HELLENISTINEN TIEDE.

Jos käännymme hellenistisen sivistyksen saavutuksia tutkimaan, niin ne ovat epäilemättä painavimmat tieteen alalla. Alkulähteenä on tällöin Aristoteles, Kreikan suuri yleisnero. Hän se ensimmäisenä yhdisti ajan kaikki tieteet yhteydeksi. Mutta samalla hän laajensi tieteellisen tutkimuksen piiriä siinä määrin, että hänen jälkeensä ei kukaan kyennyt hallitsemaan koko valtavaa lopputulosta. Hänen jälkeensä seurasi siis tieteiden erikoistumisen aikakausi.

Tieteiden keskipisteeksi tuli Aleksandreia. Tänne ensimmäinen Ptolemaios perusti tieteellisen tutkimuslaitoksen, n.s. Mūseíonin. Hän kutsui sinne aikansa etevimmät oppineet ja antoi heille niin runsaan toimeentulon, että he voivat kokonaan antautua tieteelliseen toimintaan. Heillä oli tutkimuksiansa varten käytettävissä tieteellisiä kokoelmia ja apuneuvoja joka lajia, kuten kirjasto, jossa pian oli useita satoja tuhansia papyruskääröjä, tähtitieteellinen observatorio, eläintieteellinen puutarha, jossa oli harvinaisia eläimiä, ja anatominen laitos.

Tunnetuin Aleksandreian oppineista on matemaatikko Eukleídēs, joka oppikirjaansa »Eukleideen alkeet» kokosi ja järjestelmöi aikansa geometrisen tiedon. Kiitos tavattomalle selvyydelleen tuota kirjaa käytetään vielä tänäkin päivänä koulukirjana melkein koko maailmassa. Toinen tämän ajan matemaattinen nero on syrakuusalainen Arkhimēdēs, joka oli opiskellut Aleksandreiassa Eukleideen oppilaiden johdolla. Arkhimedes oli epäilemättä antiikin suurin ja kaikkienkin aikojen suurimpia matemaatikkoja.[84] Äskettäin on löydetty hänen kirjoituksensa, joka yllättävällä tavalla osoittaa, että hän oli keksinyt perusteet integraalilaskennalle, jonka suuren keksinnön sitten Newton ja Leibniz tekivät 1600-luvulla. Arkhimedes oli myöskin aikansa etevin mekaanikko ja tuli erityisen kuuluisaksi keksimällä nerokkaita sotakoneita. Hänen nimensä elää vieläkin erinäisissä fysiikan laeissa ja sellaisessa keksinnössä kuin n.s. Arkhimedeen kierrin. Se on pitkän putken sisässä vinossa asennossa oleva kierukka, joka nostaa vettä, kun sitä pyöritetään akselinsa ympäri. Kuvaavaa sille, miten luja Arkhimedeen ajan luottamus oli hänen mekaaniseen kykyynsä, on seuraava hänen lausumanansa kerrottu: »Jos voisin saada kiinteän kohdan avaruudessa, minä kykenisin horjahduttamaan maan radaltaan.»[85]

Arkhimedeen aikalainen, mutta häntä jonkin verran vanhempi oli luultavasti etevä teknikko Ktēsibios, hänkin hyvin monipuolinen mies. Muun muassa hän valmisti hyvin ihmeellisen kellon, jossa oli liikkuvia kuvia, tunteja ilmoittavat toitotusmerkit ja monenmoisia muita kiintoisia laitteita, jonka kaiken pani liikkeelle vesivoima. Tietomme tästä kellolaitteesta ovat peräisin toisilta muinaisajan kirjailijoilta. Kiitos heille me voimme seurata konstikellon rakennetta, sellaisena kuin tunnemme sen keskiajan kirkoista[86] ja luostareista sekä oman aikamme jälkivesoista — arabialaisten ja roomalaisten välityksellä — aina Ktesibioksen kellosepänpajaan.[87]

Monipuolinen henki ennen kaikkea fysiikan ja tekniikan alalla oli Aleksandrialainen Hérōn. Höyryturbiini, automaatti ja taksametrihän ovat erikoisen nykyaikaisia sanoja, mutta kaikkien noiden kolmen keksinnön kantaisäksi voidaan sanoa Heronia, joka näyttää eläneen viimeistään toisella vuosisadalla e.Kr. Hänen jälkeenjättämiänsä kirjoituksia saammekin kiittää enimmästä, mitä tiedämme siitä, mitä fysiikan lakeja muinaisajan ihmiset tunsivat ja mitä he kykenivät aikaan saamaan tekniikan alalla.

Arkhimedeen ja Heronin keksinnöt ovat aikaan saaneet rakennustaiteen ja ylipäänsä tekniikan alalla nousun, jonka merkitys antiikin taloudelliselle kehitykselle tavallansa on verrattavissa siihen suurteollisuuden uudestiluontiin, jonka tekniikan ihmeet meidän aikanamme ovat suorittaneet. Etevälle tekniikan historian tutkijalle onkin selvää, että — kuten eräs heistä[88] sanoo — »antiikki myöskin teknillisissä riennoissaan on nykyaikaa paljon lähempänä kuin välillä oleva keskiaika. Lukemattomat ovat ne langat, osaksi näkyväiset, osaksi näkymättömät, jotka yhdistävät nämä molemmat maailmat, vanhan ja uuden, toisiinsa.» Tähän nähden hän sanookin: »Se mieletön kamppailu, jota nykyajan, tekniikka ja luonnontiede edellisellä vuosisadalla kävivät antiikkia vastaan, ja joka vielä tänäkin päivänä on saada monen ahtaan kallon halkeamaan, riippui valitettavasti kummankin taistelevan puolen tietämättömyydestä ja sivistyksen puolinaisuudesta. Humanistit tunsivat silloin vielä liian vähän antiikin todellista maailmaa. He olivat senvuoksi utuisen ja epäselvän idealismin kahleissa. Ja heidän vastustajansa toiselta puolen eivät tahtoneet tietää mitään eurooppalaisen kulttuurimme antiikkisesta hemisfääristä[89], koska heitä tympäisi tämä yksipuolinen antiikkinen idealismi, jota humanistit alati toitottivat.

Niin perusteellisesti kuin antiikki nykyisin tunnetaan, voidaan varmasti todeta, että »jos sen teknillisestä kirjallisuudesta ei olisi halki keskiajan pimeyden säilynyt meille niinkään monia sirpaleita, kuin todella on tapahtunut, me tällä hetkellä emme olisi saavuttaneet sitä teknillisen- ja teollisuuskulttuurin korkeata tasoa, josta olemme niin ylpeitä. Me olemme korkealla — kuka ei sitä myöntäisi? — mutta me seisomme lukemattomien edellisten sukupolvien hartioilla, ennen kaikkea Hellaan teknikkojen, joiden älyn terävyys ja aaterikkaus ei ollut vähäisempi kuin nykyisen ajan tiedemiehen.» Ero on vain siinä, että alku on aina hankala. Vaivalloisia olivat ihmisen ensimmäiset askelet hänen pyrkiessään suurta päämääräänsä kohti, tekemään luonnonvoimat alamaisiksensa, ja senvuoksi ne askelet täytyi astua verkkaammin. Mutta kun tätä ajattelee, niin höyryn, sähkön, lentokoneen ja radion aikakaudella ei ole lainkaan aihetta ylimielisesti hymyillen katsoa niihin, jotka ottivat ensimmäiset askelet.

Niiden tieteiden joukossa, jotka suuresti edistyivät hellenistisellä ajalla, kuuluvat myöskin tähtitiede ja maantiede. Tähtitiede kukoisti Babylonian kaupungeissa, missä helleenit voivat rakentaa edelleen muinaisten kaldealaisten taivaankappaleista tekemiin havaintoihin ja heidän laskelmiinsa niiden kiertoradoista. Maantieteen näköpiiri laajeni luonnollisesti suunnattomasti Aleksanterin löytöjen johdosta. Hän ei näet ollut pelkkä valloittaja ja valtiomies, vaan myöskin lämpimästi kiinnostunut tieteellisiin tutkimuksiin — hänhän olikin Aristoteleen oppilas. Sotaretkillä häntä seurasi esikunta tiedemiehiä ja teknikoita, joiden piti tutkia ja kuvailla niitä uusia maita, mihin tultiin. Ei ainoastaan maantieteelle, vaan myös kasvi- ja eläinopille ja geologialle avautui siten uusia tutkimusaloja.

Aina Pohjolaan saakka tiedonjano ulotti nyt tutkimuksensa. Vuoden 300 seutuvilla e.Kr. massilialainen Pȳthias löysi Brittein saaret ja toi myöskin joitakin tietoja kauimpana pohjoisessa olevasta Thúlēn maasta, »joka rajautui jäämereen.»[90]

Aleksandriassa suoritetut anatomiset tutkimukset saivat myöskin lääketieteen elpymään. Anatomisia opintojansa lääkärit eivät harjoittaneet siellä yksin ruumiiden avulla, vaan he suorittivat myöskin vivisektioita[91] kuolemaan tuomituissa rikollisissa, niin kerrotaan. Aleksandreialaisten kirurgien kerrotaan suorittaneen vaikeita leikkauksia nukuttaen potilaan ja käyttäneen tällöin huumausaineena narkoottisesti[92] vaikuttavaa mandrágaran eli alrunan juurta.[93]

Yhtä suosittua kuin luonnontieteet oli kielitutkimus, varsinkin kielioppi ja kirjallisuusopinnot.

Filosofian keskuksena oli yhäkin Ateena. Sen yliopistossa kävi tuhansittain sekä kreikkalaisia että ei-kreikkalaisia koko maailmasta. Tämän tieteen alalla esiintyi pian Platonin ja Aristoteleen oppilaiden rinnalla uusia suuntia, joilla oli suuri vaikutus koko sivistyneeseen. maailmaan. Näin oli laita varsinkin stoalaisen ja epikurolaisen filosofian.

* * * * *

Kuuluisin Aleksandreian tieteellisistä laitoksista oli kirjasto. Siitä tuli vähitellen kreikkalaisen kirjallisuuden aarreaitta, joka sivuutti kaikki muut. Kiitos tälle laitokselle kehittyi kaupunkiin myöskin vilkas kirjakauppaliike. Kirjastossa oli näet työssä joukko orjia kopioimassa suurten kreikkalaisten kirjailijain teoksia monilukuisiksi kappaleiksi, jotka myytiin ja levisivät yli koko helleenisen maailmain: Kirjastolle ja kirjakaupalle saamme etupäässä olla kiitollisia siitä, että niin paljon klassillisen kirjallisuuden aarteita on pelastunut jälkimaailmalle.

Vuonna 47 e.Kr., taisteltaessa roomalaisten kanssa, suuri kirjasto korvaamattomine aarteineen tuhoutui. 700 000 nidettä joutui silloin liekkien saaliiksi.

Kirjallisuutta:

Hermann Diels, Antike Technik.

Ernst Nachmanson, Heron från Alexandria. Ktesibios och hans efterföljare. Arkimedes (Vetenskapen och livet 1919, 1920 ja 1924).

Hugo Bretzl, Botanische Forschungen des Alexanderzuges.

Karl Sudhoff, Kurzes Handbuch der Geschichte der Mcdizin (Laajat kirjallisuusluettelot).

Robert Tigerstedt, Medicinens utveckling till en naturvetenskap: 2 osaa.