. Retkeä turhaan nyt katuen hän hiuksia raastoi.

Ja yhä pahempaa: hirmuinen vesikäärme pistää äkkiä päänsä esiin ja kohottaikse korkealle yli vedenpinnan. Tämän kauhean näyn nähdessään sammakko sukeltaa ja jättää matkatoverinsa surkeasti tuhoutumaan. Mutta kuolinhetkellään rottaprinssi syyttää häntä petoksesta ja huutaa rottien kostoa uskottomalle:

»Mut vetehen vajotessaan nää sanat vielä hän lausui: 'Koskaan maalla ei voittanut ois mua, tappios, konna ois moniottelu, juoksu ja paini. Mut nyt petoksella oot vetehen minut syössyt. Kostakohot ikivallat!'

Näin. Ja nyt veess' elämänsä hän päätti; mut kun hänet huomas Leikopinaks, jot' oli kutsunut pehmeä hiekka, karjahtain pois riensi hän, rottien kuulla sen kertoi. Kun nämä kuulivat tuon, viha kiehuva valtasi heidät. Airuet toimeks sai rotat kutsua huomenen koittoon neuvotteluun luo linnan, miss' eli itse Troksartes, taatto Psikarpaks raukan, lammen veessä min ruumis nyt selällään lepäs kuollut, onnettoman, joka koskaan rantoja nähnyt ei, vaan ui meren aavoja kohti.»

Kansan- tai paremmin sanoen rottainkokouksessa kuningas Troksartes puhkeaa puhumaan ja valittaa katkerasti kohtaloansa:

»Mua surun sortelemaa: olen vailla jo kolmea poikaa. Ensimmäisen vei, puri hengeti hirveä, julma portimo kerran, kun hän loittoni luolani luota. Toisen ihmiset surmas, keksijät nuo kovamielet uusien ansojen, jotka on veitetyt viekkahin tuumin — 'loukkuja' on nimeltänsä ne, turmio rottien parven.»

Ja nyt hän on sammakkokuninkaan petoksen kautta menettänyt kolmannenkin rakastetun poikansa. Hän päättää puheensa kehoittaen rottia varustautumaan ja lähtemään sotaan. Kaikki asekuntoiset noudattavat hänen kehoitustaan:

»Ensin suojukset rotat solmivat jalkojen ylle, taidoll' yhteen liittäen palkoja vihreän herneen, jotk' oli ensin yön pimeässä he suuhunsa syöneet. Peittona pään, kypäröinäpä taas oli pähkinänkuoret.»

Muu aseistus on samanmukaista. Kun sammakot olivat huomanneet, mitä oli tekeillä, kokoontuivat hekin.

»Neuvotellen päättääkseen sodan kauhean myöskin.»

Sitten he varustautuivat kaikin voimin.

»Pitkät, pistävät kaislat peitsiksi liitti he yhteen; simpukankuoret hienot taas kypäreiksi he otti. Täyttivät sammakot noin varuksissaan korkean rannan, peitsiä heiluttain, halu taistelun rinnassa hehkuin. Yhteen Zeus jumalat nyt kutsui tähtisen taivaan, näytti hän joukon heille ja kaikki sankarit uljaat, nuo monet, katsoa suuret, kourassa valtavat peitset — ei suku uljaammalta kentaurien, jättien näytä —»

Hymyssä huulin Zeus kysyy jumalilta ja jumalattarilta, kumpaako uljaista sotajoukoista olisi autettava. Mutta sammakot enemmän kuin hiiretkään eivät ole juuri suosiossa kaikkeinkorkeimmassa paikassa, jonka vuoksi Olympoksen asukkaat päättävät — päinvastoin kuin Troian sodassa — pysytellä puolueettomina katselijoina.

Sen jälkeen kaksi kuuluttajaa julistaa verisen näytelmän alkaneeksi:

»Hyttyset valtavin torvin ne soittivat kaikkien kuulla viestiä nyt sodan hirveän pauhun. Korkeudesta Zeus salamoin soi merkin taiston kauhean alkaa.

Ensin keihäällään Hypsibóas Leikhénorin kaataa, maksan puhkaisten, etummaisna kun ryntäsi uljas; päistikkaa hän sortui, hiukset tahraten multaan, noin ryminällä hän kaatui, soi kalisten sopavasket. Heitti Troglites nyt, sai surmaniskun Peléion, keihään vahvan rintahan sai, ja jo kuolema tumma koppoi kaatuvan urhon, ja ruumiist' erkani sielu.»

Melkein joka rivistä tuntee kunnon Homeroksen. Aito homeroslaista on sekin, että eräästä »sankarista» sanotaan, että hän sinkosi vihollista vastaan kiven niin suurella voimalla, että tältä »yö valotonpa jo varjosi silmät». Mainio on myöskin parodia, kun eräästä toisesta kaatuvasta kerrotaan:

»Maahan vaipuu tää, ei hengitä, mut veren värjäs loistava purppura veen, hän pitkällään lepäs siinä, suolten ja välkkyvän rasvan vuotaen pois mahastansa. Mut Tyrophagos vei sopavasket rannalla hältä.

Samaa lajia ovat seuraavat vertatihkuvat säkeet:

Mutta Litraioon surmasi urhea Borborokoites, löi kivell' otsaan häntä, ja vuotivat pois nenän kautta miehen aivot, pintaa maan veri purskuva kastoi.»

Rottain sotajoukon voimallinen sankari kostaa ystävänsä puolesta, jonka Prassaios[118]-sammakko on surmannut.

»Julmistui tämä silloin, koppoi jäntevin nyrkein maasta hän nyt kiven valtavan raskaan, maata mi painoi. Krambobaleen päin polvia lensi se, ett' ihan pohje oikea murskautui, vihamies heti santahan sortui.»

Mutta jääkööt jo tuollaiset kauhunkuvat!

Lopuksi alkaa sammakoiden käydä huonosti. Heidän mainehikkain sankarinsakin näkee parhaaksi pelastautua sukeltamalla lammikon pohjaan.

»Mut Meridárpaks[119], sankari nuori, nyt rottia johti; Knaisoon, leivänsyöjän, urhon uijahan poika. Lähtiessään kotihin hän poikaa taistohon käski. Korskana, ylpeillen tää seisoi rannalla lammen, uhkasi sammakot nyt hävittää sukupuuttohon kaikki. Varmaan tehnyt oisi hän sen — ei puuttunut uljuus —, jollei ois sitä nähnyt taivaan mahtava Taatto: sääli Kronionin[120] täytti, kun sammakot sortua uhkas, kiirettään ravistain hän ääntään nosti ja lausui: 'Kuulkaa, oi jumalat, mitä kummia silmäni katsoo! Hämmästymään minut saa Meridárpaks, kylväen murhaa syöstessään läpi sammakkojoukon!»

Hän päätti lähettää sammakoille apuarmeijan koukkukyntisiä ja saksisuisia krapuja.

»Käyrin kynsin ja kieroin silmin nyt tuli joukko äkkiä, sakset suussa ja panssari peittäen selkää, luut, oli nahkakin niillä ja kauniisti hartiat loisti, jalkaa kahdeksan, vakopäät — »rapu» on nimi niillä. Rottien joukolta poikki nyt häntää, kättä ja jalkaa nää kävi hakkaamaan heti, peitset kääntäen taapäin. Niin rotat valtasi, raukat, kauhu ja vartomatt' yhtään kääntyivät pakohon ne. Jo aurinko laskea alkoi. Taistelu yhden päivän niin oli loppunut viimein.»