KYYROS NUOREMPI JA KYMMENENTUHANNEN RETKI.

Salaliitot veljessotineen ja veljenmurhineen ovat olleet tavallisia ilmiöitä hallitsijanvaihdosten aikoina Persian valtakunnassa. Vuonna 465 e.Kr. Kserkses kaatui salaliiton uhrina, ja pian sen jälkeen myöskin hänen vanhin poikansa Dareios murhattiin veljensä Artakserkseen toimesta. Tämä sai hallita kokonaista neljäkymmentä vuotta, mutta hänen poikansa ja seuraajansa Kserkses II:n surmasi muutaman viikon kuluttua toinen veli, jonka vuorostaan pian raivasi tieltä veljeksistä kolmas, Dareios II. Uusi kuningas meni naimisiin sisarpuolensa Parýsātiksen kanssa. Tämä oli inhoittava nainen, oikea raivotar, ja hän oli osallisena kaikkiin veritöihin, joita hovissa tehtiin heikon Dareioksen hallitusaikana.

Dareios II kuoli vuonna 404 jättäen jälkeensä 13 lasta avioliitostaan Parysatiksen kanssa, näiden joukossa pojat Artakserkses II ja Kyyros. Nuorempi, poika oli päinvastoin kuin vanhempi, tarmokas ja kunnianhimoinen ja oli vahvasti päättänyt syöstä veljensä valtaistuimelta. Hänen suunnitelmilleen antoi virikettä Parysatis, jonka lempilapsi hän oli.

Siinä tarkoituksessa hän pestautti sotajoukon kreikkalaisia palkkasotureita, 10 000 miestä, joka määrä vähitellen karttui 14 000:ksi, ja näiden kera hän keväällä 401 lähti Sardeesta. Lisäksi hänellä oli käytettävänään 10 000 persialaista. Uljaan, nuoren ruhtinaan rehellisyyden ja anteliaisuuden maine oli näet hankkinut hänelle paljon kannattajia. Kuljettiin suuren Persian valtakunnan sydäntä kohti, mutta määrä oli kauan sotajoukolle salaisuus. Alussa puhuttiin vain sotaretkestä erästä Vähän-Aasian kapinallista kansaa vastaan.[21]

Kreikkalainen palkkasotajoukko kantaa historiassa »kymmenentuhannen» nimeä. Lukemattomia vaaroja ja seikkailuja, joita nämä soturit kokivat, on mukaansatempaavalla tavalla kuvannut muuan osanottaja, ateenalainen Ksenophōn. Tämä oli arvossapidetty ja sivistynyt mies. Sokrateen läheinen ystävä ja oppilas. Hänen »Anábasis»-nimistä kirjaansa kymmenentuhannen retkestä lukevat vielä tänä päivänä Odysseian ja Iliaan rinnalla kouluissamme helleenien kielen opiskelun alkajat.

Rasittavin osa kymmenentuhannen matkasta kaakkoa kohti oli marssiminen Eufratin rantaa pitkin halki pohjois-Mesopotamian erämaitten, missä ei ollut ainoatakaan puuta, vaan yksinomaan koiruohoa ja kaikenlaisia väkevätuoksuisia pensaita. Täällä kreikkalaiset ihmeekseen ensi kerran eläessään näkivät gaselleja ja villiaaseja, jotka olivat nopsempia kuin nopeinkaan hevonen. Täällä oli myöskin trappeja, eräänlaisia kameelikurjen tapaisia lintuja, joita jotkut ratsumiehet huvikseen metsästivät saaden täten sekä tarpeellisen että maukkaan lisän ruokavarastoonsa. Arkoja kameelikurkia ei sitävastoin kenenkään onnistunut saada hengiltä. — Kaksi viikkoa helleenit marssivat näiden tylyjen seutujen halki. Heidän mukanaan kuljettamansa varastot olivat lopulta niin vähissä, että useita kuormajuhtia kuoli nälkään. Onneksi saavuttiin sittemmin viljaviin ja hedelmällisiin seutuihin.

Kūnaksa-nimisessä paikassa Eufratin rannalla, Babylonista luoteeseen, Artakserkses hyökkäsi veljensä kimppuun komealla sotajoukollaan. Mutta uljaamman näyn kuin persialaisten suunnattomat sotalaumat, tarjosi kreikkalaisten pieni parvi, joka hyökkäsi vihollista vastaan sotalaulun kaikuessa ja sitä nopeammassa tahdissa, mitä enemmän he lähestyivät persialaisten taistelulinjaa. Enempää ei tarvittu, ennenkuin vihollisten vastaava sivusta hajaantui hurjaan pakoon.

Mutta toisin kävi siinä osassa taistelukenttää, missä persialaiset taistelivat keskenään. Kun kreikkalaiset Klearkhoksen johdolla ajoivat pakenevia takaa, Artakserkses käytti ylivoimaista mieslukuaan saartoliikkeen suorittamiseen aikoen hyökätä veljensä kimppuun selkäpuolelta. Kyyros kiirehti silloin estämään häntä tehden kiivaan rynnäkön vihollisen keskustaa vastaan, juuri siihen kohtaan, missä kuningas itse oli henkivartijoineen. Hyökkäys oli niin kiivas, että Kyyros 600 ratsumiehen kera mursi kymmenen kertaa lukuisamman henkivartijajoukon rivit, ajoi ne pakosalle ja kaatoi omakätisesti heidän johtajansa. Samassa hetkessä hän näkee veljensä Artakserkseen ja joutuu sellaisen vihan ja raivon valtaan, että unohtaa kaiken varovaisuuden. Huudahtaen: »Minä näen hänet» hän syöksyy pienen miesjoukon seuraamana vihattua veljeänsä vastaan. Hän lennättää keihäänsä tämän rintaa vastaan, mutta se tuskin tunkeutuu haarniskan lävitse. Sen sijaan suurkuninkaan läheltä heitetty keihäs tuottaa Kyyrokselle vaarallisen haavan silmän alapuolelle, hän horjahtaa hevosen selästä ja kaatuu yhdessä niiden uskollisten kanssa, jotka yrittävät häntä suojella. Muuan näistä heittäytyi prinssin kaatumisen nähdessään hänen päälleen, sulki hänet syliinsä ja surmasi itsensä tai hänet surmattiin Artakserkseen käskystä.

Suurkuningas antoi hakata kuolleelta kruununtavoittelijalta pään ja oikean käden ja asettaa ne kauas näkyvälle paikalle.[22] Se oli kaikille taistelun päättymisen merkki. Silloin Kyyroksen persialaiset joukot lähtivät heti pakosalle.

Kun Klearkhos kreikkalaisten hopliittain kanssa palasi liian pitkältä takaa-ajomatkaltaan, hän karkoitti persialaiset kaikkialta pakoon; mutta nämä olivat ehtineet ryöstää Kyyroksen leirin putipuhtaaksi, niin että kreikkalaiset olivat ilman elintarpeita keskellä vihollismaata, lähes sadan päivämarssin päässä kotimaansa merestä.

Kun he nyt, mikäli mahdollista, koettivat lepäillä taistelun rasitusten jälkeen, saapui suurkuninkaalta airueita vaatimaan, että he luovuttaisivat aseensa ja antautuisivat kuninkaan armoille. Klearkhos vastasi: »Voittaneet miehet eivät tavallisesti laske aseitaan.» Ja muuan upseeri lisäsi: »Suurkuningas tulkoon itse ottamaan meiltä aseet!»

Kreikkalaisten jyrkkä esiintyminen teki persialaisten ylipäällikköihin niin valtavan vaikutuksen, että heidän korkealentoiset vaatimuksensa seuraavana aamuna muuttuivat aselevon hieromiseksi. Klearkhos huomasi nyt, että tässä oli edelleenkin ennen kaikkea pyrittävä herättämään kunnioitusta. Hän ei lainkaan pitänyt kiirettä ottaessaan airueita vastaan, ja ennenkuin hän ryhtyi tekemään sopimusta heidän kanssaan, hän järjesti sotajoukon siten, että se näytti mahdollisimman komealta ja peloittavalta. Neuvottelujen tuloksena oli, että Klearkhos »myöntyi» aselepoon sitä vastaan, että suurkuningas hankkisi sotajoukolle muonavaroja.

Siihen Artakserkses heti suostui, ja helleeneille osoitettiin majapaikaksi muutamia kyliä, missä oli yllin kyllin viljaa, niin erinomaisia taateleita, että ne sulivat suuhun, sekä palmuviiniä ja muita ihanuuksia.

Kun he olivat viipyneet siellä kolme päivää ja saaneet uusia voimia, saapui sinne suurkuninkaan satraappi Tissaphernes ja oli tahtovinaan kreikkalaisten ystävänä pelastaa heidät. Hänen oli onnistunut saada suurkuningas lupaamaan, että hän satraappikuntaansa palatessaan saisi viedä sekä kreikkalaiset että Kyyroksen persialaiset apujoukot kotiin. Hän sitoutui neuvomaan heille parhaimman tien ja hankkimaan heille elintarpeita maksua ja lupausta vastaan, että he eivät tuottaisi maalle ja sen asukkaille vahinkoa. Mutta jos hän ei täyttäisi sitoumuksiaan, he saisivat itse ottaa elintarpeita, mistä löytäisivät. Tähän kreikkalaiset suostuivat, ja sopimus vahvistettiin kädenlyönnillä ja valoilla.

Ymmärtääksemme Artakserkseen myöntyväisyyden meidän on muistettava, ettei ollut suinkaan miellyttävää pitää näitä kreikkalaisia, jotka hänen kansassaan aina herättivät suoranaista pakokauhua, maan viljavimmassa osassa ja arveluttavan lähellä pääkaupunkia. Näiden sotakelpoisten ja hyvin järjestettyjen joukkojen olisi ollut helppoa muodostaa linnoitettu kaupunki tähän maahan, missä monet kanavat tarjosivat erinomaisia puolustuslinjoja sille, joka osasi niitä käyttää. Ja kun kreikkalaiset kerran olivat pureutuneet kiinni hänen valtakuntansa sydämeen — mitä kaikkea he saattaisivatkaan keksiä yllyttääkseen hänen tyytymättömiä ja epäluotettavia babylonialaisiaan ja katkeroittaakseen heidän kuninkaansa elämän! Sellaisista syistä suurkuninkaan mielestä oli viisainta päästä mahdollisimman pian eroon kreikkalaisista. Hän ei voinut rauhoittua, ennenkuin oli saanut heidät hyvän matkaa Tigriksen toiselle puolelle. Tämä seikka todistaa parhaiten, miten heikko valtavan suuri Persia itse asiassa näihin aikoihin oli suurista mahdollisuuksistaan huolimatta.

Kreikkalaisten siirtäminen pois Babyloniasta kauas Assyrian ja Meedian vuoriseutuihin oli siis sen sopimuksen tarkoitus, jonka Tissaphernes oli tehnyt heidän kanssaan. Paluumatkan piti näet tapahtua pitkin Tigriksen rantaa. Ei voitu ajatellakaan marssia kotiin samaa tietä kuin oli tultu, koska kreikkalaisten oli nyt mahdotonta kuljettaa mukanaan valtavia varastoja, joita tarvittiin matkalla halki Eufratin yläjuoksua ympäröiväin erämaitten. Millainen sitävastoin oli se maa, johon Tissaphernes nyt aikoi heidät viedä, siitä ei kenelläkään ollut aavistusta. Siksi he luottivatkin sokeasti häneen. Pian alkoi kuitenkin näkyä merkkejä siitä, että satraappi oli täynnänsä koiruutta ja kavaluutta, ja kreikkalaisten sotajoukossa alkoi herätä pahoja aavistuksia. Kun oli päästy Tigriksen keskijuoksun vaiheille, oli Tissapherneen mielestä aika ruveta panemaan täytäntöön niitä pirullisia juonia, joita hän oli koko ajan punonut. Niin ovelasti hän oli toiminut ja niin kauniisti puhunut, että hänen nyt onnistui houkutella Klearkhos yhdessä neljän muun ylipäällikön ja kahdenkymmenen upseerin kanssa vierailulle hänen leiriinsä ottamatta mukaansa enempää kuin 200 sotilasta.

Kun kreikkalaiset olivat saapuneet pettäjänsä teltalle, kaikki viisi ylipäällikköä vietiin sisään satraapin luo. Samassa hetkessä ilmoitti purppuranpunainen lippu, joka vedettiin teltan harjalle, mitä oli tulossa. Se oli hyökkäyksen ja verilöylyn merkki teltan ulkopuolella seisoville[23], kun taas ylipäälliköt sisällä teltassa pantiin kahleisiin. Vangit lähetettiin sitten suurkuninkaan luo ja mestattiin.

Eräs seikka Tissapherneen käytöksessä tuntuu aivan käsittämättömältä, nimittäin se, ettei tuo roisto käyttänyt hyväkseen sitä hämminkiä, mitä johtajien poistumisen täytyi aiheuttaa kreikkalaisten keskuudessa ja tehnyt äkkirynnäkköä heidän kimppuunsa. Ainoa selitys on se, että persialaiset suunnattomasti pelkäsivät helleenejä ja että Persian valtakunta oli uskomattoman heikko. Sen sijaan, että olisi mainitulla tavalla korjannut tekonsa hedelmän, Tissaphernes lähetti kreikkalaisten luo airueita ja kehoitti heitä luovuttamaan aseensa, kun heidän johtajiaan nyt oli »rangaistu sopimuksen rikkomisesta. Nämä aseet kuuluivat nimittäin», mukamas, »tätä nykyä suurkuninkaalle, oltuaan sitä ennen hänen orjansa Kyyroksen omia.» — Ksenophon, joka vapaaehtoisena otti osaa retkeen, alkoi silloin yhdessä erään upseerin kanssa ohjata maanmiestensä kohtaloa. Nämä kaksi miestä antoivat airueille sellaisen vastauksen, että nämä katsoivat parhaaksi haihtua silmänräpäyksessä.

Mutta voidaan helposti kuvitella, millainen mieliala tämän jälkeen vallitsi kymmenentuhannen leirissä. Kaikki aavistivat, että kaamea vaara uhkasi heitä, mutta kukaan ei voinut sanoa, missä muodossa onnettomuus tulisi. Oltiin vähällä vaipua epätoivon valtaan. Vain muutamat harvat tulivat iltakatselmukseen, ja »monet eivät välittäneet sytyttää tulta ja keittää ruokaansa. Kukin paneutui levolle siihen, missä sattui olemaan; mutta kukaan ei voinut nukkua pelon ahdistamana ja kaivaten kotona olevia omaisiaan, joita ei enää milloinkaan saisi nähdä.»

Ksenophon makasi myös valveilla kuten toisetkin. Mutta hänellä oli sitä, mitä heiltä puuttui: rohkeutta ja toimintatarmoa. »Tässä ei auta nuhjailla, kun persialaiset valmistautuvat huomenna tappamaan meidät kuin koirat», hän ajatteli. Päättäen tehdä kaiken voitavansa pelastaakseen itsensä ja maanmiehensä hän nousi keskellä yötä ja kutsui koolle ne upseerit, jotka hän parhaiten tunsi. Hän teroitti heille vaaraa, joka uhkasi, jos he menettäisivät rohkeutensa, ja muistutti, miten persialaiset aikaisemmin olivat peräytyneet, heti kuin kreikkalaiset käyttäytyivät kopeasti. Siis oli edelleenkin tehtävä samoin.

Hän saikin koko joukon puolelleen paitsi yhtä miestä, joka piti pitkiä puheita siitä, miten epätoivoinen tilanne oli, ja piti antautumista suurkuninkaalle ainoana pelastuskeinona. Mutta Ksenophon vastusti häntä voimakkain sanoin: saattoiko todellakin joku kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, neuvoa kreikkalaisia turvattomina jättäytymään sellaisten valapattojen armoille kuin persialaiset olivat? »Helleeni, joka kehoittaa sellaiseen tekoon, on koko Kreikan häpeätahra», hän huudahti. Erottakaamme hänet päällikkyydestä ja alentakaamme hänet orjaksi kantamaan tavaroitamme!» — Se oli kaikkien mielestä oikein puhuttu, ja mies ajettiin muitta mutkitta tiehensä.

Sen jälkeen kutsuttiin myöskin muut upseerit koolle, ja Ksenophonin tarmokkuuden ansio oli, että heti ryhdyttiin uusiin järjestelytoimenpiteisiin. Upseerit valitsivat itse viisi uutta ylipäällikköä, niiden joukossa Ksenophonin, ja nämä kutsuivat sotilaat yleiseen kokoukseen vaalin vahvistamista varten. Kaunopuheisin sanoin Ksenophon lietsoi miestensä mieliin rohkeutta ja luottamusta. Hän muistutti heille niitä suuria päiviä, jolloin Dareioksen ja Kserkseen lukemattomat sotalaumat oli häpeäkseen karkoitettu Kreikasta. Ja nyt äskettäin helleenit olivat Kunaksan taistelukentällä osoittaneet olevansa sellaisten esi-isien arvoisia kuin Marathonin, Salamiin ja Plataian sankarit. »Jos me vain yhtenä miehenä ylläpidämme kuria ja järjestystä, on kaikki edelleenkin sujuva yhtä onnellisesti», hän lopetti. Kädet koholla kaikki lupasivat olla yksimielisiä ja neuvotella pelkurin ja kavalan vihollisen kanssa vain miekalla.

Kun sitten oli nautittu aamuateria, lähti koko armeija liikkeelle jatkamaan matkaa. Mutta ennen marssimaan lähtöä helleenit päättivät olla kuulematta enää persialaisten airueita. Heidän juonistaan oli saatu tarpeeksi.

Näin alkoi paluumatka, jota on kiintoisaa seurata, ei niinkään sen valtiollisen merkityksen vuoksi, vaan koska kertomus siitä valaisee kreikkalaista luonnetta ja kreikkalaista kansansielua. Juuri sen vuoksi Ksenophonin »Anabasis» on muinaisajan arvokkaimpia teoksia. Näemme siinä kaikista Hellaan osista kootun miesjoukon, pienoiskuvan koko Kreikan kansasta hyveineen ja paheineen. Tämä pieni joukko on yksinään ja vaarojen saartamana ventovieraassa maassa. Mutta se on voimakas ollessaan yksimielinen; ja joka mies ymmärtää, että sen nyt on oltava sellainen. Se neuvottelee ja tekee päätöksiä kotoisen tapansa mukaan, siitä on tullut vaeltava, itseään hallitseva kansa.

* * * * *

Matkan jatkuessa havaittiin, että Tissaphernes ei milloinkaan uskaltanut ryhtyä avoimeen taisteluun kreikkalaisten kanssa edes edullisissa tilanteissa. Hän ainoastaan lähetti ratsuväkeä ahdistamaan heidän jälkijoukkoaan nuolin ja heittokeihäin ja miehitti kukkuloita, joiden ohi kreikkalaisten piti kulkea. Näin hän tosin viivästytti heidän matkaansa, mutta ei voinut tuottaa heille varsinaista vahinkoa. Paljoa enemmän kreikkalaiset joutuivat kärsimään tullessaan Kardukhian jylhiin vuoriseutuihin, nykyiseen Kurdistaniin. Siellä heitä vastassa oli alkuasukkaitten linko- ja jousimiehiä, jotka lennättivät vasamiaan niin voimakkaasti, että ne tunkeutuivat kypärien, haarniskain ja kilpien läpi tuottaen kuolettavia haavoja. Muutamissa ahtaissa solissa kardukhialaiset asettuivat korkealle vuoriseinämien ulokkeille ja tekivät kaiken etenemisen mahdottomaksi vierittämällä taukoamatta alas valtavia kivilohkareita. Kreikkalaisten täytyi silloin tehdä pitkiä ja aikaa vieviä kierroksia.

Kun he sitten tulivat Armeenian vuorimaahan, siellä oli hirvittävän kylmä — oli joulukuu —, ja helleenit joutuivat ajoittain marssimaan miehenkorkuisten lumikinosten halki purevassa pohjatuulessa. Jotkut menehtyivät nälkään ja rasituksiin niin, että laskeutuivat maahan kuollakseen. Mutta Ksenophon, joka johti jälkijoukkoa, pakotti lyöden ja hosuen useita heistä nousemaan. »Löin heitä nyrkilläni», hän itse sanoo, »jotta viholliset eivät iskisi heitä keihäillään.» Monet palelluttivat jalkansa tai saivat muita vammoja.

Onneksi nääntyneet soturit vihdoin saapuivat kylän tapaisiin. Nämä olivat tosin vain suuria sorakumpuja, mutta niissä oli runsaasti karjaa, kaikenlaisia ruokatavaroita, viiniä ja öljyä. Kokonaisen viikon helleenit viipyivät siellä ja kokosivat voimia uusia ponnistuksia varten.[24]

Käyden herkeämättömiä kahakoita alkuasukkaitten kanssa he jatkoivat marssiaan. Mutta tuntui kuin kaikki vaivat ja vaarat olisivat unohtuneet sinä hetkenä, jolloin he eräältä vuorenhuipulta jälleen näkivät kaipaamansa meren. Ilonhuuto puhkesi niiden povesta, jotka ensinnä olivat ehtineet huipulle, ja sen voima kasvoi sitä mukaa, kuin uudet rivit saivat Mustanmeren näkyviinsä: »Thalatta, thalatta! (Meri, meri!)» he huusivat ja syleilivät toisiaan kyynelsilmin. Ase kädessä he sitten raivasivat itselleen tien rannikolle[25], ja Trapezuksen merikaupungissa he vihdoin saivat osakseen vieraanvaraisen vastaanoton. He majoittuivat eräisiin lähikyliin ja nauttivat siellä kuukauden päivät tervetullutta lepoa. Kiitollisina ihmeellisestä pelastuksestaan helleenit uhrasivat nyt runsaita uhreja Zeukselle, pelastajalle, Herkuleelle, oppaalleen, ja muille jumalille; ja uhritoimitusten jälkeen he viettivät juhlakisat, joissa oli juoksu-, paini-, nyrkkeily- ja muita urheilukilpailulta.

* * * * *

Trapezuksesta kymmenentuhannen joukko marssi länteenpäin rannikkoa pitkin. Mutta meren näkeminen oli helleeneissä herättänyt halun, jonka muuan soturi välittömästi lausui julki sanoen: »Toverit, nyt olen lopen kyllästynyt kantamuksiin ja marsseihin, juoksemiseen ja aseitten kantamiseen, varustautumiseen, vahdinpitoon ja tappeluun. Nyt tahdon purjehtia kotiin loppumatkan ja mukavasti maaten kaikessa rauhassa palata Kreikkaan kuin Odysseus laivassaan.» Nämä ilmehikkäät sanat saivat yleisen ja valtavan suosion osakseen. Kymmenentuhannen joukko ei enää tahtonut kuulla puhuttavankaan marsseista, ja päälliköiden täytyi koettaa hankkia kuljetuslaivasto. Tämä onnistuikin lopulta, ja sitten matka sujui nopeasti. Bysantionissa helleenit jälleen astuivat Euroopan kamaralle. Se tapahtui kesällä 399. Täällä kymmenentuhannen joukko alkoi hajaantua, mutta suurin osa pysytteli kuitenkin yhdessä ja antautui sparttalaisten palvelukseen, jotka taas veivät heidät Vähään-Aasiaan käyttääkseen heitä sodassa, johon Spartta juuri oli joutunut Tissapherneen ja tämän virkaveljien kanssa. Siellä Ksenophon jätti hyvästi sotatovereilleen, jotka ihmeellisestä pelastuksestaan olivat suuremmassa kiitollisuudenvelassa hänelle kuin kenellekään muulle ihmiselle. Oltuaan poissa 2 1/2 vuotta hän palasi Ateenaan. Muutamia viikkoja aikaisemmin hänen opettajansa ja ystävänsä Sokrates oli siellä tyhjentänyt myrkkymaljan.