ETRUSKIT,

Tuo omituinen kansa, joka heettiläisten ja aigeialaisen kulttuurin edustajain rinnalla kuuluu historian mielenkiintoisimpiin myöhemmän ajan kansantieteellisiin löytöihin, toivat ensimmäisinä Italiaan tullessaan mukanansa korkeamman kehityksen siemenen. Etruskeista muistuttaa vielä tänä päivänä heidän päämaansa Toskanan nimi, latinaksi Etruria[122], kuten myöskin sen meren nimi, johon Italia lännessä rajoittuu. Kysymyksessä olevan kansan nimi oli nimittäin kreikaksi tyrseeniläiset eli tyrrheeniläiset. Etruskit olivat kerran Italian hallitseva kansa, ja heidän valtansa ulottui Alppeihin pohjoisosassa ja Napolin lahteen etelässä. Täällä kreikkalaiset siirtolaiset kahdeksannelta vuosisadalta alkaen ehkäisivät etruskien eteenpäin tunkeutumisen.

Vanhan perimätiedon mukaan etruskit ovat vaeltaneet Italiaan Vähästä-Aasiasta[123], otaksuttavasti akhaialaisen kansanvaelluksen johdosta. Tämän muistitiedon totuudenmukaisuuden puolesta puhuvat monet ilmeisesti itämaiset piirteet etruskien kulttuurissa. Eräs todiste siitä on maksan pronssi-malli, joka on löydetty muinoin etruskilaisesta Piacenzan kaupungista. Sitä on käytetty merkkientulkitsemistaidon opetuksessa ja siinä esiintyy aivan samanlainen osittelu — jumalannimi jokaisen piirin sisällä — kuin vastaavanlaisessa babylonialaisessa pronssimaksassa. Maksastaennustaminen samoinkuin lintujen lennon tulkinta ja muut ennustukset olivat salaperäisiä itämaisia taitoja, joihin roomalaiset vuorostaan tutustuivat etruskien välityksellä.[124] Koristeluaiheet ihmeellisissä etruskilaisissa hautakammioissa, joista heti tulemme puhumaan, ilmaisevat myöskin monia itämaalaisia piirteitä. Niinpä niissä esiintyy mieltymystä sellaisten eläinten kuin leijonan ja leopardin kuviin sekä sfinkseihin.

Useimmissa seinäkuvissa on myöskin itämaalainen julmuuden piirre kuteena etruskilaisessa kansanluonteessa.

Ajan oloon kuitenkin Suur-Kreikan helleenien sivistyksellinen vaikutus tunki yhä enemmän ja enemmän tieltään itämaisuuden merkit. Etruskien taide on suurin piirtein katsottuna kreikkalaisen taiteen jälkeläinen, ja itse aiheenvalinta todistaa, että kreikkalaiset sadut ja jumalaistarusto olivat myöskin etruskien henkistä omaisuutta.[125]

Varmastikin viljava maanlaatu ja senaikuisen välttämättömyystavaran, kuparin saanti houkutteli vaeltamaan lähteneitä asettumaan Etruriaan. Otaksuttavasti rauta samoihin aikoihin oli tulossa käytäntöön, ja tätä metallia oli runsaasti uudessa kotimaassa, ennen kaikkea Elban saarella. Etruskit toivat mukanaan korkealle kehittyneen kulttuurin ja olivat mestareja erittäinkin asetaonnassa ja kaikenlaisissa metallikäsitöissä.

Kaupalla ja merenkululla he hankkivat rikkauksia, ja yläluokka eli ylellisyydessä ja elämänmukavuudessa, joka tuli melkein sananparreksi. Että näin on ollut, sen näemme myöskin etruskien hautarakennuksista seinämaalauksineen, jotka kuuluvat Italian mielenkiintoisimpiin muinaistieteellisiin nähtävyyksiin. Ainoastaan ylhäisten egyptiläisten viimeiset leposijat ovat koristelultaan näihin verrattavissa. Monivivahteinen taulugalleria kulkee etruskilaisissa hautakammioissa silmiemme ohi. Milloin kuvataan iloisia leikkejä, tulisia, intohimoisia tansseja, joiden rytmi ja tahti elää tanssijattarien sormenpäissäkin, milloin näemme taas itämaalaisen ylellisiä juhlia ja juominkeja, milloin taas synkkiä, kuolemanvaltakunnan hädän ja kauhun kyllästämiä kohtauksia. Mikä hurja elämänhalu olikaan kansassa, joka koristi kuolleittensakin viimeiset lepopaikat bakkantista elämäniloa kuvaavilla loisteliailla, värikkäillä kuvilla![126] Etruskien luonteen voimakas elonjanoinen piirre ja heidän kauneudenpalvontansa on antanut aiheen sanoa heitä Italian joonialaisiksi tahi ateenalaisiksi. Roomalaiset olivat taas niemimaan doorilaisia eli sparttalaisia.

Aikojen kuluessa etruskit vajosivat yhä enemmän ja enemmän ylellisyyteen ja hekumaan. »Lihaviksi ja ylenkylläisiksi» sanoivat heitä roomalaiset. Ja me ymmärrämme ehdottomasti nämä mainesanat, kun näemme etruskien hautakammioiden kuvien turvonneet vartalot. Kreetan suuruudenajan jälkeen ei Euroopassa oltu nähty niin hienoa, suorastaan ylenmäärin hienostunutta eleganssia, mitä etruskilaiset naiset elämässään osoittivat. Kauneus ja eleganssi kuuluivat nähtävästi etruskilais-naisten elämäntarpeisiin. Sekä roomalaiset että kreikkalaiset kiittävätkin heitä ihmeen kauniiksi. Heidän moraalinsa ei saa yhtä korkeaa arvosanaa — oikeinko tai väärin — täytyy olla sanomatta.

Etruriassa, kuten Egyptissäkin, voitiin kuitenkin ainoastaan rikkaita ja ylhäisiä kuoleman jälkeen kunnioittaa ylellisillä asunnoilla. Monen tuhannen etruskilaisen haudan joukossa, jotka on löydetty, on vain noin seitsemisenkymmentä seinämaalauksin koristettu. Näiden hautakuvien perusteella täytyy senvuoksi varoa tekemästä yksipuolisia johtopäätöksiä. Ne kuvaavat vain yhtä puolta etruskien elämässä: juhlallista puolta. »Kansa» — sanoo muuan etevä englantilainen etruskologi — »joka on vallannut puolet Italiaa ja kohottanut sen raakalaisuudesta korkean sivistyksen asteelle, ei suinkaan viettänyt kaikkea aikaansa juhlissa ja juomingeissa, kilpa-ajoissa tahi katselemalla puupuhaltimien säestäessä suoritettavia nyrkkeilyotteluja ja painikilpailuja. Meidän päiviemme englantilaisten elämää ei voi kaikinpuolisesti kuvata urheilukuvilla, Derbykilpailumaalauksilla ja jalkapallo- ja krikettikilpailujen pöytäkirjoilla.» — Muutoin esiintyykin etruskilaisissa hautakuvissa, kuten egyptiläisissäkin, kohtauksia myöskin arkisesta työelämästä.

Mutta kuinka ne hautakuvat, jotka esittävät elämän iloa ja nautintoja, ovat yhdistettävissä kauheisiin helvettikohtauksiin, joissa kostonhenget piinaavat sielu-parkoja, kostonhenget, jotka on kuvattu ruumiiltaan ihmisiksi, mutta petolinnunpäisiksi tulipunaisin, hurjasti liehuvin hiuksin, kamalasti pyörivin silmin, sinertävin kasvoin ja elostelijan ihonvärein. Etruskien julmuusko ilmenee tällaisinkin muodoin? Tahi ovatko itämaiset ajatukset syntivelasta tunkeutuneet tämän kansan keskuuteen aikana, jolloin se tunsi, että sen suuruusaika oli mennyttä ja että se kävi perikatoaan kohti?

Useimmat etruskilaiset haudat ovat noin 8 peninkulmaa Roomasta pohjoiseen päin olevassa kaupungissa, jonka nykyinen nimi on Tarquinia[127], muinainen Tarquinii. Suuri joukko kreikkalaista, karthagolaista, foinikialaista ja egyptiläistä alkuperää olevia haudoista löydettyjä esineitä todistaa etruskien rikkaista kauppasuhteista toisten kansojen kanssa. Taiteellisessa suhteessa arvokkaimmat hautalöydöt ovat kreikkalaisia saviastioita, — muutamissa suorastaan hurmaavia kuvia. Erittäinkin Tarquiniin ympärillä oleva seutu on ollut samanlaisten, attikalaisesta keramiikista tehtyjen mestariteosten rikas löytökaivos. Se seikka, että nämä kalleudet ovat säilyneet niin suurin määrin juuri Etruriassa — ja niin hyvin säilyneet — johtuu siitä meille onnellisesta menettelystä, että etruskeilla oli sama tapa kuin egyptiläisillä antaa kuolleilleen mukaan kaikenlaatuisia talous- ja koriste-esineitä. Avaroissa hautakammioissa oli kreikkalaisia maljakoita pitkissä riveissä.

Haudoista on nykyaika ammentanut suorastaan kaiken tietonsa siitä merkillisestä kansasta, joka välittömästi ennen roomalaisia hallitsi Italiaa, mutta huolimalta kaikesta vaivasta, jota nerokkaat kielentutkijat ovat tulkitsemiseen uhranneet, tämän kansan kieli on vieläkin arvoitus. Itse kirjoitusta voidaan vaikeudetta lukea, sillä kirjaimet ovat kreikkalaisia, mutta mitä sanat merkitsevät, se on meiltä salattu. Noin joka toinen tai kolmas vuosi leviää tavallisesti kuitenkin aina huomiotaherättävä tiedoitus, että se tai se aikaisemmin — ja myöskin jälkeenpäin! — säännöllisesti täysin tuntematon kielimies on keksinyt etruskien kielen avaimen.

Enemmän kuin vain ylhäistä mahdikkuutta sisältyy kuitenkin kaikitenkin siihen johtopäätökseen, jonka eräs etruskologi muutamassa tilaisuudessa julkitoi erään sensuuntaisen sanomalehtiuutisen johdosta, jossa kerrottiin, mitä muuan humpuukimestari oli saanut aikaan. Hän lausui: »Itse asiassa ei minua kiinnosta juuri lainkaan saada nähdä avain oveen, joka johtaa tyhjään huoneeseen.» Tosiasiallisesti on nimittäin etruskilainen piirtokirjoitusainehisto, joka on tarjolla, erittäin vähäpätöinen. Tosin on olemassa 8 000—9 000 n.s. piirtokirjoitusta, mutta ne ovat melkein kauttaaltaan niin lyhyitä, että ne yhteensä täyttäisivät vain muutamia harvoja kirjan sivuja, jos ne painettaisiin peräkkäin. Harvoin sisältyy sellaiseen kirjoitukseen muuta kuin kuolleen nimi, hänen lähimpäin omaistensa nimet, ilmoitus hänen elämänsä pituudesta. Ainoastaan yhdeksän kirjoitusta sisältää kukin noin kolmisenkymmentä sanaa[128]. Ei ole senvuoksi luultavaa, että huomattavampia historiallisia tietoja saataisiin niin laihasta ainehistosta, joskin kieli kerran tulisi tulkituksi.

Etruskien kielen tulkinnalla tulisi sentähden olemaan vain kielellistä arvoa. Ja luonnollisesti olisi erittäin kiinnostavaa saada tämän kielen sukulaisuussuhteet varmennetuiksi. Olettamukset ovat nimittäin tässä suhteessa melkein yhtä monet, kuin on maailman kieliperheitä. »Gangesista Gibraltariin asti» — näin eräs kielentutkija pilailee — »on retkeilty kaikki Vanhan maailman kolkat tarkoituksena löytää etruskien ja heidän kielensä kehto. Kuten hylätyt lapset etsivät vanhempiaan, on heitä harhailtu etsimässä läpi koko Euroopan, Aasian ja Afrikan; ja naurettavaa tässä etsiskelyssä on se, että loppujen lopuksi vähin kaikkialta on löydetty nuo luonnottomat vanhemmat.» Toinen on löytänyt heidät sieltä, toinen täältä.

Etevimmät kielentutkijat ovat nykyisin kuitenkin melkein yksimielisiä siitä, että etruskien kieli ei ole indoeurooppalainen.

Eikö ole sitten kaksikielisiä kirjoituksia etruskilais-ajalta apuna tulkitsemisyrityksissä? Ei, kaikki, mitä sensuuntaista on tähän asti löydetty, on aivan liian vähän merkitsevää. Ei ole siis muuta keinoa kuin olla kärsivällinen ja toivoa, että kerran löydetään jokin pitempi kaksikielinen kirjoitus, joka ratkaisee sfinksin arvoituksen.

* * * * *

Vuoden 500 e.Kr. paikkeilla oli etruskien valta suurimmillaan. Sen jälkeen alkoivat heitä yhä kovemmin ahdistaa pohjoisesta tunkeutuvat kelttiläiset kansat ja etelästäpäin suurkreikkalaiset. Mutta ne, jotka ovat yhden ja saman vihollisia, ovat keskenään ystäviä. Etruskit saivat hädässään liittolaisekseen erään toisen kreikkalaisten vihollisen, nimittäin Karthagon. Mutta vuonna 480 karthagolaiset kärsivät ratkaisevan tappion, ja kuusi vuotta sen jälkeen tuli heidän liittolaistensa, etruskien vuoro. Silloin voitti heidät Kýmēn[129] luona Syrakusan hallitsija, Gélōnin veli ja seuraaja Hiérōn. Tämä tapaus muodostui käännekohdaksi etruskien historiassa. Senjälkeen heidän voimansa ja merkityksensä väheni alituisesti. Kelttiläiset, samnilaiset ja roomalaiset valtasivat pala palalta heidän maansa.

Kirjallisuutta:

Karl Otfried Müller ja Wilhelm Deecke, Die Etrusken: 2 nid.

David Randall— Mac Iver, The etruscans.

G.O. Thulin, Die etruskische Disciplin (Göteborgs högskolas årsskrift 1905, 1906, 1909).

Jules Martha, L'art étrusque.

Fr. Poulsen, Etruskiske Gravmaeler.

Fritz Weege, Etruskische Malerei.

Ernst Nachmanson, Vulci.

Åke Åkerström, Nyare italienska utgrävningar (Svensk skrift 1928).