ROOMA JA KREIKKA.

Kreikkalaiset olivat jälleen päässeet »vapaiksi» vuonna 196 e.Kr. Ennenkuin Flamininus jätti Kreikan, hän kutsui lähettiläitä kaikista Kreikan kaupungeista Korinthokseen ja piti heille jäähyväispuheen, jossa hän teroitti heidän mieliinsä, että vapautta oli nautittava kohtuudella. »Jos te olette yksimielisiä», hän sanoi, »ei mikään kuningas, ei mikään tyranni voi kukistaa teitä; mutta riita ja eripuraisuus raivaavat tietä niille, jotka vaanivat perikatoanne. Vapauden ovat hankkineet teille vieraat aseet; se on lahjoitettu teille toisen kansan luottamuksen osoituksena. Teidän oma asianne on suojella sitä ja säilyttää se. Osoittakaa nyt Rooman kansalle, että te ansaitsette vapauden lahjan, että se on jättänyt lahjansa hyviin käsiin.»

»Ilonkyynelet silmissään kreikkalaiset kuuntelivat, kuinka roomalainen puhui heille kuin isä», Livius kertoo; »ja liikutus valtasi puhujan itsensä. Häntä keskeytettiin hyväksymishuudoilla, ja toinen kehoitti toistansa painamaan hänen sanansa syvälle sydämeen aivan kuin oraakkelin lausuman.» Kaunis näytelmä! Ja varmasti se näyteltiin tunteella ja vakaumuksella —, niin kauan kuin se kesti. Mutta keskellä tätä innostusta ne, jotka näkivät syvemmälle, kysyivät: »Onko vapaus sellaista, jota voidaan lahjoittaa? Ja minkä arvoista on vapaus ilman sopua?»

Vastaus kysymyksiin saatiin pian. Kreikkalaiset eivät saaneet vapautta, vaan anarkian, ja kiitollisuus antajaa kohtaan muuttui pian kiittämättömyydeksi. Kävi vallan sietämättömäksi kuunnella noita parantumattomia rettelöitsijöitä, kun he tottuivat kääntymään Rooman puoleen vaikerruksineen ja valituksineen toinen toisestansa. Mitä piti senaatin tehdä, kun kerrankin yksistään Spartasta tuli samalla kertaa neljän keskenään riitelevän puolueen edustajia, jotka rähisivät kunnianarvoisan kokouksen edessä antamatta toisilleen suunvuoroa? Ja minkä moisia olivatkaan ne »valtiomiehet», jotka nyt Roomassa edustivat Aristeideen, Leonidaan ja Perikleen maata. Sellainenkin erikoinen helleenien ystävä kuin Flamininus pudisteli miettiväisenä päätään, kun eräs näistä arvon herroista yhtenä päivänä puhui valtionasioista ja toisena antoi kaikelle piu pauta esiintymällä juomingeissa tanssijattarena ja laulajattarena naisvaatteisiin pukeutuneena. Lopulta roomalaiset menettivät kokonaan kärsivällisyytensä ja pyysivät kreikkalaisia hoitamaan asiansa parhaan taitonsa mukaan. Mutta samalla oli myöskin tipotiessään viimeinenkin jäte helleenien mieltymyksestä vuoden 196 suuren hetken ajoilta, ja roomalaisille kuuliaisia he eivät enää olleet rakkaudesta, vaan pelosta.

Roomalaiset olivat aikaisemmin nähneet kreikkalaisia matkan päästä, ja heitä olivat ihastuttaneet heidän kauniit puolensa, heidän suurenmoiset tieteelliset saavutuksensa, heidän taiteensa, kirjallisuutensa ja ylipäänsä heidän hienostunut kulttuurinsa. Nyt heidän silmänsä olivat avautuneet näkemään nurjat puolet, varsinkin heidän kyvyttömyytensä pitää yllä rauhaa keskuudessaan. Uudet sisäiset riidat saivat vanhastaan tunnettuun tapaan roomalaiset sekaantumaan asioihin. Mutta kun he lähettivät sovintotuomioistuimen Korinthokseen, kaupungin roskaväki sitä loukkasi. Ja sitten kreikkalaiset alkoivat jälleen tapella.

Mutta silloin kävi hullusti. Makedonian roomalainen maaherra marssi Kreikkaan ja löi hajalle rettelöitsijäin sotavoimat vuonna 146 e.Kr. Kreikkalaisten viimeinen, epätoivoinen vapaustaistelu päättyi siihen, että he joutuivat Makedonian roomalaisen maaherran alaisiksi siihen sijaan, että heidän valvojanaan oli aikaisemmin ollut suoraan Rooman senaatti. Mutta kunnallisen itsehallintonsa he saivat säilyttää — vaikka muovailtuna aristokraattiseen suuntaan — ja heitä pidettiin Rooman liittolaisina. Ainoastaan rakkaan oikeuden käydä sotaa, tehdä rauhoja ja solmia liittoja roomalaiset heiltä ottivat, ja siitä aseellisesta turvasta, jota helleenit saivat nauttia, heidän täytyi maksaa veroa Roomalle.

Kreikka pääsi nyt lepoon ja rauhaan. Sen monet lukemattomat itsenäiset pikkuvaltiot olivat vuosisatojen ajan olleet maailman helpoimmin kiihtyvän kansan intohimojen temmellyspaikkana. Nyt niistä tuli merkityksettömiä maaseutukaupunkeja, joissa elämä kulki yksitoikkoisen tyyntä kulkuaan.

Roomalaiset käsittelivät siis hyvin lempeästi sitä kansaa, jota heidän oli kiittäminen kulttuuristaan. Korinthoksen kohtelu on kumminkin häpeäpilkku Rooman aikakirjoissa. Rooman senaatin käskystä voittoisa sotapäällikkö kosti julmasti sen häväistyksen, joka tässä kaupungissa oli tullut Rooman majesteetin osaksi. Korinthos ryöstettiin puhtaaksi ja hävitettiin sitten maan tasalle. Asukkaat tehtiin orjiksi. Joukoittain kallisarvoisia taideteoksia sotapäällikkö lähetti Roomaan.

Rangaistus ei ollut oikeassa suhteessa rikokseen. Monet historioitsijat pitävätkin senvuoksi sitä kostotoimenpiteenä, kuten Karthagon hävitystä vähän aikaisemmin ja aikoinaan Capuan osaksi tullutta kohtelua, Rooman kauppiasylimystön työnä, joka tahtoi käyttää hyväkseen sopivaa tilaisuutta päästäkseen vapaaksi vaarallisesta kilpailijasta. Sillä ei kyllin siinä, että hävitettiin silloinen Korinthos —, vastaiseksikin kiellettiin asutuksen muodostuminen kaupungin entiselle paikalle, paikalle, joka oli liikennenäkökannalta niin erinomaisen suotuisa.

Mutta Korinthoksen kohtaloa lukuunottamatta kreikkalaisilla oli, kuten sanottu, tyyntä ja rauhallista Rooman herruuden alaisina, ja tällainen tila jatkui senkin jälkeen, kun keisari Augustus oli muuttanut Kreikan Akhaia-nimiseksi Rooman maakunnaksi.

* * * * *

Rooma oli nyt hellenistisen maailman valtias.

Että seleukidien valtakunta, hellenistisistä valtioista suurin, oli niin helppo kukistaa, selittyy siitä, että sen väestö ei ollut yhtenäistä kuten Rooman valtakunnassa. Vallitsevat kreikkalaiset ja makedonialaiset olivat Antiokhoksen valtakunnassa vain hyvin ohuena ylempänä kansankerroksena. Kansan suuri itämaalainen ydinjoukko totteli heitä vain pakosta, eikä sillä vaaran hetkellä ollut vähintäkään halua uhrata elämäänsä ja omaisuuttansa vieraan herruuden säilyttämiseksi. »Niinkuin ohut rappaus rakennuksen muuripinnalla vallitsevain kreikkalaisten kansakerros oli aasialaisen muurin kiinteässä rakenteessa», Kromayer sanoo. »Voimakas ravistus —ja koko kaunis pintakerros rapisi maahan.» Sama oli laita Persian valtakunnan, silloin kuin Aleksanteri sen kukisti. Molemmissa tapauksissa mahtava valtakunta oli savijalkajättiläinen. Ainoastaan erinomaisen lahjakas hallitsija voi pitää jättiläisen pystyssä.

Toisin oli laita Makedonian ja Kreikan. Ne olivat todellakin kansallisvaltioita, joiden väestö alhaalta ylös saakka oli yhtenäistä. Mutta näissä valtioissa oli muita heikkouksia. Aleksanteri Suuren sotaretkiä ja hänen Aasiassa tekemiänsä valtauksia oli seurannut suuri väestön siirtyminen Balkanin niemimaalta, ja siirtyjät olivat suureksi osaksi väestön kelvollisinta, yritteliäintä. Gallialaisten hyökkäys oli vieläkin harventanut väestöä. Ja sitten kreikkalaisten ikuinen kansallispahe: kaikkien sota kaikkia vastaan! Tämä ainainen epäsopu seurasi heitä kaikkialle, minne he asettuivat Se myrkytti, kuten olemme nähneet hellenististen valtioiden keskinäiset suhteet ja oli syynä siihen, etteivät nämä koskaan tunteneet vastuunyhteyden tunnetta, eivät koskaan voineet esiintyä kootuin voimin ulkonaista vaaraa vastaan. Roomalaiset voivat senvuoksi houkutella toisen valtion toista vastaan, murskata heidät yhden kerrallaan ja kohota siten itäisen Välimerenmaailman valtiaiksi.

Kirjallisuutta:

Maurice Holleaux, Rome, la Grèce et les monarchies helénistiques. 270—285.

G. Collin, Rome et la Grèce de 200 à 146 avant Jesus Christ.